Vaikka Wigwamista puhutaan yleisesti suomalaisen progressiivisen rockin ylimpänä klassikkoyhtyeenä, ei proge termi välttämättä tee oikeutta monisyisen bändin musiikille- tai ainakaan se ei kerro siitä koko totuutta. Yhtyeen itsensä piirissä on vilauteltu käsitettä ”deep pop”, joka on itse asiassa aika osuva.
Ensimmäisistä levytyksistä alkaen Wigwam on ollut toisaalta syvällinen,kunnianhimoinen ja musiikissaan pitkälle porautuva ryhmä. Toisaalta se on aina ollut myös pop-yhtye, joka luottaa melodioitten voimaan ja suht helposti lähestyttävään rock-kieleen. Syvällisyyden ja pop-sensibiliteetin rinnakkaiselo oli kuultavissa jo Wigwamin vuonna 1969 ilmestyneellä Hard’n’Horny-esikoisalbumilla.
Levyn a-puoli esitteli urkuri Jukka Gustavsonin säveltämää syvähenkistä jazzpohjaista rockia ja kääntöpuolella aukaistiin ovi Jim Pembroken popimpaan maailmaan. Pembroken kynäilemä teemallinen laulusarja Henry-nimisen nuoren miehen odysseijasta oli musiikillisesti sukua brittiläiselle beatlesiaaniselle perinteelle. Tarttuvien melodianpätkien, soittovälikkeiden ja surrealistis-humoristisia käänteitä sisältäneiden tekstien yhteisvaikutus oli syvää poppia parhaimmillaan.
Kokonaisuuden vahvimmaksi teemaksi nousee kappale Henry’s Highway Code, joka sittemmin poimittiin myös yhtyeen uraa esitelleelle Highlights-kokoelmalle. Svengaavalla juurevuudella soitettu kappale osoitti, ettei vuoden 1969 Suomi ollut kokonaan irrallaan kansainvälisestä popevoluutiosta. Jim Pembroken laulama numero olisi hyvinkin voinut soida Beatlesin, Procol Harumin, Trafficin ja monen muun ajan huippuyhtyeen levyillä, sen verran syvää poppia laulu edusti.
Pekka Laine
Linkit: