Lastenpsykiatri Janna Rantala: Peloista

Keskimmäiseni ei halunnut lainkaan lähteä reippaalle aamupäiväulkoilulle. ”On niin pilvistä”, hän valitti. ”No ei se mitään”, yritin maanitella; ”ei siellä sada”. ”En mä sadetta pelkää! Vaan Hiilitoukkaa!”.

Ahaa. Kiista uloslähdöstä oli noussut uudelle tasolle. Kyse ei ollutkaan kurjan sään välttelystä, vaan Hiilitoukan pelosta. Enää tarvitsee tietää mikä on Hiilitoukka.

Kävi ilmi, että lapseni lievän äännevirheen takia olin käsittänyt asian väärin ja kyseessä oli sittenkin Hiiritoukka. Ahaa. ”Äiti, voiko Hiilitoukka napata pieniä lapsia?” Vakuutin ettei voi. Lähdimme ulos, varmuuden vuoksi käsi kädessä.

Huomasin että Hiiritoukka kiehtoi minua. Miltä sen täytyi lapseni silmissä näyttää? Minkä kokoiseksi hän sen kuvitteli? Miten se nappaisi pieni lapsia? Ja mitä tarkoitusta varten? Ja ennen kaikkea: mistä keskimmäiseni oli moisen hahmon kehittänyt?

Olivathan lapseni pelänneet kaikenlaista aika perinteistä: leijonia, pimeää, vihaista äitiä, vieraita ihmisiä, pöllöjä. Ja kesällä kaisloja. Mutta ne kaikki olivat oikeastikin olemassa ja oikeastikin aika pelottavia. Kaislat nyt ainakin. Suhisevat tuulessa aivan siinä uimapaikan vieressä ja kaikkea.

Usein pelkoja oli helpottanut tutustuminen. Kaislan voi katkaista ja katsella sitä mökin terassilla. Vieraiden ihmisten kanssa voi tulla kaveriksi. Joskus oli auttanut pelosta huolimatta jatkaminen. Pimeän läpi voi kävellä sytyttämään valon. Äiti leppyy. Leijonat... no jaa. Joitain pelkoja nyt vain on viisasta pitää ylläkin.

Mutta mikä auttaisi Hiiritoukan pelkoon? Yritin saada lasta piirtämään hahmon, kertomaan siitä lisää, muistamaan mistä hän oli kuullut Hiiritoukasta. Hyvä tarkoitukseni taisi kääntyä itseään vastaan: Hiiritoukan pelko vain kasvoi siitä puhuttaessa.

Yritin uutta taktiikkaa: Hiiritoukkaa ei ole olemassakaan, olet itse keksinyt sen. Lapseni loukkaantui kovasti. Tietenkin se oli olemassa! Hänhän ajatteli sitä!

Yritin lähestyä pelkoa pelon itsensä kautta. Missä pelko tuntuu? Minkä värinen se on? Minkäkokoinen: pöydän, talon, kaupungin? Mikä sitä vähentää, mikä lisää? Keskustelumme sujui hienosti: pelko oli punainen ja huoneen kokoinen, ja tuntui mahassa. Sitä helpotti jos äiti piti kädestä ja lisäsi jos piti mennä ulos pilvisellä säällä. Ahaa.

Viikon kuluttua jokainen pilvisen päivä ulkoilu vaati vakuuttelua Hiiritoukan vaarattomuudesta pienille lapsille. Mutta jostain syystä vakuutteluni ei auttanut. 

Kun Hiiritoukka tuli puheeksi, otin käyttöön normaalista nopeasta ja kimeästä puhetavastani täysin poikkeavan tyylin. Puhuin rauhoittelevasti, äärimmäisen vakuuttavasti ja aika möreästi. Omasta mielestäni rauhoitusääneni peitti aika hyvin tuntemani paniikin alun, mutta lasta ei noin vain hämätä. Hän kyllä huomasi, että olin jännittynyt. Hän ei tietenkään ymmärtänyt, etten jännittänyt Hiiritoukkaa, vaan sitä, että lapseni pelkäsi.

Kun eräänä pilvisenä päivänä kyllästyin täysin Hiiritoukkaan, lastasin lapset ulkoilun sijasta autoon ja lähdimme ajamaan kohti sisäleikkipaikkaa. Emme olleet ajaneet autolla aikoihin. Painoin viimeksi kuuntelemamme CD:n soimaan ja Vuokko Hovatan kaunis ääni lauloi lempieläimistä ”ja Saksalanharjulla hiirihaukka, joka syöksyy alas pilvestä...” Ahaa.

Seuraavan viikon seisoimme niskat kenossa pilviselle taivaalle tuijottaen. Toivoimme näkevämme hiirihaukan upean syöksyn. Yksi peloton lapsi ja yksi tavanomaisen kimeällä äänellä puhuva äiti.