Pimeyden keskeltä löytyy valo

On pimeää. Sataa vettä ja harmaat pilvet roikkuvat taivaalla. Ruskeaksi muuttunut nurmikenttä litisee vettä. Asfaltti on yhtä harmaa kuin mieli. Tänään talvi ei tunnu talvelta. On kostean kylmä, iho kaipaa pakkasen kirpeyttä. Tuntuu ettei erota vuokauden aikoja toisistaan, ei tiedä onko ilta vai aamu. Mieluiten laittaisin villasukat jalkaan, kääriytyisin viltissä sohvan nurkkaan ja tuijottaisin ohiajavaa virtuaaliviihdettä päivästä toiseen. 

Jonkun olisi aika jo avata taivaan verhot ja päästää aurinko näkyviin. Edes sata kiloa appelsiineja, keltainen alusvaatekerta tai kirkasvalolamppu ei tee enää tehtäväänsä. Sitä taipuu pimeyden murskaavan voiman edessä. 

Jos ei ollut se onnekas, joka matkusti joululomallaan aurinkoon tai Lapin lumisen tunnelmalliseen pimeyteen, on talvi - jos tätä talveksi saa kutsua - alkanut jo ehkä tökkimään. Nukuttaa lähes lakkaamatta. Tekisi mieli ulkoilla, mutta valon puute ja jatkuva vesisade tekee lähtemisen normaaliakin hankalammaksi. 

Ajoin autolla ja liikennevaloissa pilviverho yhtäkkiä repesi. Aurinko paistoi hetken ajan ohuemman pilviverhon takaa kasvoihini. Valot vaihtuivat, en halunnut painaa kaasua. Taimmaiset autot tööttäsivät - eivät tajunneet hetken pyhyyttä.

Joku ehdottaa sytyttämään kynttilät ja kietoutumaan harmauteen. Anna sen laskeutua yllesi. Onko talven välttämättä oltava ihmisen tehokkainta työaikaa? Voisitko hidastaa? Nuku lyhyet päivänokoset keskellä päivää? Ulkoile enemmän? Ota yksi ylimääräinen kahvitauko työpäivääsi. Jätä suunniteltu arki taakse ja nauti pimeistä illoista ja hyvästä kirjasta. 

Monellekaan hidastaminen ei ole mahdollista. Jossain vaiheessa pitäisi ehtiä salille, elokuviin, päiväkodin kehityskeskusteluun tai autopesulaan. Lasten harrastusaikataulut pyörivät jo täysillä. Asiakaspalaverit on sovittu jo viime vuonna. Työmatkoja ja tiimipaltsuja pursuilee kalenterin sivuilta. Sinun oletetaan hyökkäävän töiden kimppuun virkeänä ja luovana joululoman jäljiltä. 

Talvella aikaa ei ole enemmän, vaan ikään kuin vähemmän jatkuvassa pimeydessä. Jos kesällä ruokakauppaan ymmärsi lähteä vasta kahdeksalta illalla, nyt kyseiseen aikaan luo haikeita katseita tyynyyn. 

Pimeys on elementti, jota toiset kestävät paremmin kuin toiset. Mutta meille, joista se tuntuu musertavalta, on olemassa takuuvarma keino selvitä siitä – hymy ja halaus. 

Jos päivän aikana saa ja antaa perheelleen, kollegoilleen, sukulaisilleen ja tutuilleen aitoja hymyjä ja lämpimiä halauksia, kaamosmasennus helpottaa. Yllätyksenä saatu rutistus ilahduttaa. Toisen iloisista silmistä saatu aurinko lämmittää hetken ainakin yhtä paljon kuin se jonka tietää valaisevan jossain tuolla harmaan pilviverhon takana. Hymyllä voi valaista sisälleen kertynyttä pimeyttä. 

Ja hei, helmikuun lopulla saamme jo ehkä nauttia auringosta töihin mennessämme ja sieltä kotiutuessa, joten koetetaan kestää - muutama viikko vielä!