Meksikossa vuonna 1918 syntynyt pianisti ja orkesterinjohtaja Juan Garcia Esquivel oli räiskyvä todiste siitä, ettei suurten orkestereiden viihdemusiikin tarvitse välttämättä olla yllätyksetöntä ja sokeroitua siirappia.
Klassisen pianokoulutuksen saanut Esquivel opiskeli viihdeammattilaisuuden perusniksit meksikolaisten radio-ohjelmien suosittuna kapellimestarina ja siirtyi nämä opit takaraivossaan 1950-luvulla Yhdysvaltoihin. Esquivel solmi levytyssopimuksen suuren RCA-yhtiön kanssa ja ryhtyi tehtailemaan levytyksiä, jotka periaatteessa muistuttivat oman aikansa jenkkiviihteen pääuomaa.
Aivan kuten Ray Conniffilla ja muilla aikakauden suosikeilla, Esquivelinkin levyillä kuultiin ikivihreitä melodioita ja suureellisia orkestraatioita. Se mitä meksikolainen kapelimestari tuolla viihteen peruskaavalla teki on kokonaan toinen tarina. Esquivelin menetelmä oli tyylikeinojen absurdi paisuttelu ja niillä leikkiminen. Hän oli eräänlainen hullu tiedemies, jonka laboratorio oli viihdeorkesteri. Paksusankaisiin silmälaseihin sonnustautunut pelle peloton lisäsi orkestereiden kokoonpanoon massaa ja outoja soittimia. Esquivelin levyillä saattoi kuulla massiivisten vaskisektioiden ja lattarirytmien seassa sähköisen theremin-soittimen aavemaista ujellusta tai täysin älyvapaisiin mittoihin paisutettua enkelikuorolaulantaa. Miehen levyjä markkinoitiin easy listening-musiikkina, mutta helposti sulavan pinnan alla niissä oli kosolti niksahtanutta kekseliäisyyttä.
Esquivelin aktiivisin kausi osui yksiin stereo-levyjen läpimurron kanssa. RCA oli Yhdysvaltojen johtavia stereo-laitteiden valmistajia ja se tuotti paljon musiikkia, joiden tarkoituksena oli demonstroida uuden innovaation mahdollisuuksia. Esquivel oli oikea mies tähän tehtävään. Hän tunki sovituksensa täyteen stereojippoja: äänet sinkoilivat pingispalloina kanavasta toiseen ja välillä kokonaiset orkesterit tanssivat siksakkia stereokuvassa. Esquivelin temppuileva tyyli edusti avaruusajan viihdemusiikkia, joka joutui väistymään markkinoilta viimeistään 1960-luvun lopulla. Meksikolaissyntyinen viihde-innovaattori ja naisten mies hävisi vuosikymmeneksi historian hämärään, kunnes 1990-luvun alussa alkoi tapahtua kummia.
Amerikkalaisissa ja brittiläisissä keräilijäpiireissä alettiin penkoa 1950-60-luvun jenkkiviihteen villimpiä aikaansaannoksia. Aikanaan bulkkitavarana kaupattu cocktail-musiikki kuulosti nuoremman polven korviin eksoottiselta ja virkistävältä. Näyttäviin värikansiin paketoidut vinyylilevyt sisälsivät musiikkia, joka oli jotakin aivan muuta mihin rockin kyllästämä tajunta oli tottunut. Yhtäkkiä keräilijöiden friikkailusta kasvoi laajempi muotiaalto ja muutaman vuoden ajan termi lounge-musiikki putkahteli siellä täällä esiin.
Syntyi uusia bändejä jäljittelemään kadonneen ajan kitsch-estetiikkaa ja vanhat viihdekummajaiset alkoivat soida mainoksissa ja leffojen ääniraidoilla. Esquivel oli tämän revival-liikkeen tärkein löytö. Hänen levyistään tuli himoittuja harvinaisuuksia ja keskeinen osa miehen 1950-60-lukujen tuotannosta julkaistiin cd-kokoelmina. Noilta uudelleen julkaisulta lohkesi jopa pienoisia kulttihittejä, jotka pauhasivat hipsteri-tiskijukkien klubiseteissä.
Vuonna 2002 Meksikossa kuollut Juan Garcia Esquivel oli hämmentynyt uudesta suosiostaan, mutta samalla hyvillään. Kun hän oli esimerkiksi vuonna 1967 levyttänyt riemastuttavan fanfaarin minihameille nimeltä Mini Skirt, sitä oli pidetty naurettavana roskana. 30 vuotta myöhemmin sama tyyli ja kosketus olikin ehdottoman hip ja cool.
Linkit: