Sonny Boy Williamson oli eräs bluesmusiikin suurimmista hahmoista ja samalla eräs sen suurimmista mysteereistä. Tämä huuliharppuikoni saattoi hurmata yleisönsä ja raivostuttaa kanssamuusikkonsa, mutta ei jättänyt ketään kylmäksi.
60-luvun alkupuolella valkoiset brittinuorukaiset pääsivät ammentamaan suoraan lähteestä: soittamaan suuresti ihailemiensa mustien amerikkalaisten bluesmuusikoiden kanssa näiden Englannin kiertueilla. Tapaamiset eivät olleet aina pelkästään miellyttäviä.
Eric Clapton muistelee traumaattista kokemustaan Sonny Boy Williamsonin säestäjänä ajalta, jolloin toimi vielä The Yardbirds -yhtyeen kitaristina: ”Hän saattoi ilmoittaa meille, että kappale menee C:stä ja soittaa itse D-vireisellä huuliharpulla D-sävellajista.
Hän teki sen tahallaan. Sitten hän pani kappaleen poikki ja nöyryytti meitä sanomalla yleisölle että ’Katsokaas, eiväthän nämä valkoiset pojat osaa soittaa bluesia.’ Hänellä oli lisäksi tapana komentaa meidät polvillemme siinä yleisön edessä. Teimme sen, koska kunnioitimme häntä niin paljon.” Manfred Mann –yhtyeen Tom McGuinness puolestaan muistelee että Sonny Boy ei myöskään vaivautunut käymään WC:ssä levähdyspaikoilla, vaan teki tarpeensa tyhjiin olutpulloihin autossa. Konserttipaikalla oli yleensä vastaanottokomitea paikalla, mikä teki kulkuvälineestä nousun kaikille muille paitsi Sonny Boylle kiusalliseksi pissapullojen vieriessä ulos.
Pukinpartainen ja lähes hampaaton Sonny Boy Williamson oli todellakin melkoinen ilmestys 60-luvun konservatiivisessa Englannissa. Pitkä ja kumaraselkäinen blues-ukko käytti pukua, joka oli jaettu neljään harmaaseen ja siniseen osaan kuin jokerilla. Lisäksi hänellä oli brittiläisen virkamiehen tapaan knalli, käsineet, salkku ja sateenvarjo. Ehkä tämä bluesmuusikkona kaikkein omaleimaisimpiin lukeutunut ja pitkän tien kulkenut taiteilija ajatteli ottaa hieman revanssia valkoisesta miehestä vanhoilla päivillään.
Sonny Boy Williamson syntyi tammikuun 5. päivä vuonna 1899 Mississippin Glendorassa. Hänen alkuvaiheistaan ei tiedetä paljoakaan, sillä Sonny Boy varjeli menneisyyttään syöttämällä siitä kiinnostuneille milloin minkäkinlaista pajunköyttä.
Hän myös vaihteli nimeään kuin mustalainen hevosta. On saatu selville, että hänen äitinsä oli nimeltään Millie Ford ja että pojan ristimänimi oli Alex. Vartuttuaan Alex alkoi kuitenkin käyttää isäpuolensa sukunimeä Miller ja tuli tunnetuksi kotiseudullaan Rice Millerinä. 30-luvulla hän esiintyi myös nimillä Little Boy Blue, Willie Williamson, Willie Williams ja Willie Miller.
40-luvun alussa hän alkoi kylmänviileästi käyttää taiteilijanimeä Sonny Boy Williamson, sillä tuolloin Chicagossa toimi paljon suositumpi samanniminen blueshuuliharpisti. Kaukana Etelässä hän saattoi näin turvallisesti rahastaa kuuluisamman Williamsonin maineella. Tästä johtuen Rice Milleriä kutsutaan tänäkin päivänä Sonny Boy Williamson ”kakkoseksi.”
Yhtä kaikki, Sonny Boy –kakkonen pääsi jo varhain huuliharpussa mestaruustasolle ja alkoi viettää kiertelevää, rankasti hummaavaa ja vaarallista bluestrubaduurin elämää ympäri Etelää. Hän soitti mm. myyttisen Robert Johnsonin kanssa ja vei 30-luvulla vihille Howlin’ Wolfin sisaren. Vuonna 1941 hän pääsi isännöimään omaa radio-ohjelmaa Helenassa, Arkansasissa toimivalla KFFA-asemalla. Jauhomerkin sponsoroima radiolähetys tuli päivittäin peltotyöläisten lounasaikaan, ja teki Sonny Boysta kuuluisan kaikkialla Etelässä. 50-luvun alussa hän teki ensimmäiset levytyksensä Jacksonissa, Mississippissä toimineelle Trumpet-merkille, ja kasvava suosio vei hänet lopulta Detroitin kautta Chicagoon.
Vuonna 1955 Sonny Boy Williamson levytti Chicagobluesin johtavalle levymerkille Chessille kappaleen ”Don’t Start Me Talkin’”, ja pysyi merkin kantavana voimana aina kuolemaansa saakka. Williamsonia pidetään oikeutetusti eräänä bluesin historian innovatiivisimmista taiteilijoista. Williamsonin huuliharpun soitto on alati uutta luovaa ja hänen laululyriikkansa sijoittuu genren omaleimaisimpaan kategoriaan.
Esiintyjänä hän oli myös omaa luokkaansa: Williamson saattoi soittaa jopa kahta harppua yhtaikaa; toista suullaan ja toista nenällään. Hän soitti instrumenttiaan myös ilman käsiä pistämällä sen suuhunsa pituussuunnassa.
Vuonna 1963 Englannissa ensimmäisen kerran vieraillut maestro viihtyi Euroopassa ja rundasi vanhaa manteretta, ulottaen lenkkinsä niinkin pitkälle kuin Puolaan saakka. Williamson myös teki arvostettuja levytyksiä Tanskassa ja esiintyi lähes jokaisen Britannian nuorisobluesbändin kanssa. Kierrettyään maailmaa Williamson palasi lopulta Helenaan, jossa alkoi uudelleen isännöidä
radio-ohjelmaansa hieman ennen kuin kuoli nukkuessaan toukokuun 25. päivä 1965. Bluesmusiikki oli menettänyt erään omalaatuisimmista ilmestyksistään, mutta onneksi jäljelle on jäänyt laaja levytetty tuotanto ja useita dokumenttifilmejä tämän huuliharppuvelhon työskentelystä elementissään, elävänä yleisön edessä.
Esa Kuloniemi
Linkit: