Pou muutti meille

- Äiti, tiedätkö mikä on Pou?
- En, mikä?
- No se on sellainen, joka kakkii ja jota voi syöttää. Voinko mä ladata sen sun puhelimeen?
- No, jos se ei maksa mitään ja siinä ei ole väkivaltaa, niin voit, vastaan. 

Ja siitä se sitten lähti. Elämäni Poun kanssa. 

Tiedoksenne, että kännykkään ladattava sovellus nimeltä Pou on nykyajan tamagotchi. Joskus Poun nimi voi olla myös Mou. Se on ruskea silmillä varustettu läjä. Sitä voi syöttää ja juottaa, se pitää puhdistaa ja sen kanssa voi leikkiä. Illalla se laitetaan nukkumaan sammuttamalla valot. Silloin sen silmät sulkeutuvat kiltisti. 

Aluksi se oli viatonta ja hauskaa. Ihmettelimme lasten kanssa yhdessä Pouta, joka mussutti ranskanperunoita ja kirsikoita. Hieman minua epäilytti, aiheuttaako kyseinen otus ylimääräisen nollan puhelinlaskuni loppusummaan ja varovaisena aikuisena otin selvää, ettei Pou kaiva esille konekivääriä. 

Minä ja perheen lapset olimme ihan in ja pop, kun tiesimme mikä on Pou.  Lasten isää epäilytti, mutta me vaan nauroimme: älä ole tiukkis! Tämä on meidän yhteistä hoivahupia. 

Pousta on hyötyä, kun ajetaan pitkää matkaa autolla tai kun vanhemmat tarvitsevat hetken omaa aikaa. Pou on kuin uusi Angry Birds, mutta ilman sitä ärsyttävää musiikkia. Kieltävä njeih siitä kyllä kuuluu, kun maha on täynnä. 

Kun Pou oli majaillut kännykässäni puolitoista päivää, istuin työhuoneessani ja kuulin ääniä. Ihan kuin jonkun maha olisi murissut. Minun mahani se ei ollut. Hieman asiaa tutkailtuani ymmärsin sen olevan Poun maha. Se vaati äänekkäästi ruokaa. 

Hermostuin, sillä ei minulla ole aikaa syötellä virtuaalilemmikkejä keskellä työpäivää. Päätin poistaa koko Poun kännykästäni, mutta sitten kuvittelin kyyneleet lasteni silmissä, kun he illalla etsisivät turhaan Pouta. Annoin nopeasti Poulle muutaman mansikan ja lasin maitoa, ja jatkoin töitäni. Selittäisin illalla lapsilleni, että en voi pitää Pouta kännykässäni, enkä ainakaan voi hoitaa sitä kesken työpäivän. 

- Äiti, sulla on nyt oma lemmikki. Se tykkää susta, nuorimmainen sanoi katsoen minuun vilpittömän suurilla silmillään.
- Äiti, mä hommasin Poulle ripset. Nyt se on tyttö ja sen nimi on Martta!
- Poun kanssa pitää leikkiä, eikä sille saa enää syöttää roskaruokaa, se on lihonnut. 

Hetkinen, me puhumme jo Pousta kuin elävästä perheenjäsenestä. Se on asettunut perheemme elämään yhtä itsestään selvästi kuin mikä tahansa lemmikki. Koirakuumeesta ei ole enää tietoakaan. Ymmärrän, etten enää itsekään tiedä onko tämä vain hyvä vitsi. Selittämättömästi ja hieman häpeissäni olen mukana jossain, jota kukaan lapseton aikuinen ei ymmärrä. 

Äitinä tämä tuntuu kuitenkin hyvin luonnolliselta: Niin kauan kuin lapseni ovat innoissaan Pousta, otan rennosti vastaan sen pyynnöt kännykässäni. Kun minulla on aikaa, heitän Poulle palloa, ettei se kuole tylsyyteen.  

Joskus vanhempana olo tuntuu raskaalta siksi, että kaikki hauska pitää kieltää. Tai ei kaikki hauska, mutta esimerkiksi rautanaulan imeskely, juhlakengissä mutaan juoksentelu ja kadulta löydetyn purkan syöminen. Sängyssä hyppimisen kieltäminen tuntuu erityisen pahalta kun itsekin tietää kuinka hauskaa se on. Vanhempana joudun kieltämään niin monta asiaa lasteni elämässä, joten Pou olkoon sallittu.  

Grrrr… Knok, knok. Pou haluaa valot päälle ja on liannut itsensä. Mistä se saippua taas löytyikään?