Akustinen blues
Akustisella bluesilla tarkoitetaan käytännössä kaikkia 1. ja 2. maailmansodan välissä tehtyjä bluesäänityksiä (eng: pre-war blues). Ensimmäisinä levytyksinä pidetään Bessie Smithin 1923 tekemiä äänityksiä. Tätä tyyliä voisi kutsua vaikka ”klassiseksi bluesiksi” ja sen tyylipiirteitä ovat jazzvaikutteisuus, muodollisuus sekä tietynlainen jäykkyys – ikään kuin soitettaisiin nuoteista. Levytyksissä käytetyt muusikot olivat lähes poikkeuksetta ammattilaisia ja soittivat muuten pääasiassa jazzia (mm. Louis Armstrong, Fletcher Henderson). Tämä tyyli onkin sivuutettu tässä yhteydessä kokonaan.
Aikakauden varhaisimmat kiinnostavimmat levytykset kuuluvat country-bluesiin, joka on yleisnimi karummalle alkuvoimaiselle maalaismaiselle tyylille. Tyyliin yleensä lasketaan alalajeiksi Mississippi Delta blues, folk-blues, ragtime-blues ja myös gospel-blues. Toista keskeistä päätyyliä voisi kutsua city-bluesiksi, joka tyylillisesti oli enemmän velkaa klassiselle bluesille hienoisessa sofistikoituneisuudessaan ja jazzvaikutteisuudessaan. City-blues esitykset olivat tyypillisesti useimmiten myös pienyhtye-esityksiä.
Listalta jäi pois suuri joukko tutustumisen arvoisia kiinnostavia levytyksiä ja artisteja, joihin kuuluvat ainakin Casey Bill Weldon, Sara Martin, Bumble Bee Slim, Peetie Wheatstraw, Leadbelly, Big Joe Williams, Walter Davis, Johnnie Shines, Washboard Sam, Mance Lipscomb, Furry Lewis ja Barbecue Bob. Nuoremman polven mustista artisteista kannattaa mainita vaikka Corey Harris, Keb’ Mo’ sekä Eric Bibb.
The Virginia Minstrels: Celebrated Negro Melodies - juliste vuodelta 1843
Jefferson, Blind Lemon: Match box blues (1927)
Vuonna 1926 ensimmäiset levytyksensä tehnyt teksasilainen Blind Lemon Jefferson oli ensimmäisiä todella menestyneitä country-bluesartisteja. Jeffersonin tunnetuimmat kappaleet ovat Match box blues (1927), johon pohjautuu Carl Perkinsin hitti Matchbox (1957) sekä See that my grave is kept clean (1927-28), jonka on levyttänyt mm. Bob Dylan.
Johnson, Blind Willie: Dark was the night – cold was the ground (1927)
Pikku-Willie sokeutui, kun ilkeä äitipuoli heitti hänen silmilleen lipeää. Vahvasti uskoon tullut gospel-bluesin suuri mysteerio esittää niin huikeaa slidekitaransoittoa ja laulua, että jos se ei saa niskakarvoja nousemaan pystyyn, niin sitten ei mikään. Tämä esitys on täysin universaali ja ymmärretään joka puolella maailmaa. Blind Willie oli Ry Cooderin tärkeimpiä esikuvia: lähes koko Paris, Texas –elokuvan (1984) soundtrack perustuu Dark was the night -sävellykseen.
Weaver, Sylvester: Guitar rag (1927)
Sylvester Weaver levytti kappaleen Guitar rag ensimmäisen kerran jo 1923. Sävellyksestä on tullut tunnettu western swing –yhtyeen Bob Wills and his Texas Playboysien 1936 version Steel guitar rag -levytyksen myötä. Kappaleen 1927 versio osoittaa Weaverin erittäin päteväksi slide-kitaristiksi.
Blackwell, Scrapper: Kokomo blues (1928)
Kitaristi-laulaja Francis ”Scrapper” Blackwell muistetaan erityisesti suositun pianisti-laulaja Leroy Carrin säestäjänä. Scrapper teki myös joukon soololevytyksiä, joista ensimmäinen Kokomo blues on yksi merkittävimpiä. Sen lisäksi, että se on vakuuttava esitys, voitaneen sitä pitää Robert Johnsonin klassikon Sweet home Chicagon suorana esikuvana.
Hurt, Mississippi John: Frankie (1928)
John Hurt oli yksi tärkeimpiä 1920/30-luvun folk-blues artisteja Furry Lewiksen, Leadbellyn ja Josh Whiten ohella. 1960-luvun folk boomin aikana materiaaliin perehtyi mm. nuori Bob Dylan. Johnin pehmeän rullaava tyyli saattaa aluksi hämätä yksinkertaisuudellaan, mutta tarkemmin kuunneltuna huomaakin, että miehen soitto kuulostaa täysin kahdelta kitaristilta.
Johnson, Tommy: Big road blues (1928)
Mississippi Delta blues –klassikon Tommy Johnsonin Big road bluesin voidaan sanoa sisältävän ensimmäisen funk-bassokuvion. Hieman standardiviritystä muuntamalla (dropped D) Tommy pystyi helpommin soittamaan nousevaa bassokuviota oktaaveissa. Samana vuonna Tommyn levyttämä Canned heat blues antoi myöhemmin nimen Canned Heat –yhtyeelle.
Patton, Charley: Mississippi boweavil blues (1929)
Pattonin ensimmäinen levytys Mississippi boweavil blues taltioitiin vasta 1929 Richmondissa. Patton oli tuolloin jo noin 40-vuotias. Silti häntä pidetään Mississippi Delta blues -tyylin perustaja- ja isähahmona ja yhtenä kaikista tärkeimmistä henkilöistä bluesin historiassa. Ainakin Willie Brown ja Son House saivat jopa suoranaista opetusta Pattonilta. Patton levytti samana vuonna 1929 myös tyylille hieman poikkeuksellisen kappaleen High water everywhere, joka kertoo Mississippi-joen suuresta tulvasta 1927.
Blake, Blind: Diddie wa diddie (1929)
Blind Blake on ragtime-blueskitara kiistaton kuningas. Ry Cooder sanoi kerran, että jos pystyt hallitsemaan Blind Blaken oikeankäden pikkaustekniikan, pystyt sen jälkeen soittamaan ihan mitä tahansa ilman teknisiä rajoituksia.
McTell, Blind Willie: Travelin’ blues (1929)
Blind Willie McTell tunnetaan varmaan parhaiten kappaleestaan Statesboro blues (1928), joka tuli kuuluisaksi Allman Brothers Bandin levytyksenä 1970. Travelin’ blues esittelee Willien tavaramerkkiä, 12-kielisen kitaran slidesoittoa, joka on huomattavasti vaativampaa kuin perinteisen 6-kielisen.
Reynolds, Blind Joe: Outside woman blues (1929)
Blind Joe Reynoldsin alkuperäisversio Creamin levytyksestä 1967.
Wilkins, Robert: That’s no way to get along (1929)
Lähes unohdetun Robert Wilkinsin alkuperäisversio Rolling Stonesin 1968 levytyksestä Prodigal son.
Newbern, Hambone Willie: Roll and tumble blues (1929)
Varhaisin tunnettu deltaklassikon levytys Muddy Watersin 1950 standardiksi tekemästä Rollin’ and tumblin’ –kappaleesta. Muddyn versio mukailee varsin tarkkaan Newbernin levytystä.
Kansas Joe & Memphis Minnie: When the levee breaks (1929)
Kansas Joen ja Memphis Minnien When the levee breaks kertoo mahtavan Mississippi joen tulvilta suojaavien rantavallien rakentamisesta ja murtumisesta. Led Zeppelin teki oman versionsa kappaleesta 1971.
Mississippi Sheiks: Sitting on top of the world (1930)
Mississippi Delta bluesin sankareina on yleensä pidetty yksittäisiä artisteja, mutta todellisuudessa alueella toimi paljon myös akustisia pienyhtyeitä. Yksi menestyneimmistä oli Mississippi Sheiks. Yhtyeen jäsenistä mm. Walter Jacobs Vinson, Sam Chatmon ja Bo Chatmon (Carter) pystyivät luomaan myös kohtuullisen soolouran. Sitting on top of the world –kappaleen melodia on yksi tunnetuimmista traditionaalisista bluesteemoista, josta on tehty useita toisintoja ja levytyksiä. Tunnetuin lienee Howlin’ Wolfin samanniminen levytys 1957, jonka puolestaan Cream levytti 1968. Samaan melodiaan pohjautuu myös Robert Johnsonin kappale Come on in my kitchen (1936).
Estes, Sleepy John: Milk cow blues (1930)
Sleepy John Estesin alkuperäisversio Kinksien levytyksestä 1965. Yank Rachellin mandoliini on levytyksen hallitsevin soitinelementti.
Tampa Red: Bumble bee blues (1931)
Tampa Redin pitkä levytysura käynnistyi Georgia Tomin kanssa suurhitillä It’s tight like that (1928) ja jatkui aina vuoteen 1960. Punatukkainen ”kitaravelhoksi” mainostettu Tampa Red muistetaan yhtenä kaikkien aikojen taitavimmista slidekitaristeista sekä merkittävänä lauluntekijänä. Memphis Minnien kappaleen Bumble bee soolokitaraversiossa Tampa Redin slidesoittotekniikka hakee edelleen vertaistaan vibratossaan ja sävelpuhtaudessaan.
James, Skip: I’m so glad (1931)
Useimmat tunnistavat Nehemiah ‘Skip’ Jamesin kappaleen I’m so gladin Creamin levytyksestä 1966. Kaikkien meidän, jotka aikanamme hämmästelimme Eric Claptonin verratonta taituruutta, kannattaa kuunnella tämä Skipin alkuperäisversio ja hämmästyä uudelleen. 1960-luvun folk/bluesbuumin myötä monet 1920- ja 1930-luvun alan artisteista Skipin ohella pääsivät levyttämään uudelleen mm: Mississippi John Hurt, Son House, Furry Lewis, Robert Pete Williams ja Bukka White.
Broonzy, Big Bill: Long tall mama (1932)
William ”Big Bill” Broonzy oli aikanaan hyvin suosittu bluesartisti ja hän teki suuren määrän levytyksiä 1926-1957. Billin alkutaivalta leimaa vahva Blind Blake –vaikutteinen ragtime-kitarablues. Sittemmin Bill siirtyi pienyhtyemäiseen city-bluesiin ja 1950-luvulla Billin tuotanto oli lähinnä pehmeämpää muodinmukaista folk-bluesia. Big Billin tunnetuin kappale lienee Key to the highway, mutta esimerkkikappale Long tall mama osoittaa hänen olleen lähes Blind Blaken veroinen ragtime-pikkaaja.
Carr, Leroy: In the evening (when the sun goes down) (1935)
Pianisti-laulaja Leroy Carr oli yksi 1930-luvun menestyneimpiä bluesartisteja. Kitaristi Scrapper Blackwellin avustama In the evening on yksi Carrin tunnetuimpia levytyksiä. Robert Johnsonin levytyksessä Love in vain (1937) voi kuulla kaikuja tästä Carrin levytyksestä. Muista Carrin tunnetuista kappaleista kannattaa mainita How long, how long blues.
Arnold, Kokomo: The twelves (Dirty dozens) (1935)
Kokomo Arnold tunnetaan parhaiten levytyksestään Milk cow blues (1934), kun itse kuningas Elvis Presley levytti sen Sunille 1954. Kokomolla oli vauhdikkaan persoonallinen slidesoittotyyli, jossa hän piti kitaraa lappeellaan polvien varassa. Soittotyyli onkin muistutus slidesoiton vahvoista havaijimusiikkiyhteyksistä, josta ko. soittotyyli on suoraan peräisin.
