Lastenpsykiatri Janna Rantala: Kuka minut haluaa omakseen?

Kuka minut haluaa omakseen? Kuva: Forst747, stock.xchng

Kolmivuotiaamme kertoi aamupalapöydässä painajaisestaan. "Olin ihan yksin meidän talossa, ei ollut äiti, ei isi, ei Mummo, ei Maamo, ei Taata, ei kukaan. Minä olin ja olin. Eikä kukaan halunnut minua omakseen." Lapsi murtuu itkuun karjalanpiirakkansa päälle.

Siinä se oli, sanoina, kolmevuotiaan pahin pelko. Kukaan ei halua minua omakseen.

Riensimme mieheni kanssa liikuttuneina lohduttamaan tytärtämme. Isi kyllä haluaa sinut! Ja äiti! Emme tietenkään jättäisi häntä yksin, ilman ketään hoitajaa. Kerran hän oli kyllä eksynyt meistä hetkeksi, mutta ollut löydettäessä melko tyyni, koska oli ehtinyt laatia nokkelan suunnitelman: kirjoittaa kirje Maamolle, joka tulisi hakemaan hänet kotiin.

Plääni oli kopioitu Bernard ja Bianca -kirjasta, kuten "omaksi haluaminenkin". Orvoista mitään tietämätön tyttömme oli poiminut adoptiovanhempia turhaan toivovan Pennyn tuskan: en kuulu kenellekään. Mutta me osoitimme lukuisin tavoin joka päivä hänen kuuluva meille: komensimme, hoputimme, hoivasimme, halasimme.

Kolmivuotiaalle se ei vain aina riitä. Hän on jo huomannut minun ja isänsä keskinäisen suhteen, josta hän on osaton. Me tietysti haluamme hänet omaksemme, mutta emme silleen. Ja vaikka silleen on syystäkin lapselle hämärä käsite, se vaikuttaa tavattoman tavoiteltavalta. Aiemmin yökyläilyt isovanhempien luona määrittyivät lapsellemme lähinnä erona vanhemmista. Nyt hän tajuaa vanhempien käyvän sillä välin jossain yhdessä. Ehkä naimisissa?

Ei aina ole helppoa tasapainotella lapsien tarvitseman rakkauden ja parisuhteessa tarvitun rakkauden välillä. Jotkut parit omistautuvat toisilleen tai itselleen ja jättävät lapset liian osattomiksi. Jotkut äidit tai isät ottavat lapsen niin omakseen, ettei kumppanille tai lapsen muille suhteille jää sijaa. Sama kamppailu käydään kaikissa perheissä olivatpa vanhemmat eri tai samaa sukupuolta, erikseen tai yhdessä asuvia, sukusolunluovuttajia tai sosiaalisia vanhempia.

Aikuinen joutuu kestämään lapsen osattomuuden herättämiä muistoja: miten minä pääsin tai en päässyt osalliseksi vanhempieni tarinaan? Miten minua autettiin kestämään osattomuuden tunnettani tai liikaa osallisuuttani? Jouduinko nöyryytetyksi toiveissani? Sainko uhatta rakastaa molempia vanhempiani? Miten vanhempani kestivät omia mustasukaisuuden tunteitaan? Miten minun sallittiin kaivata poissaolevaa tai tuntemattomaksi jäänyttä vanhempaa?

Ehkä kenellekään kuulumattomuus se ei olekaan vain kolmevuotiaiden pahin pelko. Viimeisintä yökyläilyä seurasi tiukkasävyinen äidin kuulustelu.

- Missä te olitte?
- Savonlinnassa, kulta.
- Linnassa! Miksi mä en päässyt mukaan?
- Se oli aikuisten juhla, lapset eivät voi tulla sellaiseen.
- Epäreilua!
- Niin, tavallaan on.

Tytär ei anna periksi, tuijottaa minua kulmiensa alta, kädet puuskassa. Viimein hän sylkäisee suustaan:

- Yritän viedä isin sinulta.

Taisteluhanska on heitetty. Äiti voittakoon.

lisää kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.

linkit

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä