Miten lapsen jankkaamista jaksaa?

Lapsi jankkaa jo selvitettyä asiaa aina vaan. Miten hänet saa ymmärtämään ja rauhoittumaan?

Yleisesti ottaen me ihmiset jankkaamme asioita, jotka eivät ole mielestämme vielä loppuun käsiteltyjä. Emme ehkä ole saaneet toivomaamme vastausta, mielipiteemme ei ole tullut arvostetuksi tai asiaan liittyvä tunnekokemuksemme ei ole tullut kuulluksi. Tämä koskee sekä lapsia että aikuisia.

Seuraavassa kaksi kuviteltua, joskin varmaan tuttua, tilannetta:

1-vuotias Sini lyö 4-vuotiasta Oskaria palikalla päähän. Oskari tönäisee pikkusiskonsa nurin. Sini itkee. Äiti ottaa Sinin syliin ja sanoo Oskarille: ”Et saa töniä pikkusiskoa”.

Oskari:” Sini löi mua palkalla”.

Äiti: ”Joo, mutta ei se ymmärrä vielä ettei saa lyödä. Et silti saa tönäistä pikkusiskoa”.

Oskari: ”Se löi mua!”

Äiti: ”Nyt riittää. Pyydät Siniltä anteeksi ja jatkatte leikkiä”

8-vuotias Teemu ei viidettä kertaa kehotettuna saavu ruokapöytään vaan jatkaa keskittyneenä palapelin tekoa. Lopulta isä suuttuu ja huutaa Teemulle. Teemu tule pöytään itkien. Isän osalta asia on nyt selvä, kun lapsi lopulta totteli, ja hän alkaa kysellä Teemun koulupäivästä. Teemu ei rauhoitu. Lopulta Isä ottaa Teemun syliin ja kertoo, ettei ole enää vihainen. Teemu kertoo pelästyneensä, kun isä huusi niin kovalla äänellä ja itkee hetken isän sylissä. Tämä rauhoittaa Teemun.

Kummassakin tilanteessa sekä aikuinen että lapsi jankkaavat omaa asiaansa. Ei saa töniä! Minua lyötiin! Tule syömään! Kokoan nyt palapeliä! 

Oskarin äiti on toki oikeassa, siinä, ettei Oskari saisi töniä Siniä. Mutta Oskarin näkökulmasta hänen kimppunsa on käyty ja häntä satutettu. Oskari kaipaisi äidin myötätuntoa, lohdutusta ja varmistuksen sille, ettei häntä saa kohdella näin rumasti. Vasta tämän lohdun ja ymmärryksen saaneena Oskari voisi rauhoittua.

Teemu taas ei innostukseltaan ole ehkä kuullut isän kehotuksia tai ei ole nälkäinen. Kuka tahansa pelästyisi äkillistä karjaisua, kun on keskittynyt johonkin mielenkiintoiseen. Jos Teemun tunteet - pelästyminen ja epäoikeudenmukaisuuden tunne - eivät tule huomioiduksi, ei hän voi rauhoittua, vaikka asia sinänsä olisi ratkennut.

Lapsen jankkaama asia ei ole aina aikuisen vallassa taikka lapsen ymmärrettävissä. Silloin kannattaa jättää loogiset perustelut kerta yrittämällä. Sen sijaan lasta voi auttaa eläytymällä hänen jankkaamaansa näkökulmaan tai tunnetilaansa. Lasta voi lähteä myös auttamaan asian yli leikin ja mielikuvituksen keinoin.

Esimerkiksi näin:

3-vuotias Joel alkaa tammikuussa jankata itkuisena; ”Haluan että nyt on kesä”. Vanhemmat yrittävät selittää, että kesään on vielä aikaa, eikä kukaan voi sen tuloa nopeuttaa. Joel jatkaa jo kiukkuisena jankkaamistaan.

Vanhemmat voisivat lähteä mukaan Joelin toiveeseen sanoen innostuneesti: ”Toivot että olisi kesä? Olisipa se ihanaa! Mitäs kaikkea me keksittäisiinkään tehdä?”.

Tai he voisivat lähteä mukaan Joelin ilmaiseman suruun ja pettymykseen. He voisivat ottaa Joelin syliin ja sanoa lohduttavalla äänellä:” Oletko ihan surullinen, kun kesään on vielä aikaa? Anna kun lohdutan sinua”.

He voisivat Joelin rauhoituttua ehdottaa, että leikkisivät yhdessä kesää tai muistella viime kesää yhdessä vaikka valokuvin. Mahdottomatkin toiveet voivat toteutua muistelun tai leikin kautta!

Joskus oleellisin ei olekaan jankattu asia, vaan lapsen rauhoittaminen. Jos sanallinen perustelu ja lapsen näkökulman huomioiminen eivät riitä, kannattaa keskittyä lapsen rauhoittamiseen kosketuksen ja sylin avulla. Sanat eivät tavoita ihmistä, joka on poissa tolaltaan. Silloin jankkaaminen voi olla lapsen yritys saada lohtua ja aikuisen apua rauhoittumiseen.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.