Lastenpsykiatri Janna Rantala: Salaisuuksista ja möläytyksistä

Joitakin kuukausia sitten näin hollantilaisen Jaap Van Hoewijkin hienon ja hämmentävän dokumenttielokuvan Familiegeheim. Dokumentti kertoo Jaapin yrityksistä selvittää perhesalaisuuttaan.  Perheen isä kuoli Jaapin ollessa lapsi, mutta hän sai tietää vasta aikuisena isän tehneen itsemurhan.

Minua ei niinkään hämmentänyt salaisuus, vaan dokumentissa haastateltu Jaapin lapsuuden naapurusto.  Kaikki olivat tienneet totuuden, paitsi Jaap ja hänen sisaruksensa. Kaikki! Huoltamon setä, naapurin pariskunta, leikkikaverit. Kukaan ei vain sanonut koskaan mitään.

Juuri tämä suututti Jaapia nyt aikuisena.  Miksi äiti ei kertonut totuutta? Miksi kukaan ei kertonut totuutta?

Tuohduin itsekin Jaapin puolesta. Törkeitä aikuisia! Eivät kerro lapselle näin tärkeää asiaa. Valehtelevat vuosikausia!

Kuvittelen itse, ettei suvussani ole sellaisia perhesalaisuuksia, joiden salaamiseen osallistuisin. Kerron lapsilleni hankalatkin asiat ja tiedän suvustani monenlaista, joka olisi voinut jäädä salaisuudeksi.

Tuohtumukseni keskellä tulin ajatelleeksi olevani silti juuri samanlainen salaisuuden pimittäjä. Vaikenen sekä työssäni että yksityiselämässäni lukuisista ”aikuisten” perhesalaisuuksista, enkä voisi kuvitellakaan meneväni niitä paljastamaan perheen lapsille. Se tuntuisi tavattoman väärältä, väkivaltaiselta, työssäni jopa laittomalta.
Ei olekaan ihan helppoa tietää miten kertoa ja mitä ja koska ja kenelle. ”Totuus” ei aina ole yksinkertainen asia. Naapurin aikuisen ajattelematon, omiin arviointeihin pohjaava möläytys voi olla vielä salaisuuttakin sietämättömämpi. Lapsella voi olla myös oikeus olla tietämättä.

Silti: tiedän kokemuksesta, miten tarkkaan pienetkin lapset seuraavat aikuisten tunnelmia ja asenteita, vaikenemisia ja äänensävyn muutoksia. Ja tiedän senkin, miten me aikuiset joskus juoruilemme lasten kuullen, vaikka lapsen kysyessä suoraan asiasta vastaamme: ”Se on aikuisten asia, menepä nyt jatkamaan leikkejäsi…”. Näin salaisuuksiin liittyvät asenteet välittyvät, vaikka emme suoraan niistä puhuisikaan.

Sirkku Suontausta-Kyläinpää on kirjoittanut kirjan Perhesalaisuudet - Vaikenemisesta vapauteen (Minervakustannus, 2008). Hän kertoo miten salaisuuden ympärille muodostuu häpeän ja vaikenemisen kehä, joka estää paitsi salaisuuden paljastumisen, myös läheiset ja luottavaiset ihmissuhteet. Se helpottaa vaikenemista, niin perheessä kuin naapurustossakin.

Ehkä Jaapin naapurustokin vaikeni suojelunhalusta. Ehkä he ajattelivat isän menetyksen jo olevan lapsille ja leskelle tarpeeksi vaikeaa, ettei tässä nyt sentään aleta repostella yksityiskohtia.

Häpeän ja vaikenemisen kehä… Voisiko tässä olla jotain, millä auttaa salaisuuden kantajaa olematta tunkeileva? Voisin pohtia suhdettani asioihin, joita ihmiset yleensä häpeävät. Luonko itse asenteillani häpeän ilmapiiriä naapurustossani?

Mitä ajattelen asioista, joiden ympärille perhesalaisuudet usein muodostuvat? Mitä ajattelen tänään adoptiosta, homoudesta, itsemurhista, raiskauksista, konkursseista, vankilatuomioista, syrjäsuhteesta syntyneistä lapsista, sairauksista, insestistä, alkoholismista?

Mitä puhun, elehdin, ilmeilen, vaikenen tai möläyttelen näistä lasteni kuullen ja nähden?
Miten ymmärrän sitä, että ihmiset tekevät vaikeissa tilanteissa silloin parhaalta tuntuvia ratkaisuja? Miten arvostan jokaisen ihmisen ainutkertaista elämää?  Miten näen ihmisen muutoin kuin salaisuutensa kautta? Miten uskon ihmisen kykyyn selvitä luovuutensa avulla sietämättömistäkin salaisuuksista?

Miten kestän elämän epätäydellisyyttä ja pelottavuutta ilman tuomitsemista? Miten kuuntelen toisen ihmisen tarinaa sekoittamatta siihen omia pelkojani ja arvojani? Millaisia asenteita välitän naapurustooni? Entä lapsilleni?

Ja mitä omiin perhesalaisuuksiini tulee: jotain saattaa ilmetä myöhemmin. Auttakaa minua silloin. Puhukaa, mutta minulle, ei lapsilleni. Voin aina yrittää tehdä aiheesta dokkarin.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.