Lastenpsykiatri Janna Rantala: Minä lupaan!

On niin rauhoittavaa ja turvallista, kun riitit toistuvat aina samaan aikaan vuodesta. Taas saa tehdä itselleen lupauksia ja tsempata!

Itselle lupaaminen tulee minulle vuosi vuodelta helpommaksi. Enää minun ei tarvitse edes itselleni uskotella, että todella pidän lupaukseni. Tai hermostua itseeni, kun en todella sitten pidäkään. Tai yllättyä, jos satunkin pitämään.

Paljon vaikeampaa on oppia se, että muutkaan eivät pidä lupauksiaan. Etenkään lapset.

Tiedän ihan hyvin, ettei kolmevuotiaan harkintakyky riitä pitävien lupausten antamiseen.Tai kuusivuotiaankaan. Ei hän vain osaa vielä arvioida pitkän aikavälin tuottoja, äidin suuttumuksen todennäköisyyttä ja tappioiden kantokykyään. Siksi hän lupaa epäröimättä syödä ruuan kiltisti vaikka saa suklaapatukan tuntia ennen. Tai kerätä lelut heti Pikku Kakkosen jälkeen. Varpisti!

Kun on lupauksen lunastamisen aika, ei ruoka tietenkään maistu. Eikä lelujen kerääminenkään. Ja silloin minä, Lupausten Pitämisen Suur-Viraston Ylitarkastaja, pääsen töihin!

Jos olen oikein kivalla päällä, aloitan kevyesti. ”Mutta kultapieni, mehän sovittiin. Lupaus täytyy pitää.”

Kun tämä ei tehoa, siirryn kiristykseen: ”Jos et nyt pidä lupausta, et saa huomenna katsoa Pikku Kakkosta.” 

Lahjoa en oikein voi, kun tein sen jo suklaapatukalla ja Pikku Kakkosella.

Joten seuraavaksi uhkailua: ”Tiedätkö, kukaan ei halua olla kaveri sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pidä lupauksiaan. Jos et nyt tottele, jäät ilman kavereita.”

Sitten voinkin siirtyä tositoimiin. Tai jos olen oikein huonolla päällä, voin aloittaa työni suoraan tästä tasosta.

Syyllistäminen: ”Äidillä tulee kyllä tosi paha mieli, jos sinä olet noin epärehellinen. Äitiä alkaa ihan itkettää.”

Kosto: ”Hyvä on, jos sinä et pidä lupaustasi en pidä minäkään! Ei mennä sitten ensi kesänä Linnanmäelle!”

Viimeinen aste on täysmittainen marttyyri-raivari (äidin) tai suhteeton rangaistus (lapselle). Onneksi yleensä eroan ylitarkastajan-virastani ennen tätä vaihetta.

Mutta miksi teen lasteni kanssa täysin typeriä sopimuksia, ikään kuin tosissani? Miksi hyväksikäytän heidän vasta kehittyvää arvostelukykyään? Miksi huijaan heitä näin? Etenkin kun he tekevät lupauksensa tosissaan, minuun luottaen ja yrittämättäkään huijata.

Ehkä en sittenkään osaa suhtautua itselleni tehtyjen lupausten rikkomiseen niin kevyesti kuin luulin. Olen ensin sopinut itseni kanssa, että lapset eivät saa karkkia ennen ruoka-aikaa. Kutsun tätä lupaustani kasvatusperiaatteeksi. Kun sitten rikon lupaukseni ja annan suklaapatukan sittenkin, vieritän syyn lapsen niskoille vaatimalla häneltä täysin älyttömän lupauksen. Minun ei tarvitse harmitella itseäni, vaikka en jaksanut pitää periaatteistani kiinni. Pääsen sen sijaan kätevästi syyllistämään lastani!

Aika noloa. Vaikka onkin rauhoittavaa että samat lupaus-pettymys-riitit toistuvat, voisin tänä vuonna tsempata… Minä lupaan!