Lastenpsykiatri Janna Rantala: Parsakaalin monet mahdollisuudet

Tavoitteeni on viisiportainen.

• Ruuaksi syödään pääasiassa ruokaa. Ei muovailuvahaa, lautasliinoja, isän kenkää, lunta tai keltaista lunta.
• Ruokaa syödään ensisijaisesti omalta lautaselta. Ei suoraan tarjoiluastiasta, kaverin lautaselta, omasta tukasta, lattialta (sen enempää tuoreeltaan kuin viikon päästäkään).
• Ruokailuvälineitä käytetään pääosin syömiseen. Ei miekkailuun, pöydän puupintaan kirjoittamiseen, äidin hiusten kampaamiseen, sisarusten tökkimiseen, kenenkään nenän kaivamiseen.
• Ruokaa ylipäätään syödään. Ei litsitetä, läntätä, litistetä, liiskata tai läträtä.
• Ruokailun lopuksi sanotaan kiitos, tai siihen verrattava sana tai toiminto. Ikä huomioiden kelpuutetaan mm. Ö, Ö-ööö, lusikan seinään paiskaaminen, Kii-kii, tuolista poiskiipeäminen tai Kiikoks.

Lisäksi, noin niin kuin bonuksena, olisi tosi kiva, jos ruokapöydässä ei saataisi pahoja raivareita kun tarjolla ei olekaan nakkeja, vaan kehuttaisiin äidin maukkaita ja terveellisiä raaka-ainevalintoja. Kuten parsakaalia, joka on monien mahdollisuuksien kasvis.

Noin viiden vuoden harjoittelulla olen päässyt vaiheeseen, jossa itse syön pääosin ruokaa ensisijaisesti omalta lautaseltani minimaalisella läträämisellä. Aiemmat vuodet ovat kuluneet lapsien lautaselle annostellen, paikkaa vaihtaen, maitoa kaataen, vääränväristä lautasta pois vaihtaen, haarukoita nostaen, ruokaa puhaltaen, lautaselta pois annostellen, paikalle palaten, maitoa pyyhkien, syliin nostaen, sittenkin oikean väristä lautasta pöytään palauttaen, ruokaa lämmittäen ja tosiaan, jotain jossain välissä omaankin suuhuni laittaen. Ole hyvä!

Miksi kiusaan itseäni tällaisella epärealistisilla tavoitteilla? Ja miksi kiusaan lapsiani? Ovatko eurooppalaiset ruokatavat oikeasti näin välttämättömiä? Kannattaako niitä vaatimalla pingottaa kaikki ateriat? Miksi hermostun, kun pieni lapseni nauttii ruokaansa pöydän kautta liiskattuna? Miksi he eivät saisi pitää nakeista?

Oikeasti ruuassa on minusta tärkeintä nautinto; maku, näkö, tuoksu. Ja seura, jossa yhteinen ateria nautitaan. Rakastan ruuan laittoa, uusien reseptien kokeilua, yllättäviä yhdistelmiä, tuttuja perusruokia. En koskaan pakota lapsiani maistamaan ruokia tai syömään tiettyä määrää. Minusta ruokailun tärkein kasvatustavoite on opettaa lasta tunnustelemaan omaa nälän ja kylläisyyden tunnettaan, säätelemään itse sitä mikä tänään maistuu vaikka toisena päivänä taas ei.

Silti toivoisin lasteni maistelevan reippaasti monenlaista ja noudattavan omaan kulttuuriini liittyviä ruokailutapoja. Ruokatapoihin tuntuu mielessäni yhdistyvän ruuan ja perheen arvostus. Muistan lapsuuden kodistani opetuksen: ”Ruualla ei leikitä”. Siististi lautasensa tyhjäksi syövä lapsi tuntuu merkitsevän minulle hyvin kasvatettua, arvoiltaan tasapainoista, äidin rakkaudesta riittävän kiitollista lasta. Ei ruoka sentään puissa kasva! Afrikan lapset näkevät yhä nälkää! Tämä ei ole mikään ravintola, nyt syöt mitä tarjotaan! Parsakaali on ihan hyvää!

Viime viikolla sitten napsahti. Ruokailin lasten kanssa ajatuksiini vaipuneena, kun 2-vuotiaani alkoi hihkua:  ”Lumiukko! Äiti, kato!”. Pihalla ei näkynyt mitään, mutta pöydän pinnalla lepäsi kauniisti peräkkäin aseteltuna kaksi pyöreää leikkelettä. Päivänselvä lumiukon alkuhan se siinä. Lapsi oli hyvin tyytyväinen itseensä, killitti minua silmiin kehuja odottaen. Onneksi isommat sisarukset olivat pöydässä: aplodit ja innostus peittivät alleen korvistani nousevan savun. Sillä välin kun tuijotin lasittuneesti eteenpäin kymmeneen laskien, ehti kaksivuotias itsenäisesti annostella (!) lautaselleen (!) parsakaalia (!), asetella sen sievästi lumiukon pään päälle: ” Minä laittoi tukkaa lumiukolle!”.

Se oli jo minullekin liikaa. Punkkari-lumiukko vihreässä keesissään. Nauratti niin että haarukka putosi. Kyllähän lapseni arvostaa ruokaa ja minua: hän vain kokee ruoan paljon minua monipuolisemmin. Huomaa värit, muodot ja tunnun. Jotkut meistä leikkivät parsakaalilla lieden ääressä, toiset ruokapöydässä. Kiikoks!