Keikkajärjestäjät ovat hemmotelleet suomalaisia viime aikoina poikkeuksellisen nimivahvalla esiintyjälistalla.
Bob Dylan, Bruce Springsteen, Rolling Stones ja syyskuussa esiintyvä REM käyvät esimerkeiksi siitä, että Helsinki on noteerattu korkealle myös supertähtien listoilla keikkakiertueita suunniteltaessa.
Torstaina 7.8 Areenalla esiintyvä Neil Young ei niinikään juuri esittelyjä kaipaa. Jos Young ei ehkä ole aivan yhtä kuuluisa tai vetävä nimi kuin edellä mainitut kollegansa, jotain lauluntekijän arvostuksesta kertoo se, että niin Dylan, Springsteen, Rolling Stones kuin REMkin ovat nousseet lavalle yhdessä korkealle arvostamansa kanadalaisen kanssa.
Tämän päivän muista suuruuksista Young-junaan ehtivät jo kaksi vuosikymmentä sitten tribuuttialbumilla The Bridge myös Nick Caven, Flaming Lipsin, Pixiesin ja Soul Asylymin kaltaiset silloiset marginaalibändit.
Jotain Youngin tuotannosta ja urasta – sekä suomalaistoimittajien musiikkimausta – kertoo myös se, että peräti neljä artistin levyä nousi sadan parhaan levyn listalle Jake Nymanin kootessa "Aution Saaren Levyt" kansien väliin vuonna 1996.
Dylanin levyjä listalle mahtui kaksi, Springsteeniltä kolme, Rollareilta neljä ja REMiltä yksi.
Torontossa 1945 syntynyt, ukulelen soitolla musiikkiuransa aloittanut Young löysi käteensä nopeasti myös kitaran ja banjon, eikä tämän jälkeen pahemmin taakseen katsellut. Koulu jäi kesken, ja muutaman kokeilubändin jälkeen yhteinen sävel löytyi Stephen Stillsin kanssa, joka poiki myöhemmin legendaarisen Crosby, Stills, Nash, & Youngin.
Tähän väliin mahtui kuitenkin pari seesteistä vuotta ja levyä yhdessä aikakautensa (1966–68) kiinnostavimmista bändeistä, Buffalo Springfieldissä.
Buffalo Springfieldin jälkeen Young kuitenkin kaipasi omaa työrauhaa ja päätösvaltaa niin paljon, että vaihtoi omien sanojensa mukaan levy-yhtiötä ainoastaan sen takia, että erottuisi entisistä bändikavereistaan soolourallaan.
Tuottelias Young on levyttänyt urallaan yli neljäkymmentä sooloalbumia, tukun yhteistyöprojekteja ja esiintynyt tuhansilla keikkapaikoilla. Musiikin ohella Young on myös ohjannut elävää kuvaa, joista viimeisin Crosby, Stills, Nash & Young dokumentti Déjà Vu sai kunnian olla tämän vuoden Sundance-festivaalien päätöselokuva.
Yksi syy kaksi kertaa Rock 'n' Roll Hall of Fameen valitun Youngin suosion takana saattaa olla myös artistin tiukka asenne supertähteyttä vastaan. Esimerkiksi käy tapahtuma Harvestin äänityssessioista Lontoosta, kun ovimies yritti ylpeänä tarjota Youngille huonetta, jonka naapureina olisivat kuningas Hussein, Raquel Welch ja Michael Caine. Young ei ollut kiinnostunut kuuluisista vieraista vaan kääntyi, käveli takaisin autoon ja totesi, että täytyy sitten mennä jonnekin muualle.
Young on myös ollut aktiivisesti koko uransa ajan mukana arvostelemassa Yhdysvaltojen maailmanpolitiikkaa.
Torstaina tinkimätöntä asennetta on tiedossa Areenalla. Viimeaikaisia Youngin keikkojen soittolistoja katsomalla voi todeta, että tiedossa ovat ainakin Harvest -klassikot The Needle And The Damage Done, Old Man ja Heart Of Gold.
Mutta soitti Young sitten bändeineen mitä tahansa, varmaa on ainakin se, että kappaleet eivät kesken lopu. Niitä kun on kertynyt vuosien varrella muutamia satoja.
Tomi Mikolan kuvasaalis keikalta nähtävissä YLE Popissa perjantaina 8.8. >
Ohessa katsaus Youngin laajan soolotuotannon kiinnostavimpiin tuotoksiin.
Everybody Knows This Is Nowhere (1969)
Jos Neil Youngin itsensä mukaan nimetty soolodebyytti ei hätkähdyttänyt kriitikoita tai faneja, artistin toinen levy myöhemmin samana vuonna toi Youngille hänen kaipaamaansa sooloarvostusta ja eroa Buffalo Springfieldiin. Nyt mukana oli "maailman kolmanneksi paras autotallibändi" Crazy Horse ja Cinnamon Girlin kaltainen ajaton hitti.
Everybody Knowsin seitsemän raitaa nauhoitettiin pikavauhtia, ja musiikkimaailma saikin tutustua uudenlaiseen Youngiin: melodiseen ja samalla jotenkin niin kauniin ruosteiseen.
Kymmenminuuttiset Down By The River ja Cowgirl in The Sand kuvaavat albumin tunnelmaa parhaiten vaikka tunnetuimmaksi kappaleeksi on noussut pikajunan nopeudella ja sulavuudella etenevä avausraita Cinnamon Girl.
After The Goldrush (1970)
Vauhtiin päästyään Young julkaisi vain vuosi Everybody Knows This Is Nowheren jälkeen seuraavan Young-klassikon.
Tuotteliaana miehenä lauluntekijä ehti myös tässä välissä keikkailla Crosby, Stills, Nash & Youngin riveissä, soittaa sen Deja Vu -levyllä ja ajella Jimi Hendrixin kanssa varastetulla rekalla ympäri Woodstockin festivaalialuetta.
Alun perin soudtrackiksi elokuvaan tehty After The Goldrush soitettiin levylle ilman luottobändi Crazy Horsea, ja pianon takana hääräsi vasta 19-vuotias multilahjakkuus Nils Lofgren. Levy oli myös kaupallinen menestys nousten listasijalle kahdeksan Yhdysvalloissa ja sijalle seitsemän Englannissa.
Hienosti aikaa kestäneen levyn avainkappaleiksi voisi nostaa Southern Manin, Only Love Can Break Your Heartin ja nimikappale After The Gold Rushin.
Harvest (1972)
Harvest on Neil Youngin kohdalla SE albumi.
Levy myi hetkessä yli kaksi miljoonaa kopiota nousten ykköseksi niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin, ja nosti lauluntekijän rock-musiikin todelliseen raskaaseen sarjaan. Harvest valittiin suomalaisten musiikkitoimittajien toimesta vuonna 1996 kirjassa "Aution saaren levyt" sijalle 36. Taakse jäivät muun muassa sellaiset populäärimusiikin ikonit kuin Lou Reedin Transformer (37.), John Lennonin Imagine (38.) ja Pink Floydin The Dark Side Of The Moon (49.).
Levyä arvosteltiin julkistamisaikoina kaupallisena ja liian akustisena, mutta tosiasiassa se oli aikalailla linjassa myös "tosifanien" arvostaman After The Goldrushin kanssa. Akustisuus sitä paitsi oli kaikkea muuta kuin laskelmoitua: välilevynpullistuman aiheuttamat kivut pitivät artistin työkyvyttömänä pitkiäkin aikoja kerrallaan, eikä sähkökitaran jatkuva soitto olisi yksinkertaisesti tullut edes kysymykseen. Levy ilmestyikin lopulta lähes vuoden myöhässä.
Avainkappaleet: Heart Of Gold, Old Man ja The Needle and The Damage Done.
