Lapsen tunnetaitojen tukeminen

Kysymys:

Esikoiseni on 5.5-vuotias poika. Hän on kognitiivisilta taidoiltaan hyvin kehittynyt, mutta tunnetaidot hänellä ovat aika heikot. Hän on impulsiivinen, hermostuu helposti ja tällöin hän saattaa lyödä tai tavarat lentävät. Varsinkin väsymys tai nälkä toimivat tekijöinä, jotka laukaisevat impulsiivista käytöstä. Päiväkodissa "raivarin" syynä on saattanut olla vaikka väärin mennyt viskaritehtävä tai jos pikkuveli on koskettanut väärässä tilanteessa isoveljeä. Kotona raivari voi tulla vaikka siitä, että hän häviää pelissä. Välillä tuntuu, että kaikki on heti aamusta alkaen nurinperin hänen elämässään. Miten pojan tunnetaitoja voisi tukea?

Vastaus: 

Tunnetaitojen tukemisen perusta on tunteiden tunnistamisen, nimeämisen ja hyväksytyn ilmaisutavan opettaminen lapselle. Se on meidän aikuisten tehtävä. Aivan samoin kuin opetamme lapselle värien, eläinten tai numeroiden nimet, meidän täytyy opettaa lapselle tunteiden nimet: iloinen, pettynyt, pelkää, surullinen, innostunut, jännittynyt…

Tunteiden nimien opettaminen käy helpoimmin kuvaamalla omia tunnetilojamme ja sanoittamalla lapsen tunteita. ”Äiti on nyt iloinen”. ”Isä ei ole vihainen, vaan isä on väsynyt”. ”Nyt äidistä näyttää että sinulla on surullinen mieli”. ”Isä huomaa, että sinulle taisi tulla pettynyt olo kun hävisit pelissä”. ”Alkoiko sinua harmittaa?”. Voimme myös kirjoista, tv-ohjelmista tai toisista lapsista huomioida ääneen tunnetiloja. ”Nalle Puh on huolestunut, kun hänen hunajapurkkinsa on kadonnut. Mikähän helpottaisi Nalle Puhin oloa?”.

Meidän täytyy suhtautua lapsen tunteisiin yhtä kunnioittavasti kuin suhtaudumme aikuisen tunteisiin. Meidän täytyy ”ottaa tosissamme” lapsen tunteiden ilmaisut, vaikka ne meistä vaikuttaisivat kiukuttelulta tai ihan turhalta ylireagoinnilta. Esimerkiksi nälkäisen lapsen kiukku on ihan yhtä oikeutettua kiukkua, vaikka se johtuisikin nälästä. Voimme hyväksyvällä puheella ohjata lasta ilmaisemaan tunteensa: ”Jos sinulle tulee suuttunut olo, voit tulla pyytämään apua äidiltä, niin puhkutaan yhdessä kiukku pois”. Lapsen iästä tietysti riippuu minkä verran häntä voi vaatiakaan säätelemään omia tunteitaan: pienen lapsen suuttumus on aina kokonaisvaltaista, fyysistäkin. Kysymyksessäsi kerrot lapsen lyövän, mitä ei tietenkään pidä hyväksyä.

Tunnetaitojen kehittymisen kannalta huono, ja valitettavan yleinen, tapamme on katsoa lapsen käytöstä, eikä käytöksen takana olevaa tunnetilaa. Esimerkiksi: joulupukkia odottaessa lapsi alkaa olla pitelemätön. Me tietysti tajuamme, että hän on innoissaan ja kärsimätön, mutta me sanomme kiukkuisesti: ” Nyt menee liian pitkälle. Jos et heti rauhoitu, niin joulupukki ei tule ollenkaan.” Me siis vastaamme lapsen innostuneeseen käytökseen vihaisuudella. Muutoinkin jännittynyt lapsi ei kykene rauhoittumaan aikuisen käskystä, vaan hän tarvitsee aikuisen hyväksyvää ja tunteita sanoittavaa apua. Meidän kannatta siis sanoa innostuneeseen äänensävyyn: ”Oletpa sinä innoissasi! Onko noin jännittävää? Taidat odottaa joulupukkia niin kärsimättömästi, että on ihan vaikea olla paikoillaan”. Näin lapsi saa sanoja tunteilleen (innoissaan, jännittävää, kärsimätön) ja kokemuksen siitä, että hänen tunnetilansa ymmärrettiin. Tätä lapsen tunnetilan jäljittelemistä kutsutaan soinnuttamiseksi.

Erittäin suuri merkitys tunnetilojen säätelyn oppimisessa on leikillä. Tarkoitan tunteita herättävää, lapsen oman mielikuvituksen ja ajatusten mukaan kehittyvää leikkiä, jossa hän voi käsitellä vaikeita tunteita tavalla, joka ei oikeassa elämässä ole sallittua. Ritarileikissä siltä raivostuttavalta veljeltä voi katkaista pään, tai voi itse olla voittamaton supermies. Jos lapsesi ei leiki, kannusta häntä siihen!

Jäin vielä miettimään lapsesi huonoa tuulta, joka alkaa heti aamusta. Se voi joskus olla masennuksen merkki, kuten ärtyvyys ja huono pettymyksen sietokykykin. Jos lapsellasi on lisäksi ruokahaluttomuutta, nukahtamisvaikeuksia, ”minä olen huono”-tyylisiä puheita, tai hankala käytös on alkanut jonkin elämänmuutoksen jälkeen, kannattaa tilanteesta pyytää asiantuntijan arvio neuvolapsykologin vastaanotolla tai perheneuvolasta.

Tunteikasta kevättä!

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienen lapsen äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana ja Yle TV2 Poinzi-lastenohjelman neuvonantajana.