Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lokakuun aarteita

Tähän aikaan vuodesta pienten lasten perheiden keskeiseksi ongelmaksi näyttää nousevan loka. Eli kura. Eli se märkä ja kaiken tahriva kuonakerros, joka peittää lapsia noin minuutti uloslähdön jälkeen.

Älkääkä vaan sanoko, että onhan vaatteiden suojana kuravaatteet. On toki. Kuran peittämät kuravaatteet, joista kura siirtyy kaikkialle mihin lapsi vilkaiseekaan.

Kura nousee keskeiseen osaan perheemme vuorovaikutussuhteissa kun haen lapsiani päivähoidosta. He ovat pääosin saapumisestani ilahtuneita – ja kuraisia. Ilo ilmenee syliini ryntäämisenä, jonka sivutuotteena kaikki mitä olen pukenut etupuolelleni, on kurassa. En ole pääosin siitä kovin ilahtunut.

Mutta mitä voisin tehdä? En millään raaski pitää syliin ryntäävää lasta käsivarren mitan päässä. Tai kehottaa häntä ensin riisumaan kurahousut, -takin, -hanskat ja saappaat ennen jälleennäkemishalausta. Pelkään pahoin, että torjumalla lapseni likaisuuden takia loukkaisin häntä pahasti. Eihän hän näe itseään puhtaana tai likaisena, vaan kaivattuna rakkaana, joka on palannut äidin luokse maailman myrskyisiltä meriltä – ja ainahan reissussa rähjääntyy.

Siispä: arvoisat vaatesuunnittelijat. Missä viipyy aikuisten kuraessu? Työkassiin mahtuva, kätevästi kokoon taittuva, vartalon etupuolelle hihojen kanssa puettava vaate, jonka aikuinen sujauttaa päälleen juuri ennen jälleennäkemistä. Eikä sen tarvitsisi olla edes henkilökohtainen; päivähoitopaikkojen porteilla voisi roikkua lainaessuja halauksen ajaksi.

Ennen essun kehittämistä joudun nyt vain kestämään kuraisia vaatteitani. Ja se kannattaa. Syksy on mahtavaa pihaleikkien aikaa!

On niin paljon ämpäriin kerättävää ja aarteena piilotettavaa: kaikki erilaiset pudonneet lehdet, sienet, pihlajanmarjat, tammenterhot, paljastuvat oksat.

On liikuttava touhukkuus, jolla lehtiä siirretään kasasta yksi kasaan kaksi ja sitten takaisin. Ei se lopputulos, vaan työntouhussa pysyminen!

On hartaus, jolla hiekkaa ja vettä yhdistellään. Hiekka kannetaan huolella lätäkköön. Lätäkköä sekoitetaan kauan. Syntynyttä kura-aarretta hellitään käsin ja saappain. Siitä saa sementtiä, ninjojen maanvyörymäaseen tai keijun suklaapuuroa.

On kurkisteltavia lätäköitä. Pohjalla on ihan pieniä sammalia ja kiviä. Ja kuollut ötökkä! Kosketaan sitä! Äiti, tää on ton kuolleen ötökän oma miniminimaailma!

Oikeastaan hiekasta ja vedestä tulee lokaa vasta sitten, kun se kulkeutuu äidin vaatteisiin tai sisälle taloon. Ennen sitä loka on aarremassaa, ihanaa leikkien alkuainetta.