Johnson, Robert: Preachin’ blues (1936)
1960-luvun alussa julkaistut Robert Johnsonin LP:t King of the Delta blues singers vol.1 & 2 ovat edelleen nimensä veroisia. Johnson teki kaikki (nykyään legendaariset) levytyksensä 1936 ja 1937 eli varsin myöhään ajatellen Mississippi Delta bluesin kukoistuskautta. Lisäksi 1929 alkanut lama oli karsinut etenkin uusien countryblues artistien levyttämiset. Robert ei myöskään juuri menestynyt kaupallisesti eikä hän myöskään tuonut mitään varsinaista uuttaa tyyliin; ehkä lukuun ottamatta kahdenkielen shufflerytmiä. Johnson hallitsi monia eri bluestyylejä ja tavallaan kiteytti koko siihenastisen countrybluesin perinteen ja kaiken kruunasi ennenkuulumaton virtuositeetti - syvää tunnelatausta unohtamatta. Johnsonin katalogista kävisi malliesimerkiksi lähes mikä tahansa levytys, mutta Preachin’ blues on oiva esimerkki huikeasta slidetekniikasta ja rytmiikasta. Esitys on myös kunnianosoitus esikuvalleen Son Houselle. Toinen klassinen kohokohta on kappaleessa Come on in my kitchen (1936), jossa Robert hienosti imitoi slidella tuulen ulvontaa (’Oh, can’t you hear that wind howl?). Johnson on ollut 1960-luvulta alkaen tärkeä vaikuttaja useille merkittäville populaarimusiikin artistille ja hänen kappaleitaan ovat levyttäneet mm: Eric Clapton, Rolling Stones, Fleetwood Mac, Cassandra Wilson, Red Hot Chili Peppers ja ZZ Top.
Williamson, Sonny Boy (I): Good morning, school girl (1937)
John Lee ”Sonny Boy” Williamson on yksi tärkeimmistä huuliharpisteista bluesin historiassa. Ensinnäkin voidaan sanoa, että Sonny Boy teki huuliharpusta todellisen soolosoittimen. Toiseksi hän popularisoi ns. crossed position harp (tai second position harp) –soittotyylin, jossa harppua ei soitetakaan diatonisesti samasta sävellajista kappaleen kanssa, vaan kvinttiä alempaa. Tällöin saadaan imemistekniikalla taivuttamalla käyttöön enemmän bluesille ominaisia blue note -ääniä, joita ei perinteisessä tasavireisessä järjestelmässä ole. Good morning, school girl on Sonny Boyn tunnetuimpia klassikoita, jonka ovat levyttäneet mm: Van Morrison, Johnny Winter, Ten Years After, Yardbirds, Rod Stewart sekä Grateful Dead.
Johnson, Lonnie: Mr. Johnson’s swing (1938)
On lähes täysin unohdettu, että Lonnie Johnson oli yksi keskeisimpiä artisteja, jotka nostivat kitaran myös varteenotettavaksi sooloinstrumentiksi 1920-luvulla paljon ennen Django Reinhardtia tai Charlie Christiania. Johnson oli aikanaan myös paljon pidetty ja romantisointiinkin taipuvainen artisti, joka menestyi myös kaupallisesti ja hän tekikin pitkän levytysuran aina 1960-luvulle saakka. Lonnie oli myös tärkeä esikuva T-Bone Walkerille ja B.B. Kingille, joita puolestaan pidetään keskeisimpinä hahmoina sähkökitaran popularisoinnissa. Mr. Johnson’s swing on uusintaversio vuoden 1925 levytyksestä Mr. Johnson’s blues ja siinä kuullaan Lonnien svengaavaa ja vaivatonta plektratyöskentelyä parhaimmillaan.
Fuller, Blind Boy: I’m a stranger here (1939)
Peltistä National dobroa suosinut kitaristi-laulaja Blind Boy Fuller oli tyylillisesti monipuolinen ja sai ilmeisesti vaikutteita erityisesti Reverend Gary Davisiltä. Fullerin ja huuliharpisti Sonny Terryn levytys I’m a stranger here on kiinnostava monella tavoin. Nuori kitaristi Brownie McGhee oli niin vaikuttunut Fullerista, että hän jopa levytti Fullerin kuolemaan jälkeen 1941 nimellä Blind Boy Fuller No. 2. Fuller tavallaan toi myös Sonny Terryn ja McGheen yhteen ja heistä tuli yksi bluesin pitkäikäisimmistä duoista ja I’m a stranger here on heidän tunnetuimpia esityksiään.
White, Bukka: Parchman Farm blues (1940)
Booker Washington ‘Bukka’ White oli yksi hurjimpia Delta blues –artisteja. Parchman Farm blues tilittää Bukkan vankilakokemuksia, kun hänet tuomittiin miestaposta farmille 1937. Bukka teki uuden folk/bluesbuumin myötä vielä 1960- ja 1970-luvulla useita hyvätasoisia levytyksiä.
