Miten allergiat vaikuttavat lapsen kehitykseen?

Neuvolassa moniallergisen lapsen hoito keskittyy allergiaoireisiin, sopiviin ruoka-aineisiin ja lapsen kasvuun. Kotona allergialapsen hoito on kaikkea muutakin: valvomista, kipeän lapsen hoitamista ja suurta huolta lapsen voinnista.

Mitä allergisen lapsen hoidossa kannattaa ottaa huomioon psykologisesta näkökulmasta? Miten allergiat vaikuttavat lapsen kehitykseen ja miten vanhemmat osaavat ottaa erityistarpeet huomioon uupumatta?

Harmi, että neuvolan tuki ei ole ollut riittävän laaja-alaista. Mielestäni nämäkin asiat kuuluvat neuvolaan. Hienoa, että jaksat kuitenkin itse pysähtyä niitä miettimään!

Lapsen kehityksessä ruumiillinen ja psyykkinen limittyvät täysin toisiinsa. Siksi ruumiillisilla kokemuksilla – sairastumisella, toipumisella, kivulla, helpotuksella - on suuri merkitys lapsen psyykkisellekin kehitykselle.

Joskus sairaudet aiheuttavat rajoituksia, jotka saattavat vaikuttavat lapsen ajatuksiin ja tunteisiin.

Tässä hoitamieni perheiden kertomaa:

Jalmari on 3-vuotias ja haluaa osallistua ruuanlaittoon. Hän on saanut voimakkaan allergisen reaktion useammastakin ruoka-aineesta, eivätkä vanhemmat voi antaa hänen koskea keittiössä vapaasti tavaroihin. Jalmari kiukuttelee ja hokee: ”Jalmari osaa leipoa”, vaikka vanhemmat yrittävät selittää hänelle tilannetta. Lopulta isä huutaa epätoivoisena:” Koita nyt tajuta, ettet sä voi koskea näihin ruokiin, kun sulle voi tulla reaktio ja sä voit kuolla”. 

8-vuotias Siiri on allerginen kananamunalle ja maidolle. Kaverien synttäreillä käydessä on ongelma: Siiri ei saa syödä kakkua, jäätelöä, keksejä… Vanhemmat pakkaavat hänelle mukaan sopivia herkkuja, mutta Siiri ei halua syödä niitä.

4-vuotias Mikko on päiväkodissa alakuloinen. Hän on paljon poissa ja tuntuu olevan jatkuvasti flunssassa. Mikko kertoo hoitajalle ”äidin olevan aina vihainen”. Vanhemmat kertovat hoitajille Mikon yksivuotiaalla pikkuveljellä olevan ”korvakierteen”.

3-vuotias haluaisi tuntea itsensä taitavaksi pikku-apulaiseksi. Vanhempien rajoittaessa hän saattaa tuntea, etteivät hänen aloitteensa ole tärkeitä, eikä hänen haluta osallistuvan yhteiseen tekemiseen. 8-vuotias haluaa kuulua porukkaan ja olla niin kuin muut. Kun häntä joutuu rajoittamaan, hän saattaa alkaa tuntea alemmuudentunnetta tai eristäytyä porukasta. Isoveljeksi tullut kaipaisi vanhempien huomiota sopeutuakseen muutokseen, eikä ymmärrä vanhempien ”vihaisuuden” olevan uupumista pikkuveljen sairasteluun.

Lapsen erityistarpeista huolehtimisen ensimmäinen askel on vanhempien erityistarpeista huolehtiminen. Lapset kyllä selviävät vanhempien tuella  kehityksen haasteista!

Lähes kaikissa lapsiperheissä on kasvatuserimielisyyksiä, huolta lapsen terveydestä, väsymystä, riitoja työnjaosta ja rahasta, vanhempien vapaa-ajasta ja vastuunjaosta.  Sairastavan lapsen perheessä nämä huolet voivat olla tavallista raskaampia tai ne tuntuvat kaikki liittyvän sairastamiseen.

Vanhemmat ovat usein puun ja kuoren välissä: lasta on pakko suojella, mutta mukavien asioiden kieltäminen tuntuu aikuisestakin pahalta. ”Pahana vanhempana oleminen” saattaa herättää syyllisyyttä, joka purkautuu lapselle räjähtämisenä ja hänen syyllistämisenään, kuten Jalmarin isällä oli käynyt.

