Jos hard rock-yhtye halusi menestyä 1980-luvun lopun amerikkalaisilla rock-markkinoilla , sen oli kyettävä paitsi rokkaamaan myös taipumaan tarvittaessa hyvinkin romanttisiin balladeihin. Suuria tunteita tihkuvat voimaballadit olivat yhtä olennainen osa 1980-luvun popmetallia kuin yliampuvat hiuslaitteet ja hedonistisella elämänasenteella rehvastelu. Moni suht tanakkaakin rock-imagoa ylläpitänyt yhtye sai nöyrtyä tämän tosiasian edessä siinä vaiheessa kuin hidas rakkauslaulu oli ainoa tie radioiden soittolistoille ja keskiverto amerikkalaisten sydämiin.
Melodisen hard rockin superyhtyeeksi vuonna 1989 perustettu Damn Yankees oli yksi monista balladiloukkoon langenneista. Yhtyeen tunnetuin jäsen oli rockkitaran villimies Ted Nugent, mutta sen suurimmaksi hitiksi jäi bändi esikoisalbumilla julkaistu slovari High Enough.
Damn Yankeesin jäsenluettelosta oli helppo päätellä, ettei yhtyeestä tulisi pitkäikäistä. Bändi koostumus näytti laskelmoidulta yritykseltä tarjota puhutella jenkkiläistä areenarock-yleisöä mahdollisimman laajalla kaistalla. Styx-laulaja Tommy Shaw toi yhtyeeseen AOR-soundia, kitaristi Ted Nugent hard rock-uskottavuutta ja Night Ranger-yhtyeen Jack Blades jotakin siltä väliltä.
Damn Yankeesin musiikki oli myös jotakin siltä väliltä. Ajoittain siinä oli hard rockin energiaa ja välillä kirotut jenkit polskivat todella paksussa AOR-siirapissa.
Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi popmetallin valtakauden viimeisinä hetkinä vuonna 1990. Puleerattu tuotanto puri markkinoilla hyvin ja kappaleet Coming Of Age ja High Enough iskivät erityisesti radiokenttään hyvin. Damn Yankees oli hetken aikaa kovaa valuuttaa myös konserttilavoilla, mutta yhtyeen veto ei riittänyt kahta albumia pidemmälle. Vuonna 1992 ilmestynyt Don’t Tread meni esikoista selvästi heikommin ja Damn Yankeesin tähtisikermä hajosi seuraavana vuonna.
Pekka Laine
Linkit: