Kun Cincinnatissa, Ohiossa vuonna 1924 syntynyt Doris Day – oikealta nimeltään Doris Kappelhoff – aloitteli uraansa sotavuosina, ehdotti hänen managerinsa tähdenalulle taiteilijanimeä Doris Day. Tämä johtui siitä, että amerikkalaiset äänsivät hänen sukunimensä miten sattui, mutta myös siitä, etteivät saksalaiset nimet olleet tuolloin Yhdysvalloissa suosittuja erään itävaltalaisen korpraalin ansiosta. Taiteilijanimi perustui Doris Dayn ensisingleen Day By Day.
Vuonna 1948 jo pari miljoonamenestystä levyttänyt Doris Day sai sivuosan elokuvassa Romance In The High Seas eli Risteily Rioon, jossa kuultu laulu It’s Magic oli jälleen kultalevy. Ensiesiintymistä valkokankaalla seurasi liuta kepeitä, romanttisia ja aina myös musiikkipitoisia elokuvia, joista suosituimmaksi osottautui vuonna 1953 valmistunut Calamity Jane. Siinä kuultu miljoonahitti Secret Love palkittiin Oscarilla vuoden parhaana elokuvasävelmänä.
Kaiken tämän seurauksena Doris Dayn suosio alkoi kasvaa jo poikkeuksellisen suuriin mittoihin, ja Suomessakin tästä aina niin iloisesta ja pirteästä näyttelijättärestä oli jatkuvasti kuvia ja juttuja Ajan Sävelen ja Elokuva-Aitan sivuilla. Kansainväliseen tyyliin meillä järjestettiin myös Doris Day –yhdenäköisyyskilpailuja, joiden voittajat saattoivat parhaassa tapauksessa päästä koefilmaukseen tai levyttämään.
Yhdysvalloissa Doris Dayta lähestyi itse Alfred Hitchcock, joka pyysi tähteä uuden Mies joka tiesi liikaa –elokuvansa naispääosaan. Miespääosa oli varattu Hitchcockin luottonäyttelijöihin kuuluneelle James Stewartille. Doris Day suostui mestariohjaajan pyyntöön, mutta sitten ilmeni vaikeuksia kun hänen levy-yhtiönsä vaati, että edellisten filmien lailla Doris Dayn pitää saada laulaa tässäkin elokuvassa. Hitchcock sanoi aluksi ettei tule kuuloonkaan, mutta lopulta hän suostui, ilmeisesti sen jälkeen kun oli keksinyt että Doriksen lauluahan voisi käyttää osana elokuvan juonta, minkä hän tekikikin mestarillisesti.
Ray Evansin ja Jay Livingstonin säveltämä Whatever Will Be, Will Be – toiselta nimeltään Que Sera, Sera – soi elokuvassa useampaankin otteeseen, mutta varsinainen juju paljastui vasta loppukohtauksessa kun Doris Dayn ja James Stewartin esittämän pariskunnan kidnapattu poika viestitti olinpaikastaan tuolla äitinsä usein hyräilemällä laululla. Toinen, vähintäänkin yhtä upea oivallus Alfred Hitchcockilta oli sinfoniaorkesterin partituuria konserttisalissa lukeva murhaaja, jonka oli tarkoitus peittää pistoolin laukauksen ääni ampumalla tismalleen samaan teoksen symbaaliniskujen kanssa. Nero mikä nero.
Jake Nyman
Linkit: