Lastenpsykiatri Janna Rantala: Supersankareista

Ennen lapsieni syntymää olin suht tavallisesti kompuroiva, kommunikoiva, unta tarvitseva nainen. Nyttemmin pystyn kumoamaan tilapäisesti fysiikanlakeja, lukemaan toisten ajatuksia, elämään viikkoja ilman unta.  Vai miten muuten on mahdollista tasapainoilla kaksi vauvaa kainaloissa kauppakassien kanssa korkosaapikkaissa kaatumatta, huomata samalla että esikoinen aikoo ruveta mankumaan keksiä ja muistaa jossain superaivojensa sopukassa, että on nukkunut kokonaisen yön viimeksi noin puoli vuotta sitten.

Yhtä supervoimaa minulle ei kuitenkaan ole kehittynyt: pitkää pinnaa. Supersanakaritekojani siivittävät kaikenlaiset tiuskinnat ja ärjyminen, mikä verottaa nolosti viileyttäni. Miksi en voi vaan olla rauhallinen ja lempeä? Tai pikemminkin: miksi minua haittaa niin paljon se, etten ole rauhallinen ja lempeä lapsilleni?

Kasvatusihanteitani pohtiessa luin mitä psykologi, perheterapeutti Helena Lounavaara-Rintala on kirjoittanut kirjassa Vuorovaikutuskuvioita (2004).

Antiikin ajalla lapset olivat vanhempiensa omaisuutta, joita sai surmata tarvittaessa. Myöhempinä aikoina lapset lähetettiin tarvittaessa pois esim. luostariin tai imettäjän luo. 1700-luvulta alkaen lapsen tahdon murtaminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nousi tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Kuulostaa pelottavan tutulta. Jokainen näistä kasvatussuhtautumisista on vaikeina hetkinä käynyt mielessäni ihan kelpo vaihtoehtona!

Lounavaara-Rintala kuvaa nykyistä kasvatusmetodia - auttavaa suhtautumista lapseen- muun muassa näin:

Lapsi vetää molemmat vanhempansa kokonaan mukaan elämäänsä, kun he yrittävät ymmärtää hänen laajenevat ja vaihtelevat tarpeensa. Lasta ei lyödä tai moitita, ja jos stressattu vanhempi suuttuu lapselle, hän pyytää anteeksi. Auttava suhtautuminen vaatii vanhemmilta valtavasti aikaa, energiaa ja keskustelua erityisesti lapsen kuuden ensimmäisen ikävuoden aikana.

Kuulostaa tutulta! Ja kuulostaa varhaisempiin metodeihin verrattuna aika vaativalta, supersankarin voimia vaativalta.

Onneksi Lounavaara-Rintalalla on lohdun sana:

Nykyinen lapsikeskeinen kasvatusvalistus on ristiriidassa yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Olennaista olisi lähteä ihmisten, vanhempien ja lapsien, oikeutettujen tarpeiden yhteensovittamisesta.

Ihan totta! Minullakin on oikeuksia! Äidit eivät enää ole lapsensa omaisuutta, joita saa tarvittaessa surmata unenpuutteeseen! Minun tahtoani ei saa murtaa jatkuvalla marinalla! Minua ei saa pakottaa pois lasteni luota, vaikka joskus heihin hermostunkin! Tai korkeintaan päiväksi kylpylään kuoharia siemailemaan!

Täytyy niitä yliluonnollisia voimiakin jostain kerätä.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.