Soulin historia voidaan jakaa monella tapaa ajanjaksoihin ja eri kehitysvaiheisiin. Yksi perusteltu tapa jäsentää sitä on puhua ajasta ennen Marvin Gayen What’t Going On-albumia ja ajasta sen jälkeen.
Vaikka mustan musiikin menneisyydestä voidaan osoittaa lähes loputon virstanpylväiden joukko, ei yksikään toinen albumi oli järisyttänyt soulin maailmaa vastaavalla teholla kuin Marvin Gayen uraa uurtava eepos vuodelta 1971. What’s Going On osoitti, että soulin keinoin voitiin käsitellä syvällisellä ja hienostuneella tavalla ihmisyyden ja yhteiskunnan järeimpiä perusongelmia.
Samalla kun Marvin Gaye saarnasi ja purki synkkiä tuntojaan urbaanin Amerikan olotilasta, hän esitti ensiluokkaista soul-musiikkia, jonka esteettinen painoarvo ei vuosien saatossa ole osoittanut mitään hiipumisen merkkejä. What’s Going On-kokonaisuuden avainraidat luetaan edelleen rytmimusiikin kirkkaimpien klassikoiden listalle. Mitä olisi soul ilman levyn nimikkokappaletta tai albumin päättävää tuskaisen funkya Inner City Blues-laulua?
Marvin Gayen idea vakavahenkisestä soul-levystä, joka antaisi hahmon amerikkalaisia ghettoja ja koko kulttuuria ravistelleelle 1960-luvun murrokselle, ei mennyt kivuttomasti läpi Motown-yhtiön pomoilta. Pääpiru Berry Gordy vierasti Marvin Gayen ajatusta ja piti miehen tyrkyttämää What’s Going On-kappaletta epäkaupallisena ja kiusallisen poliittisena. Gaye oli kuulunut Motown-tallin avainpelureihin aina 1960-luvun alusta ja viihteellisestä soulista tanssirytmien kautta syvempiin sävyihin päätyneen laulajan ajatuksia oli kuitenkin pakko kuunnella edes näön vuoksi. Marvin Gaye otti yllättävän kovan asenteen ajaessaan läpi suurta unelmaansa uudenlaisesta soul-albumista.
Jos What’s Going On-kappaletta ei levytettäisi, ei Gaye laulaisi mitään muutakaan. Gordy taipui ja laulun saatua yltiöinnostuneen vastaanoton hän näytti vihreää valoa koko levylle. Alkuvuodesta 1971 Marvin Gaye marssi studioon ja alkoi purkaa ääninauhalle vimmaista ja samalla äärimmäisen koskettavaa näkyä militarismin, huumeiden, rotuvihan ja rikkoutuneiden perhesuhteiden runtelemasta urbaanista Amerikasta.
Synkistä väreistä lämpimään toivon pilkahdukseen vaihdelleet kappaleet toteutettiin Motownin soittajaässien avustuksella ja levystä tuli yksi yhtiön vakiomuusikoiden hienoimmista voimannäytöistä. Jos levyltä pitäisi nostaa marvin Gayen lisäksi toinen tähti, olisi basisti James Jamerson oikea valinta.
Motownin legendaarisen Funk Brothers-rytmisektion ankkuri oli levyttämisen aikoihin ajautunut jo hieman laveammille poluille ja vietti aikaansa lähinnä baareissa. Gaeyn vaatimuksesta Jamerson haettiin studioon ja humalatilastaan huolimatta hän todisti jälleen kerran olevansa Motown-tehtaan tärkein yksittäinen instrumentalisti. Erityisesti kappale Inner City Blues on basson todellista juhlaa. James Jamersonin ja Marvin Gaeyn yhteissuoritus kuuluu pop-historian suuriin hetkiin.
Pekka Laine