McClennan, Tommy: Cross cut saw blues (1941)
Tommy McClennanin alkuperäisversio Albert Kingin 1966 hitistä. Tommy oli vahvaääninen laulaja ja erinomainen kitaristi ja perimätiedon mukaan vieläpä loistava slide-kitaristi, mutta Bluebird-levy-yhtiö ei antanut hänen käyttää levytyksissään slidea, koska heillä oli tallissaan Tampa Red – King of the slide guitar, joten siitä ei valitettavasti ole mitään dokumenttia jäänyt jälkipolville.
White, Josh: House of the rising sun (1944)
Josh Whiten versio House of the rising sunista on yksi varhaisimpia levytettyjä toisintoja kansanlaulusta, jonka Alan Pricen sovittaman Animalsien hittiversion (1964) tunteva pystyy vielä tunnistamaan samaksi kappaleeksi. Joshin tyyli oli pehmeää ja balladinomaista folk-bluesia, mutta tämä intensiivinen versio ei takuulla jätä ketään kylmäksi.
Big Maceo: Chicago breakdown (1945)
Pianisti ja laulaja Big Maceo Merriweather muistetaan erityisesti sävellyksestään Worried life blues (1941), josta tuli nopeasti yksi alan standardeista. Mutta kuten instrumentaali Chicago breakdown osoittaa, olisi hän jäänyt bluesin historiaan jo pelkästään erinomaisena boogiepianistina.
Davis, Gary, Reverend: Samson and Delilah (1956)
Reverend Gary Davis on yksi keskeisempiä gospel-blues artisteja. (Blind) Gary teki ensimmäiset levytyksensä jo 1935. Tyylillisesti leimaa-antavin piirre Davisin soitossa on vahva ragtime-vaikutus. Davis levytti vanhan negro spirituaalin Samson and Delilah (If I had my way I’d tear the building down) useaan otteeseen, mutta tämä ensimmäinen versio lienee vaikuttavin. Gary saa kunnon hengen päälle ja intoutuu aivan huikeaan draiviin ja soittaa kitaraa välillä ainoastaan vasemmalla kädellään. Tutustumisen arvoinen levytys on myös upea molliballadi Death don’t have no mercy (1960). Davis soitti myös 12-kielistä kitaraa ja banjoa. Stefan Grossman oli yksi monista Davisin opetuslapsista.
Terry, Sonny & McGhee, Brownie: Walk on (1960)
Harpisti-laulaja Sonny Terry ja kitaristi-laulaja Brownie McGhee on varmaan historian tunnetuin ja pitkäikäisin akustine bluesduo. Kaverukset levyttivät ensimmäisen kerran yhdessä jo 1941 ja jatkoivat yhteistyötä aina 1970-luvun puolelle asti. Tyylillisesti kaverit esittivät pääasiassa lähinnä hyväntuulista folk-bluesia, josta Walk on on mitä mainioin esimerkki.
House, Son: Death letter (1965)
Son House on Mississippi Delta bluesin suurimpia mestareita ja tyylinluojia. Robert Johnsonin ja Muddy Watersin esikuva. Son House levytti Death Letterin (My black mama) useampaankin otteeseen, mutta tämä Columbialle 1965 tehty samanniminen LP näyttää mestarin vielä täysissä voimissaan ja erityisesti 1930-luvun National Style O –resonaattorikitara soi yhtä hienosti kuin uutena.
Taj Mahal: Fishin’ blues (1969)
Taj Mahal oli 1960-luvun lopussa ensimmäinen uuden polven musta bluesartisti, joka alkoi tutkia bluesin perinnettä ja historiaa. Monipuolisena artistina Taj oli ehkä kotoisimmillaan akustisen folk-bluesin parissa. Fishin’ bluesin levytti alun perin Henry Thomas 1928. Samana vuonna Thomas levytti myös kappaleen Bulldoze blues, josta Canned Heat teki pienen hitin uusilla sanoilla Going up the country 1968. Vanha Isäntä levytti Fishin’ bluesin Olli Haaviston käännöksenä Onkimiehen blues 1974.
Linkkejä:
Jonne Kulluvaara
Sähköposti: etunimi.sukunimi(at)yle.fi