Jimmy Smith oli ensimmäinen muusikko, joka todenteolla taltutti hammond-sähköurut ja teki tuosta yli 100-kiloisesta hirviöstä vakavasti otettavan instrumentin jazz- ja rytmimusiikkiin.
Smith on edelleen kuoltuaankin urku-grooven ylittämätön ukkoylijumala, johon lähes kaikki jälkipolvien urkuilijat joutuvat ottamaan kantaa. Vastaavia ylivoima hahmoja ei ole monia, ehkä saksofonisti John Coltrane ja kitaristi Jimi Hendrix ovat omissa soittopeleissään yhtä ohittamattomia tapauksia.
Alun perin kirkolliseen käyttöön suunniteltu hammond osoittautui Jimmy Smithin hyppysissä loistavaksi jazz-soittimeksi, eräänlaiseksi orkesteriksi pienoiskoossa. Smith polki jaloillaan matalat bassomurinat, sivalsi soinnut vasemmalla ja korvia huumaavat soolot oikealla kädellä.
1950-luvulla jazz-sensaatioksi noussut Smith lähti liikkeelle be bopin koukeroista mutta siirtyi vaivihkaa myös populaarimman soundin puolelle. Urkujen räyhäkkä sointi istui loistavasti tanssittavaan go go –tyyliin, joka 1960-luvun alkupuolelta lähtien oli kovaa valuuttaa yökerhoissa ja nuorisobileissä yhtälailla.
Vaikka Smithille ilmaantui liuta kilpailijoita, ei hänen asemaansa oikeasti uhannut kukaan. Soittoaan kovaäänisellä örinällä ryydittänyt virtuoosi siirtyi ketterästi tyylistä toiseen ja oli luomassa sähköuruilla myös funk-musiikin perustaa.
Funk- ja tanssilattioille tähdätty puoli Smithin tuotantoa ei miellyttänyt nirppanokkaisia jazz-kriitikoita, mutta juuri tuo tyyli nosti vanhan jäärään uran uuteen nousuun 1980-luvulla: lontoolaisissa klubeissa alettiin tuolloin tanssia funkin ja jazzin tahtiin.
Acid Jazziksi uudelleen ristitty vanha rytmiikka levisi muotina ympäri maailmaa ja yksi trendin tärkeimpiä "löytöjä" oli Jimmy Smith. Smithin revittelyt maistuivat myös sielukkaita soundeja levyilleen metsästäneille hip hop -tuottajille.
1990-luvulla urkujazzin pioneeri huomasikin yllättäen ja hieman vastahakoisesti olevansa uuden klubimusiikin ja rapin rytmien keskeinen esikuva.
Itseään vakavana jatsarina pitänyt Jimmy Smith ei todellakaan tiennyt tekevänsä acid jazzin ja tanssilattiagrooven historiaa huhtikuussa 1964 kun hän Lalo Schifrinin johtaman big bandin säestyksellä soitti nauhalle suurimman hittinsä. Hyvillä kappaleella voi olla monta elämää, varsinkin jos biisin nimi on "The Cat".
Pekka Laine
Linkit: