Canned Heat, suomeksi ”purkitettu lämpö”, on yli sata vuotta vanha purkkivalmiste, joka on tarkoitettu ruoanlämmitykseen retkeilyolosuhteissa. Toisen maailmansodan aikana Eurooppaan maihinnouseella jenkkiarmeijalla oli purkkilämpöä messissä ja moni kulkuri on lämmittänyt papu- ja silava –annoksensa sillä. Purkin tenttupohjainen hyytelö palaa useita tunteja siistillä liekillä. Hyytelöllä saa myös päänsä sekaisin tehokkaasti ja halvalla, mistä johtuen se on ollut pultsarien suosiossa. Eräs Canned Heatin sivuvaikutuksista on kuitenkin raajojen lamaannustila. Mm. sytytysnesteiden ja kengänkiillokkeiden päihdekäyttöön erikoistunut blueslaulaja Tommy Johnson laulaa vuoden 1928 bluesklassikossaan ”Canned Heatin vievän häneltä hengen.”
Canned Heat on myös eräs bluesrockin historian tarunhohtoisimmista bändeistä. Los Angelesissa vuonna 1965 perustettu hippibluesin perusbändi otti nimensä aiemmin mainitun Tommy Johnsonin bluesklassikon mukaan. Canned Heat oli eräs vuoden 1969 Woodstockin sankareista ja toimii edelleen, vaikka yhtään alkuperäistä jäsentä ei ole enää mukana. Nykyisin erityisesti motoristien suosiossa oleva Canned Heat levitti 60-luvulla hippinuorisolle tehokkaasti bluessivistystä. Tämä perustui luultavasti siihen, että bändi oli itse osa hippiliikettä eikä sen korkealaatuisen musiikin aina edes tajuttu olevan pelkkää bluesia.
Canned Heatin alkuperäisjäsenillä oli osuvat luonnontieteelliset lempinimet: ”Karhu”, ”Sokea Pöllö”, ”Auringonkukka” ja ”Maamyyrä.” Sen keskushahmot olivat karhumainen laulaja Bob Hite, ja likinäköinen huuliharpisti/multi-instrumentalisti Alan Wilson. Hite oli arvostettu bluesin keräilijä, joka kierteli ympäri Yhdysvaltoja vanhoja savikiekkoja metsästellen ja hoiti bändin hyväntuulisemmat vokaaliosuudet. Wilson taas oli yhtyeen traaginen hahmo, ja musiikillinen sielu. Tämä hauras multi-instrumentalisti vastasi Heatin parhaista sävellyksistä ja lauloi sen syvällisimmät esitykset. Näihin lukeutuu beatnik-henkinen matkakuvaus ”On The Road Again”, joka oli yhtyeen toiselta albumilta irrotettu läpimurtohitti. Vaikka kappaleen tekstissä on lainauksia klassisista bluesteemoista, nostaa Alan Wilsonin lohduton laulutulkinta ja ylivertainen huuliharpismi sen erääksi 60-luvun valkoisen bluesliikkeen kestävimmistä esityksistä. Kappale on ollut vuosikymmenten saatossa mukana lukemattomilla elokuvasoundtrackeillä, selkeä valinta kun on tarvittu ”matkamusaa.”
Canned Heat vietti 60-lukunsa bailaten, minkä ensimmäisenä seurauksena ankarasta masennuksesta kärsinyt Wilson kuoli huumeiden yliannostukseen loppuvuodesta 1970. Vuonna 1971 Canned Heat vieraili Ruisrockissa. LP-levynäkin julkaistua keikkaa on kuvailtu ”tylyn kuuloiseksi” ja bändin lavan takaista käyttäytymistä ”rockarappion ja sikamaisuuden täydelliseksi ilmentymäksi.”
Vuosikymmen myöhemmin Bob Hite kuoli samasta syystä. Vuonna 1997 seurasi perässä kitaristi Henry Vestine. Melkein alkuperäinen, meksikolaissyntyinen rumpali Fito de la Parra luotsaa edelleen loputtoman boogiebluesinsa ilosanomaa levittävää bändiä.
Esa Kuloniemi