Miten kertoa lapselle isästä, jota hän ei tunne?

Olen pienen vauvan äiti. Nyt kävi niin, ettei lapsen isä haluakaan olla mukana elämässämme. Nyt jo huolestuttaa, miten kerron myöhemmin lapselle hänen isästään. Miten voin kertoa lapselleni, ettei hänen isänsä ollutkaan valmis isäksi? Mitä lapsen olisi hyvä tietää isästään?


Hienoa, että sitoudut lapseenne, vaikka suunnitelma kahdesta läsnä olevasta vanhemmasta ei toteudukaan. Vielä hienompaa on, ettet kiellä isän merkitystä lapsellesi. Isä on yhtä tärkeä tytöille ja pojille!

Voisiko isä olla tekemisissä kanssanne – tai vain lapsenne kanssa - vaikka ei arkielämäänne osallistuisikaan? Entä isän suku: sopisiko tätien, setien, serkkujen tai isovanhempien yhteydenpito edes puhelimitse tai kirjeitse? Yhteydenpidon syntymistä saattaa helpottaa, jos teet selväksi, ettet yritä painostaa isää, vaan toivot yhteydenpitoa nimenomaan lapseen. Isän suvun kautta lapsi voi saada ikään kuin kokemuksen isästäänkin.

Voit kerätä lapselle ”isä-kirjaa” tai kirjoittaa muistoja isästä vauvakirjaan. Yritä saada valokuvia isästä, mieluiten lapsen kanssa. Kuva, jossa olette isän kanssa yhdessä, on merkityksellinen lapselle. Ota kuvia paikoista, joissa olette käyneet tai asuneet. Kerro isän nimi. Kirjoita muistojasi isän tavoista, lapsuusmuistoista, harrastuksista, yhteisestä elämästä - vaikka se olisi kuinka lyhyt- ja vaikka vain tekstiviesteistäkin. Tärkeitä ovat kertomukset siitä, miten isä osallistui odotukseen, ehkä synnytykseenkin, mitä toivoi lapsesta, miten näki lapsen ensikertaa, miten jutteli, piti sylissä, hoiti, nauroi, ihaili, mietti nimeä lapsellenne, miten lapsi muistuttaa isäänsä.

Näistä, ehkä mitättömiltäkin tuntuvista palasista lapsenne rakentaa käsitystä isästään, miehistä ja itsestään. Tavallaan puolet hänestä rakentuu isästä. Mitä enemmän tietoa, sitä enemmän lapsella on mistä rakentaa. Mahdolliset pettymyksiä aiheuttaneet muistot isästä kannattaa kertoa rauhallisesti, mielipahaansa lapselle purkamatta. Isästä ei kuitenkaan tarvitse, eikä kannatakaan, tehdä pyhimystä. Mieti vain miten ilmaiset asiat totuudenmukaisesti, mutta isän arvoa kunnioittaen.

Puhu isästä läpi lapsen elämän. Älä jää vain odottamaan, että lapsi ottaa asian puheeksi. Mainitse isästä vaikkapa tutulla paikalla käydessä, isän syntymäpäivänä, isänpäivänä.

On tärkeää, että isän poissaolon todellinen syy kerrotaan, kuitenkin lapsen ikätasoon sopivalla tavalla. Tekstisi perusteella teidän tilanteessanne esimerkiksi: ”Hän ei omasta mielestään ollutkaan valmis isäksi”. Kerro, ettei syy ole lapsen – lapsilla kun on tapana syyttää itseään vanhemman poissaolosta. Aluksi ei kannata tarjota pitkää selitystä, vaan voi odottaa lapsen vähitellen kysyvän lisää. Hän kysyy kyllä, jos kokee, että isästä voi puhua ilman että aikuinen tulee vihaiseksi tai surulliseksi. Älä keksi isän puolesta selityksiä, vaan kuuntele myötätuntoisesti lapsesi pohdintoja.

Isän kaipuu nousee yleensä esiin eri tavoin läpi koko elämän. Näin isoa asiaa ei voi ”käsitellä pois”. Voit joutua lapsen hylkäysyrityksen ja isälle tarkoitetun kiukun kohteeksi tai kuuntelemaan ylimitoitettuja haaveita sankari-isästä. Koeta kestää tilanteet isää haukkumatta – se on lapselle tärkeää.

Löydät samassa tilanteessa eläviä tämän vastaussivun oikeassa palstassa olevien linkkien kautta. ”Uhriksi jääminen” tai katkeroituminen on karhunpalvelus sekä sinulle että lapsellesi. Sinun ei myöskään kannata ottaa vastuuta tai syyllisyyttä isän poissaolosta; hän teki oman päätöksensä.

Vaikka isä ei nyt ole valmis pitämään yhteyttä, saattaa myöhemmin olla toisin. Voit kokeilla yhteydenpitoa uudestaan vaikka parin kolmen vuoden kuluttua. Puhu asiasta etukäteen mahdollisen uuden miehesi kanssa, ettei hänen tarvitse tuntea asemaansa uhatuksi yhteydenpidon toteutuessa.

Koko elämänne ei tietenkään ole isän poissaolon käsittelemistä. Sinun läsnäolosi ja rakkautesi kantavat lastanne, oli isän lopullinen osuus mikä tahansa. Annat itseäsi arvostamalla ja ”mielikuvaisää” rakentamalla lapsellesi hyvät elämän eväät. Ajallaan hän päättää itse miten suhtautuu isäänsä.

Kaikesta huolimatta sinulla on juuri nyt lapsi, jolla on maailman ihanin äiti. Nauttikaa toisistanne!

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.

kommentit

Tässä ei sitten otettu ollenkaan huomioon että jos isä ei oikeasti ole ollenkaan eikä millään tavalla elämässä mukana! Jos ei siis ole isää, eikä mitään muutakaan isähahmoa, niin pitääkö sit kehittää valheista joku tarina vai saako olla sanomatta yhtään mitään, jos ei itsekään tiedä oikein mitään??
Mitä lapselle sanotaan siinä tapauksessa jos isä on ollut vain yhdenillan juttu, ja et tiedä siitä kun ehkä jonkun lempinimen?? minkä ikäisenä lapselle voi päräyttää totuuden isättömyydestään?
typerää kun tällaista asiaa ei otettu vastauksessa huomioon, koska tämäkin on kuitenkin jo aika nykypäivää.

>kummitus Ma, 2010-11-08 13:58

Todella kehno vastaus, joka oli hyvin heteronormatiivinen ja kapeakatseinen muutenkin. Ei vastannut kysymykseen lapsen isättömyydestä vaan naisen mahdollisesta yksinäisyydestä ja katkeruudesta. Kysymystä sivuttiin, mutta aiheeseen ei kyllä päästy.

Moni nainen valitsee saavansa, odottavansa, synnyttävänsä ja kasvattavansa lapsensa yksin. Silti nekin lapset ovat isättömiä, vaikka ovatkin Ehjästä perheestä. Isättömiä tässä maailmassa missä perheestä joka paikassa (kuten tässäkin) puhutaan isän ja äidin muodostamana. Entä sateenkaariperheet?

Olisi ollut niin kiinnostavaa lukea lapsen kasvusta ja kehityksestä liittyen aiheeseen. Lukea kerrankin joku juttu aiheesta.

>äe Ma, 2010-11-08 19:17

Janna vastaa lukijan tilanteeseen ja tätä vastausta ei siis kannata yleistää - mutta ymmärrän pettymyksen: otsikko antaa odottaa muuta. Isättömyyttä on niin monenlaista. Kirjoitin pari riviä ajatuksiani http://olotila.yle.fi/ihmiset/blogit/olotila/isanpaivaa-ajatuksella

>ullav La, 2010-11-13 11:43

En ymmärrä halua saada lapsi yksin - kun se kerran ei edes ole mahdollista, koska emme ole kaksineuvoisia. Tai ymmärrän halun, mutta en kyllä itse haluaisi tehdä sitä lapselle. Lapsi tarvitsee kaksi vanhempaa. Tarvitsee, oli niitä sitten saatavilla tai ei. Pärjää yhdelläkin - joutuu usein pärjäämään ilmankin vanhempia, jos kummastakaan ei ole siihen, jos vanhempia vie muut asiat.

Pojallani ei ole isää. Isä ei lopulta ollutkaan "valmis", vaikka ensin kovasti vouhotti perheen perustamisesta. Kirjoitus oli mielestäni hyvä. Juuri näin olen toiminut: luonut pojalle mielikuvaisää siitä miehestä, jonka tunsin. Ja sille kuvalle on kysyntää. Isä on tärkeä.

En silti usko, että aion yrittää ottaa isään yhteyttä. Yritin ensimmäiset ajat ja hän osoitti toistuvasti ja hyvin nöyryyttävästi, että häntä ei enää kiinnosta, lapsi jouti syrjään äidin mukana. Poika saa itse yrittää yhteydenpitoa sitten vanhempana, jos haluaa. Onneksi meillä on toimiva yhteys lapsen isän puolen sisaruspuoliin.

Usein olen saanut kuulla, että tuotan pojalle turhaa kipua kertomalla isästä. Minä toimin kuitenkin sen ajatuksen johdattamana, että kipu ei näissä olosuhteissa ole mitenkään vältettävissä. Haluan, että pojalla on tietoa jo ennen kysymyksiä. Että isä on tällä tavalla tehty eläväksi ja arkiseksi puheenaiheeksi, henkilöksi, josta voi vaihtaa sanan, pari ja sitten pohtia muita kiinnostavia asioita. Lapsi suhtautuu ihmeen luontevasti, suruun ja kuolemaankin.

>orvokki Ke, 2010-11-24 12:37

Kiitos orvokki kommentista, jaan kanssasi samat ajatukset. Rakastava rehellisyys lasta kohtaan, asiassa kuin asiassa! T Ulla

>ullav To, 2010-11-25 11:25

Orvokin toiminta kuulostaa hyvinkin tutulta, olin itse juuri samanlaisessa tilanteessa pian 40-v sitten ja tuohon aikaan ympäristön suhtautuminen "isättömiin" lapsiin oli aika tylyä ja jopa opettajan käytös kuolussa, koko luokan eessä suorastaan nöyryyttävää, onneksi olin toiminut juuri kuten kerroit, lapselle olin kertonut ja antanut ne olemassaolevat palat isästään joista hän itse sai rakentaa oman isänsä kuvan - toki hänellä oli sentään myös valokuvia, mutta mitään yhteydenpitoa meillä ei ollut isän kanssa sen jälkeen kun lapsi oli syntynyt.
Pojan ollessa pian 30-v hän itse otti yhteyttä ja sen jälkeen myös isä otti yhteyttä ja halus jopa tulla tapaamaan poikaansa, joskaan siitä isä-poikasuhteesta ei koskaan tullut mitään sen suurempaa, mutta isä tuli kuitenkin todelliseksi pojalleni.
Nyt jo isä itsekin, poikani on kyllä hyvinkin tasapainoinen ja menestynyt erinomaisesti elämässään, eikä ole koskaan syytellyt minua, että olisin toiminut jotenkin väärin - päinvastoin, tutustuttuaan isäänsä hän totesi, että olen tehnyt juuri oikean ratkaisun.

>mummukka La, 2011-08-20 17:36

Anteeksi vaan kommentoijat, mutta lapsella on AINA isä. Yhdelläkään lapsella ei ole kahta isää tai kahta äitiä. Ainakaan vielä ei tiede ole tällaista mahdollistanut.

Voidaan tietysti puhua ns. sateenkaariperheistä, mutta biologisessa mielessä perhe on AINA miehen ja naisen (tai koiraan ja naaraan) muodostama yksikkö - jos siis puhutaan nisäkkäistä.

>Jaakko To, 2010-11-25 11:30

Hyvä kirjoitus. Mikäli isäkysymystä yritetään peitellä, salailla ja siitä kieltäydytään puhumasta, tämä saattaa aiheuttaa lapselle ja myöhemmin syntyville sisaruksille pysyvän luottamuspulan vanhempiinsa ja aikuisiin, jotka tuntevat asian. Tässä asiassa ainakin 50-60-luvulla syntyneiden lasten kohdalla on mietitty hyvin tarkkaan vain ja ainoastaan aikuisten etua. Kaikki asiat selviävät lapsillekin aikanaan ja on hyvin satuttavaa hyväksyä tulleensa petetyksi - aikuisenakin.
Isä on isä - poissaolevanakin. Kunnia myös hänelle tästä pienestä ihmeestä vaikka hän ei olisi läsnä arjessa.

>sisko, jolla oli isä To, 2010-11-25 17:01

lisää kommentti

linkit

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä