Kohtu vaikeni - äiti ei

To, 2009-10-22 09:00
Kohtukuolema. Vertaistuki. Kuva: Satu Pirinen

Oman lapsen menettäminen on pahinta mitä vanhemmalle voi tapahtua. Jäljelle jää vain suunnaton suru, loputon ikävä ja muistot, joita olisi pitänyt kertyä vielä monen monta lisää. Entä jos lapsi kuoleekin jo niin varhain, ettei muistoja ole ehtinyt kertyä oikeastaan lainkaan?

Meidän enkelimme

Raskausviikoilla 29+6 oli ihan rutiinineuvola, joka muutti elämämme täysin. Sydänääniä ei kolmen eri terveydenhoitajan yrityksistä huolimatta saatu kuulumaan ja lääkärin luona ultra-äänilaite paljasti karmaisevan totuuden: lapsemme oli kuollut. Lääkärin lähetteen kanssa lähdimme miehen kanssa Kätilöopistolle synnyttämään kuollutta esikoislastamme.

Seuraavat puolitoista vuorokautta oli piinaavaa aikaa. Synnytys ei meinannut millään käynnistyä ja tuntui todella pahalta kantaa kuollutta vauvaa vatsassaan. Olo oli epätodellinen. Kun katsoin peilistä olin kuin kuka tahansa isovatsainen odottava äiti. Kun kokeilin vatsaa siellä ei enää kukaan potkinut. Onnellinen ja ongelmitta sujunut raskausaika sai surullisen päätöksen. Meille ei tulisi vauvaa, meille tuli enkeli.

Mies oli mukana synnytyksessä, joka sujui fyysisesti hyvin. Synnytin pienen enkelitytön, joka kapaloituna sylissäni näytti pieneltä nukkuvalta vauvalta. Hetken odotin, että jos hän sittenkin avaisi silmät, jos hän sittenkin parkaisisi, jos lääkäri olikin erehtynyt. Mutta ei, vauva ei herännyt.

Ystäväni oli kokenut vuotta aiemmin saman ja hänen neuvomana otimme valokuvia meistä ja tyttärestä, yhdessä ja erikseen. Tämä ystävä oli tuonut muovailumassaa vierailullaan ja eräs kätilöistä toteutti toiveeni ja painoi tyttäremme jalan ja käden jäljet massaan. Saimme rauhassa ihastella pientä tytärtämme. Minnekään ei ollut kiire. Katselin pientä lastani päästä varpaisiin, sillä halusin, että minulle jää valokuvien lisäksi muisto mieleeni siitä minkä nä-köinen hän oli. Pieni, vaaleanpunainen tyttö, jolla oli äitinsä suu ja isänsä leuka.

Kotiuduttuamme kaksi päivää sairaalassa oltuamme alkoi hautajaisjärjestelyt. Pidimme siunaustilaisuuden perhepiirissä, niiden ihmisten kesken, joille tyttäremme oli olemassa. Hän oli olemassa meille, vaikka hänen elämänsä päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Näillä sanoilla pappi puhui tyttärestämme siunaustilaisuudessa. Kuolleena syntynyttä ei voida kastaa, mutta siunata voidaan. Lapsemme tuhka on haudattu Honkanummen uurnalehtoon; muiden pienten enkeleiden luokse. Hautajaisten jälkeen jäimme odottelemaan vajaassa kolmessa kuukaudessa valmistuvia patologin tuloksia.

 

Minäkin olen äiti

Olin kolme kuukautta äitiyslomalla. Sanana se tuntui pahalta. Olla nyt äitiyslomalla ilman vauvaa. Ajallisesti se oli tärkeää aikaa. Sain rauhassa surra ja eheytyä siksi ihmiseksi, joka olen tänä päivänä. Olen äiti, jonka tytär on kuollut. Tämän minulle sanoi psykologi, jonka luona kävin muutaman kerran puhumassa. Kun esikoislapsi syntyy kuolleena, on jotenkin epätodellinen olo omasta äitiydestään. Olenko minä äiti, kun ei minulla ole sitä lasta? En työnnä vaunuja katukuvassa, en imetä kahvilassa, voinko siis olla äiti?

Jotkut lohduttivat minua sanomalla tapahtuneen jälkeen, että ”kyllä minusta vielä äiti tulee”. Se satutti suunnattomasti, sillä kuka sitten oli sen pienen enkelitytön äiti jollen minä? Joinain päivinä minun teki mieli mennä painattamaan paita tekstillä: Minäkin olen Äiti! Jätin sen tekemättä, sillä sydämessäni tiesin sen, mitä muut eivät nähneet. Oli toki niitäkin, jotka uskaltautuivat tapahtuneen jälkeen tulla onnittelemaan minua äitienpäivänä. Se vaati suurta rohkeutta ja olen heille ikuisesti kiitollinen, sillä tuntui ihanalta saada tunnustus äitiydestään.


Suru on osa elämää, mutta elämä jatkuu

Koska olen vain ihminen, sorruin minäkin jossitteluun. Jos lapsi olisikin lähtenyt syntymään, olisiko hän selvinnyt hengissä? Olisiko kasvun hidatuminen löytynyt, jos olisi osattu tutkia tarkemmin ja ajoissa? Pohdinnat eivät tuo lastamme takaisin, joten on vain hyväksyttävä tosiasiat ja jatkettava elämää.

Suru kulkee mukanani, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Päivittäin ajattelen pientä tytärtäni milloin missäkin tilanteessa. Minkä näköinen ja kuuloinen hän olisi tänään, jos olisi täällä kanssamme? Minulla on ikävä pientä tytärtämme ja tämä ikävä on ristiriidassa sen asian kanssa, että tyttärellemme syntyi pikkuveli puolitoistavuotta myöhemmin. Tätä poikaa ei välttämättä olisi, jos hänen siskonsa olisi saanut elää. Se tuntuu jotenkin kummalliselta, sillä nyttemmin en osaisi kuvitella elämää ilman tätä poikaa.

Tilanteesta riippuen esittelen itseni kahden lapsen äidiksi. Tämän teen yleensä silloin, jos on enemmän aikaa kertoa perheestämme. Ennen poikaamme oli vaikeaa kohdata onko sinulla lapsia -kysymys. Jos kuljen poikani kanssa, tätä ei luonnollisestikaan kukaan kysy. Nyt on helpompi olla äiti, kun on lapsi, jonka maailma voi nähdä.

Ajoittain käymme tyttäremme haudalla ja silloin tällöin kaivan esiin hänestä otetut kuvat ja taulun käden- ja jalanjäljistä. Rakkaita muistoja, joiden avulla on helpompaa kertoa pojallemme hänen isosiskostaan, kun sen aika tulee. Vaikka tyttäremme elämä päättyi, elää hän minussa ja meissä, niin kauan kuin me hänet muistamme.

 

Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö. 

 

Lisää aiheesta:

Kohtukuolema ja tuen saaminen

Aamusydämellä-ohjelmassa 25.10.2009 - katso ohjelma YLE Areenassa.

Käpy ry

http://health.groups.yahoo.com/group/tuntematon-enkeli/

http://enkelivauva.suntuubi.com/

http://www.blogilista.fi/avainsana/kohtukuolema

HS.fi: Kohtukuoleman riskistä tulee kertoa
 

 


Kommentit

Tiinan kirjoitus on hyvä ja todellinen, oikeilla nimillä asioista kirjoitettu. Surua ei voi estää eikä pidä pelätä, että toiset ihmiset pelkäävät todellisia kertomuksia elämästä. Se on vain pelkoa, jos ei kestä kuunnella toisen ihmisen elämästä. Suru parantaa vähitellen haavat ja eheyttää. Pelko pitää vallassaan.
On todella ihanaa, että käytte myös haudalla, sillä pieni sisko on todella ollut olemassa. Kreikan ja Lapin vanhoilla hautausmailla olen nähnyt pienten enkeleitten hautakiviä. Tapa on vain jossain välissä meiltä kadonnut.
Ihmisen elämää ei voi panna pakettiin ja lähettää jonnekin. Seremonioiden ylläpito tukee itse tapahtumaa ja sen vaikutuksia. On viisautta vaalia vanhoja tapoja.
Sytytin kynttilän 21.10.1996 kuolleen Teemu-poikani muistolle.

Yhdyn ajatuksiisi. Olet kokenut elämäsi suurimman surun ja menetyksen, johon ei voi valmistautua. Omalla kohdallani tämä tapahtui 06/74, jolloin ei asiasta saanut puhua ja se oli pelosta johtuen myös ympäristölle lupa lyödä.

Se on vaikuttanut elämääni tapahtumana enemmän kuin mikään muu. Mursakautuminen on ollut syntyneille lapsille tosi haaste. Vasta nyt alan olla oma itseni ja lapsillenikin aivan uusi.

Puhu asiasta sellaisten kanssa, jotka kestävät rauhallisesti läsnäolevana Sinun totuutesi, kohtaa menetyksesi ja anna anteeksi sitä mukaa kuin jaksat. Elämän arvo ja merkitys on kokemuksesi myötä muuttunut. Minulle sa haitari venyi pitkäksi ajaksi elämä-kuolema-mittatikuksi. Nyt elämä on mittatikkuna ja sen oma kokeminen. Lisäksi olen ymmärtänyt, että kysymys on tuon enkelilapsen elämästä ja valinnoista, joihin minulle ei ole osaa eikä arpaa ja annan hänelle rakkaudesta vapauden päättää niin kuin se hänelle itselleen on parasta. Olin valmis vastanottamaan hänet ja se riittää.

Tiedä, että näihin kokemuksiin liittyy aina suuri siunaus ja sen aika on myöhemmin, vaikkei sitä juuri nyt näe. Rakkautta, rauhaa ja armollisuutta Sinulle ja perheellesi.

Synnytin viime toukokuussa rv 29+6 Kätilöopistolla kuolleen tyttövauvan. Vauvani menehtyi napanuorakomblikaation takia. Olimme niin shokissa, että en ymmärtänyt ottaa vauvasta valokuvia. Onneksi hoitaja otti pari kuvaa, mutta ne olivat aika tummia ja vauva oli kapaloitu tiukasti.

Meillä ei ole muita lapsia kuin kuollut tytär. Kovasti olemme yrittäneet saada, mutta kaikki muut raskaudet ovat päättyneet keskenmenoon. Silti pidän itseäni äitinä, vaikka minulla ei ole elävää lasta. Olen synnyttänyt kauniin tyttövauvan ja pitänyt häntä sylissäni. Äitiys asuu sydämessä, ei sitä kukaan minulta riistää voi!

Perhepaletti

  • PP_210.jpg (Kuva: )
    Perhepaletti on erilaisten perheiden kohtauspaikka. Täällä kirjoittavat tavalliset, eritaustaiset äidit ja isät, huoltajat ja hoivaajat. Esille tulevat perhettä, arkea, lapsia ja rakkautta käsittelevät mielipiteet, tutkitut asiat sekä kevyemmät kipinät. Tervetuloa suvaitsevaisen vertaistukemme pariin!