Elämäni äitienpäivät

Eräänä äitienpäivänä Mummoni pisti säästönsä sileäksi tarjoamalla kartanolounaan lapsilleen, lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Mummolla oli ikää tuolloin 94 vuotta: äitienpäivät olisivat hänen osaltaan pian vietetyt. Minulla oli itselläni kolme lasta, joista kaksi oli neljän kuukauden ikäisiä. Muistan syöneeni jotain ruusukaalin tapaista, ehkä, ja ainakin kerran istuneeni alas. En elänyt äitiyden kukkeinta vaihetta, vaikka se rooli olikin juuri tuolloin määräävin elämässäni.

Mutta siinä me istuimme isäni puoleinen suku kokonaisuudessaan, söimme muina miehinä ja puhuimme kevään ihanuudesta. Olemassa olomme tuntui itsestään selvältä, mutta eihän se sitä ollut: Me verisukulaiset olimme kaikki syntyneet tuon yhden naisen silmuina. Hänen elämäntarinansa kulki meidän kauttamme.

Eikä hän tietenkään ollut tarinamme alku. Vuoden päästä istuimme samalla porukalla vielä suuremmassa salissa: sukuhaaramme oli "löydetty" ja kutsuttu esittäytymään sukujuhlille. Salin seinällä oli valtava sukupuu, jonka huipulla oli yhteinen kanta-perheemme 1600-luvulta. Synnyin- ja kuolinvuosissa luin äitien ja vaimojen historiaa: taajaan toistuvat synnytykset, lapsien menetykset, adoptoinnit, lapsettomuudet, aviottomat synnytykset, leskeydet, naimattomuudet, uusperheet, lapsivuodekuolemat, avioliitot.Minua huimasi. Jokainen ihminen salissa oli naisen synnyttämä. Naisen, joka oli syntynyt naisesta, joka oli syntynyt naisesta ja niin edelleen. Olin todellakin yksi lenkki sukupolvien ketjussa; ei sen merkityksellisempi, mutta ei sen turhempikaan kuin minua edeltävät tai seuraavat. Olin merkintä sukupuussa.

Tuolloin muistin vielä kaukaisemman äitienpäivän, niin ikään mummon piikkiin nautitun lounaan ja silloisen läsnä olevan sukuni. Meitä oli vasta lapsia ja lapsenlapsia, nuorimmat teini-ikäisiä. Oli abi-kevääni. Jos olisin nähnyt sukupuuni, olisin arvellut olevani sen päätepiste; kaikkien aiempien sukupolvien merkitys konkretisoituisi minun syntymääni.

Mutta lounaskartanon pihalla oli mies, joka muutti käsitykseni. Hän seisoi auringossa, hymyillen, suuren ruusukimpun kanssa ja jakoi kukkia "äideille". Mummoni, äitini, tätini, kiittivät kauniisti ruusustaan. Silloin mies huomasi minut ja ojensi vielä yhden kukan. "Tulevalle äidille!", hän kajautti.

Häkellyin, nolostuin; enhän nyt minä, ainakaan vielä. Ja 15 äitienpäivää siihen menikin. Osa huolettomasti asiaa eteenpäin lykäten, osa toivottomasti jälleen kerran yrittäen, yksi keskenmenoa itkien - ja lopulta lasten kanssa juhlien.

Mummoni viimeiseksi jäänyttä äitienpäivää lounastaessamme tyttäreni oli kaksivuotias. Hän oli jo oppinut, ettei voi pissata seisaaltaan niin komeaa kaarta kuin pojat, mutta hänellä on muuta yhtä arvokasta: salainen vauvan huone mahassaan. Jo tieto tästä nosti hellän, salaperäisen ilmeen hänen pikkuruisille kasvoilleen. Emme vielä tiedä, tuleeko hän koskaan pyrkimään äidiksi. Mutta toistaiseksi hän elää ajassa ja paikassa, jossa hän saa päättää asiasta itse.

Hyvää äitienpäivää nykyiset ja tulevat äidit!