Lastenpsykiatri Janna Rantala: Onneksi olkoon isät!

Kun ystävämme Kati ja Markku odottivat esikoistaan kuudennella kuulla, vaihtoi Markku Opel Vectran siroon kaksipaikkaiseen urheiluautoon. Siis: kaksipaikkaiseen.

Minulla ja miehelläni ei ollut vielä tärpännyt, mutta toki jo lasta toivovana lastenpsykiatrina katsoin olevani isyyden asiantuntija. Autonvaihtouutisen kuultuani pudistin surullisena päätäni ja paheksuin Markkua ääneen miehelleni. ”Urheiluauto. Kaksipaikkainen. Vaimo kuudennella kuulla. Ei, ei, ei. Nyt on kyllä Markun isyyden kehitys pahasti hallalla”. Mieheni katsoi pään pudisteluani ärtyneenä. ”Janna, sä et kyllä tajua mitään”, hän tokaisi. ”Siksihän Markku hankki sen urheiluauton, kun nyt se voi VIELÄ ajaa sillä. Kyllä se sen vaihtaa pois kun vauva syntyy.”

Juuri näin kävi. Minulla oli syytä pudistella päätäni surullisesti enää omalle asenteellisuudelleni.

Kun meillä sitten tärppäsi ja mieheni alkoi kehitellä omaa isyyttään, tajusin jo jotain. Kuten sen, että hänen tapansa valmistautua vauvan tuloon oli aika erilainen kuin minun. Hänellä ei ollut mitään tarvetta ostaa vaunuja juuri oikeaan aikaan (ei liian aikaisin, ettei manaisi huonoa onnea, mutta ei liian myöhään, ettei joutuisi valitsemaan kuomun väriä ponnistusten lomassa). Hän ei pohtinut minkä kokoisia vaatteita vielä syntymättömälle vauvalle kannattaisi kerätä seuraavaksi kesäksi (jos se kasvaa keskikäyrällä, niin 74 olisi hyvä, mutta jos se onkin – 2 SD, niin ehkä 68).

Markkua muistellen ajattelin, ettei tässä hätää. Mieheni vain VIELÄ ajattelee kaikkea muuta. Kyllä se ne ajatukset kolmipaikkaisiksi vaihtaa kun vauva syntyy. Sitten pääsemme puhumaan vaateostoksista ja vaunuvalinnoista ja saan miehestä pikku-apulaisen omalle äitiydelleni.

En vieläkään tajunnut mitään.                                                                            

Lapsen synnyttyä mieheni ajatukset kyllä vaihtuivat kolmipaikkaisiksi, mutta hänpä ei istahtanutkaan pelkääjän paikalle, vaan ajoi itse. Hänen vanhempana olemiseensa eivät kuulu edelleenkään vaatevalinnat ja pikku-apulaisena toimiminen, vaan peuhaus, touhu, pusuttelu, lämpötilan säätäminen, ärjyminen, leivitys, hermon venyttäminen, viime tingassa toimiminen, poraus ja varoittelu.

Ja hyvä niin! Olisikin tarkemmin ajateltuna ollut aika surullista, jos lapsillamme olisi vanhempina Pää-Janna ja Apu-Janna. Kuka kumma silloin rajaisi Pää-Jannan ylimenevää etukäteen suunnittelua? Tai tyrkkisi Apu-Jannaa ennakoimaan edes vartin päähän?

Sekin on aika virkistävää ja jälkikäteen huvittavaa, etten edelleenkään tajua miten toinen voi ajatella niin erilailla kuin minä. Kuten:

Kotiuduttuamme jännittyneinä sairaalasta ensimmäisen vauvamme kanssa, imetin hänet (hankkimallani) imetystyynyllä, vaihdoimme (etukäteen ostamani) vaipan (vaatteilla valmiiksi täyttämäni) hoitolipaston päällä ja söimme (pakasteeseen jo viikkoja aiemmin hamstraamani) päivällisen. Tässä vaiheessa mieheni alkoi havahtua kolmipaikkaiseen todellisuuteemme.

-”Janna?”

- ”Niin?”

-”Tota, silloin kun nää vauvat ei nuku tai syö, niin missä nää niinku… hengaa?”

Teki mieli sanoa, että kaksipaikkaisessa urheiluautossa.