Vanhemmat voivat riitaantua keskenään suhtautumisesta lapsen sairauteen. Joskus lapsen sairauden hoito jää vain toisen vanhemman harteille. Monet vanhemmat kokevat syyllisyyttä, häpeää, epäreiluudentunnetta lapsensa sairauksista: Miksi juuri meille osui tällainen? Olenko itse aiheuttanut sairauden tai pahentanut sitä? Terveydenhuollon henkilökuntakin saattaa sanoa (tahattomasti) syyllistäviä asioita. Ja sitten vielä lastenpsykiatri kirjoittaa, että sairaudet vaikuttavat lapsen kehitykseen!

Huolta lapsen kehityksestä tai jopa kuolemanuhasta on raskasta kantaa. Vielä raskaampaa se on väsyneenä ja ilman tukea. Joskus voi käydä niin, että vanhempien on erityisen vaikea antaa muiden hoitaa sairastelevaa lasta. Lapsenkin voi olla tavallista vaikeampi erota vanhemmista. Tai huoli seuraa mukana, vaikka olisikin saatu järjestettyä ”omaa aikaa”.

Jos jokin tästä kuulostaa tutulta, voisit aloittaa miettimällä miten iso osa elämästänne on ”allergian vallassa”. Mihin kaikkeen allergia vaikuttaa, mihin kaikkeen taas ei? Mitkä vaikeudet olisivat edessäni vaikka lapsi olisi terve? Onko allergiasta jopa jotain hyötyäkin? Ovatko huoleni lapsesta liian pieniä, sopivan kokoisia vai liian suuria? Mitä kaikkea tarvitsen itselleni jaksaakseni erityisen raskaassa tilanteessani? Vaikka en voi poistaa allergiaa, voinko poistaa elämästäni jotain muuta uuvuttavaa?  

Kun omat voivat riittävät, voi lapsen kanssa puhua allergioista. Sairaudelle voi keksiä yhdessä oman nimen ja hahmon; tehdä siitä yhteisen vastustajan. Näin vanhemman ei tarvitse suoraan kieltää lapselta asioita, vaan likaisen työn tekee ”allergia-hahmo”.  Yhdessä voi harmitella ja surrakin, että juuri meidän perheeseen tuli tällainen juttu. Samoin voi iloita yhdessä asioista, joita se allergian hölmöläinen ei pääsekään meiltä pilaamaan.

Lapset usein kokevat sairauden rangaistuksena. Siksi lapselle kannattaa toistuvasti kertoa, ettei allergia ole hänen vikansa ja että vanhemmat kyllä ottaisivat sen pois jos vain pystyisivät. Samoin voi kertoa sairauden yleensä hellittävän isompana. Paljon sairasteleva lapsi kaipaa yleensä tavallista enemmän hyväksyntää ja kehuja, sekä kipuja korvaavaa syliä ja silitystä. Anna sairastavan lapsen hellittää ja rentoutua.

Mieti miten puhut allergioista lapsien kuullen. Aikuisten kesken ymmärrettävä huolen ja pelkojen purkaminen voi olla lapsille ahdistavaa ja syyllistävää kuultavaa. Sairastava lapsi voi vaikkapa tuntea olevansa ainaiseksi taakaksi tai pelätä kuolevansa.  Lapset usein mittaavat vanhempien rakkautta sillä, kuinka paljon he saavat hoivaa osakseen. Terveille sisaruksille kannattaa siksi kertoa heidän olevan aivan yhtä rakkaita.

Jos vielä jaksat, voisit pyytää aikaa neuvolapsykologille.  Käynnille voit mennä yksin, mahdollisen puolison kanssa, lapsen kanssa tai koko perhe yhdessä.

En tiedä, voiko lapsen erityistarpeista huolehtia uupumatta. Vanhemman kannattaa tietysti huolehtia omastakin voinnistaan, mutta uupuminen tällaisessa tilanteessa on inhimillistä. Vaikka tekisimme kaikkemme, emme pysty säästämään lasta hänen elämänsä hankaluuksilta. Eikä meidän pidäkään. Sairastavakin lapsi tarvitsee ennen kaikkea inhimillistä vanhempaa; sellaista joka uupuu, toruu, hermostuu, ei jaksa alkaa, elpyy, leppyy, pyytää anteeksi, sylittelee, leikkii ja jaksaa ehkä taas toisena päivänä paremmin. Se on lapsen psykologisten tarpeiden huomioimista parhaimmillaan.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.