On The Beach (1974)
Young keräsi kesällä 1974 julkaistulle On The Beachille komean joukon artisteja, ja lopputuloskin on sen mukainen. The Bandin Rick Danko ja Levon Helm, David Crosby, kantrimies Rusty Kershaw sekä luottokitaristit Ben Keith ja George Whitsell vastasivat tasosta, joka on pitänyt levyn ajattomana ja yhä arvostettuna palana Youngin diskografiaa.
Pienieleisen herkältä, bluesin sävyttämältä ja erittäin tasaiselta On The Beachiltä on erittäin vaikeata nostaa kappaleita jotka nousevat muiden ylitse, mutta varsinkin levyn akustisen päätösraidan Ambulance Bluesin voi laittaa
huoletta Youngin tuotannon kauniimpien kappaleiden joukkoon.
Karumpaa linjaa levyllä edustaa Revolution Blues, jonka inspiraation lähteenä toimi tapaaminen kulttijohtaja Charles Mansonin kanssa vain hetkeä aiemmin kuin tämä murhasi Sharon Taten.
Tonight's The Night (1975)
Harvestin jälkeinen menestys korjasi satoa levylistojen lisäksi myös Youngin lähipiirissä, kun Crazy Horse -kitaristi Danny Whitten ja CSNYn kitarateknikko Bruce Perry kuolivat huumeisiin ja Grahan Nashin sisko joutui veljensä
ampumaksi.
Levy äänitettiin pikavauhtia live-taltiointimeininkiä hyväksikäyttäen. Metodi oli varsin perinteinen: bändi istuutui baarin illalla, pelasi muutaman tunnin biljardia ja joi joitakin pulloja tequilaa. Kappaleet äänitettiin sitten yön pimeinä tunteina tunnelman ollessa sopivan herkkä.
Synkissä tunnelmissa vuonna 1973 äänitetty levy julkaistiin vasta kaksi vuotta sessioiden jälkeen, mutta sen intensiivinen tunnelma ei ollut kadonnut mihinkään. Levy-yhtiön pomot eivät lopputuloksesta olleet mielissään, eikä
Youngin tuotantoon tutustumista kannata välttämättä aloittaa tästä vaikeahkosta, mutta arvostetusta levystä.
Avainkappaleet: Tonight's The Night ja Tired Eyes
Zuma (1975)
Crazy Horse palasi kuvioihin muutamaa astetta edellisiä albumeita positiivisemmalla ja tuotetummalla Zumalla.
Heroiiniin kuolleen Whittenin korvasi Frank "Poncho" Sampedro. Levy tehtiin useassa sessiossa ja tuottajiakin on Youngin ohella kaksi: David Briggs ja Tim Mulligan. Albumi onkin noussut Crazy Horsen kanssa tehdyistä levyistä Youngin omaksi suosikiksi Everybody Knows This Is Nowheren ohella.
Levyn klassikko on seitsemänminuuttinen Cortez The Killer, jonka Young soitti ainakin Helsinkiä edeltävällä Portugalin keikalla.
Rust Never Sleeps (1979)
Keskellä punkin parhainta nousukautta tehty Rust Never Sleeps on näin jälkikäteen kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin monet muut aikalaisensa. Se on harvinainen levy silläkin tapaa, että toisin kuin monet muut ikääntyvät rokkarit, Youngilla ja levyllä soittaneella Crazy Horsella oli myös punkkareiden hyväksyntä. Esimerkiksi Sex Pistolsin Johnny Rotten mainitsi Youngin suurimmaksi innoittajakseen.
Rust Never Sleeps pärjäsi hienosti myös myyntilistoilla, ja siitä tulikin Youngin ensimmäinen platinalevy sitten Harvestin. Levy otettiin avosylin vastaan myös Suomessa. Soundin vuosiäänestyksessä esimerkiksi tuli voitto niin parhaasta albumista, biisistä, sävellyksestä, sanoituksista kuin muusikostakin.
Youngin fanit arvostivat levyn kappaleista peräti neljä parhaiden kymmenen biisin joukkoon vuonna 1995 tehdyssä äänestyksessä. Kunnian saivat Powderfinger, Pocahontas, Thrasher ja My My Hey Hey.
Freedom (1989)
Ystävänsä Bob Dylanin lailla Youngin kahdeksankymmentäluku meni musiikin uusia suuntauksia ihmetellessä.
Levyjä tuli tasaisesti, mutta ei varsinaisesti mitään mullistavaa – ei ainakaan Neil Young -standardeilla. Vuoden 1989 Freedom kuitenkin palautti Youngin taas niin median kuin suuren yleisönkin suosioon.
Ironisesti levyn nimi kuvaa maailmantilanteen lisäksi niitä tunnelmia, joissa Freedom tehtiin. Takana oli hyvin tuskainen, muutaman vuoden mittainen "yhteistyö" levy-yhtiö Geffenin kanssa, ja mestari itse onkin kuvaillut Repriselle takaisin menoa vapauttavaksi kotiinpaluuksi.
Levyn avaava – ja lopettava – Berliinin muurin murtumisesta inspiraation saanut Rockin' In The Free World on yksi Youngin suurimmista hiteistä, mutta levyn upeinta antia edustaa kuitenkin ehkä lähes yhdeksänminuuttinen, kauniin tasaisesti etenevä Crime In The City. Myös flamengotyyliset kitarat ja kastanjetit sisältävä Eldorado on kestänyt hienosti aikaa.
Kaiken kaikkiaan Freedom on tasainen ja erinomainen levy, joka huomioitiin ilmestyessään esimerkiksi Rolling Stonen vuoden levyksi. Taakse jäivät niin The Stone Rosesin debyytti kuin De La Soulin 3 Feet High and Rising.
Ragged Glory (1990)
Freedomin jälkeen Young halusi palata studioon taas vanhan kunnon Crazy Horsen kanssa. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä Ragged Glory on jäänyt lauluntekijän tuotannon viimeiseksi todella arvostetuksi levyksi.
Levyä voisi kuvailla kenties Youngin uran suoraviivaisimmaksi levyksi. Se on alusta loppuun todellista autotallirockia, jonka soitto ei todellakaan ole mitenkään täydellistä. Esimerkiksi Mansion On The Hillistä levylle jäi versio, josta olisi ollut saatavilla huomattavasti puhtaampia otoksia.
Kymmenminuuttiset Love To Burn ja Love And Only Love tuovat esille hienosti bändin ja Youngin saumattoman tyylin. Kymmenen minuutin jälkeenkään ei olisi mitään sitä vastaan, että kappaleet vain yksinkertaisesti jatkuisivat ja jatkuisivat.
Live at the Fillmore East (2006)
Alkuperäisen Crazy Horsen kanssa vuonna 1970 taltioitu live-veto on nykyvälineillä masteroitu herkkupala Youngin faneille. Ja miksei muillekin, niin hieno keikka Fillmore Eastistä on saatu nauhalle.
Youngin toisen levyn, Everybody Knows This Is Nowheren jälkimainingeissa äänitetyllä levyllä voi kuunnella mistä Sonic Youthin, Dinosaur Jr:n ja Televisionin kaltaiset uuden aallon bändit ovat saaneet vaikutteitaan.
Kuuden kappaleen jamisession helmet ovat versiot Down By The Riveristä ja Cowgirl In The Sandistä.
Linkit:
- Tsekkaa kuvia Neil Youngin keikalta 7.8.
- Katso kuinka Neil Youngilta sujuu Dylanin All Along The Watchtower
- Katso Old Man vuodelta 1971 YouTubessa
- Katso Youngin ja Springsteenin versio kappaleesta Rockin' In The Free World
- Tutustu artistiin Neil Youngin kotisivuilla
- Neil Young MySpacessa
- Lukemista: Neil Young: rock-musiikin cowboy
- Lue Neil Young artikkeleita Vesa Lahtosen ylläpitämällä sivustolla
Jani Tynkkynen
etunimi.sukunimi(at)yle.fi