Sähköinen blues
Käytännössä 2. maailmansodan jälkeen sähköiseksi bluesiksi kutsutussa musiikissa oli kyse lähinnä sähkökitaran ja/tai sähköisesti vahvistetun huuliharpun käytöstä levytyksissä. Kaupallisesti 1940-luvun ja 1950-luvun alun merkittävintä mustan musiikin tyylisuuntausta on kutsuttu rhythm and bluesiksi (r & b). Termin otti ensimmäisenä käyttöön Billboard-lehti, jossa tyylin alle listattiin käytännössä lähes kaikki musta populaarimusiikki. Varsinainen tyyli oli tanssillisempaa puhallinpohjaista bluesia, jossa oli vaikutteita Kansas City jazzista. R & b:n tunnetuimmat artistit olivat useimmiten laulajia ja/tai puhaltajia, esim. Louis Jordan, Big Jay McNeely, Big Joe Turner ja Wynonie Harris. Tyyli on sen verran laaja ja merkittävä, että sitä ei ole sisällytetty tähän. Rhythm & bluesin alalajiksi lasketaan usein West Coast blues, mutta koska tyylin artistit olivat pääsiassa (sähkö)kitaristi-laulajia ja monella heistä on ollut suuri välitön vaikutus muuhun sähköiseen bluesiin, on heidät sisällytetty tähän luetteloon.
Listalta jäi pois suuri joukko tutustumisen arvoisia kiinnostavia levytyksiä ja artisteja, joihin kuuluvat ainakin Memphis Slim, J.B. Lenoir, J.B. Hutto, Sunnyland Slim, Philip Walker, Homesick James, Champion Jack Dupree, Mighty Joe Young, Roosevelt Sykes, Lightnin’ Slim, Long John Hunter, Louis Myers, Hop Wilson, Earl King, Luther Johnson, Louisiana Red, Johnny Copeland ja Big Jack Johnson. Nuoremman polven edustajista kannattaa mainita Lucky Peterson, Billy Branch ja Joe Louis Walker.
Brown, Charles: Driftin' blues (1945)
Pianisti ja laulaja Charles Brown oli yksi 1940-luvun suositumpia bluesartisteja. Tyylillisesti hienostunutta Brownia voisi pitää hieman bluesimpana versiona Nat King Colesta. Ei ihme, että molemmat artistit innoittivat nuorta Ray Charlesia. Molemmat levyttivät myös kitaristi Johnny Mooren kanssa. Driftin’ blues on yksi hänen tunnetuimpia kappaleitaan, jonka ovat levyttäneet mm: Chuck Berry, Ray Charles, Eric Clapton, Bobby Bland sekä Count Basie.
Crudup, Arthur ‘Big Boy’: That’s all right (1946)
Arthur Crudupin alkuperäisversio Elvis Presleyn ensimmäisestä Sun-levytyksestä 1954. Loppu onkin historiaa…
Walker, T-Bone: Call it stormy Monday (1947)
Aaron ”T-Bone” Walkerin merkitystä bluesille on vaikea yliarvioida. T-Bone popularisoi Charlie Christianin ohella sähkökitaran kevyen musiikin keskeisimmäksi instrumentiksi. T-Bone oli myös 1940-luvulla mukana luomassa puhallinpohjaista rhythm and bluesia. Sekä T-Bone että tyyli saivat pian lukuisia seuraajia, joista Clarence ’Gatemouth’ Brown, Pee Wee Crayton, Lowell Fulson ja B.B. King lienevät tärkeimmät. Monet artisteista olivat Teksasista Los Angelesiin muuttaneita ja siksi tyyliä usein kutsuttiinkin nimellä (Texas) West Coast blues. T-Bonen Call it stormy Monday on itsestään selvä valinta yhtenä soitetuimmista alan standardeista. T-Bonen vaikutus rock-musiikin historiaan ei ole myöskään ollut aivan vähäistä, sillä hän oli myös Chuck Berryn tärkeimpiä inspiroijia. Lisäksi T-Bone muistetaan rajusta lavashowsta, joka sisälsi erilaisia temppuja mm. kitaransoittoa niskan takana ja spagaatteja, jotka myöhemmin on yhdistetty lähinnä Jimi Hendrixiin.
Crayton, Pee Wee: Blues after hours (1948)
Kitaristi ja laulaja Pee Wee Craytonin suurin vaikuttaja oli T-Bone Walker. Suosittu West Coast blues –artisti tarjoilee tyylin kaikki herkut lähes oppikirjamaisesti tässä tunnelmallisessa instrumentaaliballadissa.
Professor Longhair: Mardi Gras in New Orleans (1949)
Pianisti ja laulaja Roy “Professor Longhair” Byrd tarjoilee kotikaupunkinsa New Orleansin sekä musiikkityylin että kaupungin tunnetuimman juhlan perehdyttämiskierroksen.
Hooker, John Lee: Mad man blues (1950)
Detroitissa uransa luonut kitaristi-laulaja John Lee Hooker on yksi tunnetuimpia bluesartisteja. John teki ensimmäiset levytyksensä 1948. Vauhdikas Mad man blues on Hookeria aidoimmillaan: rankkaa laulua ja hypnoottista kitarointia raisun jalkapoljennon kera. Muita tunnettuja Hookerin klassikkolevytyksiä ovat mm: I'm in the mood (1951), It’s my own fault (1952), Dimples (1956), Boogie chillun (1959) sekä Boom boom (1961).
Rogers, Jimmy: That’s all right (1950)
Jimmy Rogers on yksi keskeisimpiä Chicago bluesin tyylinluojia Muddy Watersin ohella. That’s all right on ajaton siirtymävaiheen klassikko Mississippistä Chicagoon. Kokoonpanoon kuuluu laulu, kitara, huuliharppu ja kontrabasso. Jimmy soittaa jo sähkökitaraa, mutta ”vanhanaikaisesti” sormiplektroilla. Myös Little Walterin huuliharpputyöskentely on tässä vielä akustista.
Boyd, Eddie: Five long years (1952)
Pianisti ja laulaja Eddie Boyd aloitti levytysuransa jo 1947. Eddie tunnetaan Suomessa siksi erittäin hyvin, että hän asui täällä vakituisesti 1970-luvun alusta aina kuolemaansa saakka 1994. Five long years on yksi tunnetuimmista bluesstandardeista, jonka ovat levyttäneet mm: Eric Clapton, Buddy Guy, Yardbirds, Ike & Tina Turner ja B.B. King.
James, Elmore: Hawaiian boogie (1953)
Elmore James on yksi tunnetuimmista slide-kitaristeista. Osaltaan syynä on se, että Elmoren tyyli oli todella yksinkertainen ja helposti tunnistettava. Jamesin läpimurto hitti oli Robert Johnsonin kappale Dust my broom (1951). Elmore oli luomassa Chicago blues -soundia Muddy Watersin ohella yksinkertaisesti soittamalla Delta bluesia sähköisesti. Hawaiian boogie on menevä slide-instrumentaali, joka myös samalla muistuttaa slidesoiton Havaiji-juurista. Elmore James on vaikuttanut useimpiin aikamme slide-kitaristeihin, ainakin Jeremy Spenceriin (Fleetwood Mac) ja George Thorogoodiin.
Parker, Little Junior: Mystery train (1953)
Herman ”Little Junior” Parkerin Mystery trainin useimmat muistavat luonnollisesti Elvis Presleyn levytyksestä 1955. Parker levytti ensimmäisen kerran 1952 ja sai ensimmäisen hitin kappaleella Feelin’ good 1953 Sunille. Myös hyvänä huuliharpistina pidetty pehmeä-ääninen laulaja Parker oli monipuolinen ja varsin menestyksekäs artisti, jolla oli tasaisesti pieniä hittejä aina kuolemaansa saakka 1971.
Ross, Doctor: Mississippi blues (Cat squirrel) (1953)
Harpisti-kitaristi-laulaja Isaiah “Doctor” Ross Rossin tyyli oli omaperäistä sekoitusta rajua sähköistä huuliharppua ja kitaraa yhdistettynä arkaaiseen maalaismaiseen komppiin. Ross esiintyikin usein yksinään yhden-miehen-yhtyeenä. Rossin levytykset kuulostavat suurin piirtein siltä, miltä Fat Possumin 1990-luvun blueslevyt kuulostivat. Rossin ensimmäinen levytys Mississippi blues (Cat squirrel) löytyy myös Creamin ensimmäiseltä albumilta Fresh Cream (1966).
Horton, Walter: Easy (1953)
Walter Horton on yksi sähköisen huuliharpunsoiton pioneereja. Kitaristi Jimmy DeBerryn kanssa Memphisissä Sun-levymerkille 1953 levytetty instrumentaali Easy on tärkeä virstanpylväs huuliharpunsoiton historiassa. Kappaleessa Walter tuntuu puhaltavan/imevän loputtoman vaivattomasti pitkää tremoloteemaa isolla sähköisellä soundilla. Walter käytti ja levytti usealla eri lisänimellä: Mumbles, Big Walter ja Shakey.
Howlin’ Wolf: Evil (1954)
Chester “Howlin’ Wolf” Burnett oli yksi keskeisimpiä Chicago blues -artisteja. Wolf sai ilmeisesti aikanaan oppia itseltään Charley Pattonilta ja muilta Delta blues mestareilta, mutta ensimmäiset levytyksensä Wolf teki vasta 1951 Memphisissä. 1953 Wolf muutti Chicagoon ja tuli levyttämään Chessille suuren määrän hittejä ja (tulevia) bluesklassikoita. Ensimmäinen hitti oli Evil (1954), jossa on hyvin kuultavissa Wolfille tunnusomainen alkukantaisen hurja laulutyyli ja huuliharpunsoitto. Jos Wolfin pahimmalla kilpailijalla Muddy Watersilla oli aina huippuluokan huuliharpistit yhtyeessään, tunnettiin Wolfin yhtye ensiluokkaisista kitaristeistaan: Willie Johnson, Jody Williams sekä Hubert Sumlin. Muita Wolfin tunnettuja klassikkolevytyksiä ovat mm: Smokestack lightning (1956), Who's been talkin’ (1957), Spoonful (1960), Little red rooster (1961) sekä Killing floor (1964).
Brown, Clarence ’Gatemouth’: Okie dokie stomp (1954)
Hiljattain edesmennyt teksasilainen Clarence ‘Gatemouth’ Brown loi yhden pisimmistä levytysurista bluesin saralta: ensimmäiset levytykset tehtiin jo 1947 Los Angelesissa. Gatemouthin pitkää uraa voidaan pitää myös poikkeuksellisen laadukkaana ja monipuolisena. Kitaran lisäksi Gatemouth oli myös pystyvä viulisti ja West Coast blues –tyylillä aloittanut Brown levytti uransa aikana myös jazzia, cajunia ja viihdesävelmiä. Kitarainstrumentaali Okie dokie stomp oli yksi Gatemouthin bravuureista. Kappale tulee vielä pitkään olemaan kova koetinkivi monelle blueskitaristille.
Fulson, Lowell: Reconsider baby (1954)
Oklahomalaisen Lowell Fulsonin ensimmäinen hitti oli Three o’clock blues (1948). Kappale on merkittävä myös siksi, että Lowellin suuri ihailija B.B. King sai ensimmäisen hittinsä samasta kappaleesta 1951. Reconsider baby on Fulsonin yksi tunnetuimmista levytyksistä ja sen voi vielä lähes suoraan luokitella T-Bone Walker –vaikutteiseen West Coast bluesiin. Fulson sai muutamia menestyskappaleita myös 1960-luvun puolessa välissä, joista tunnetuin on funkahtava Tramp (1966): kappaleen levytti heti uudelleen 1967 Otis Redding duettona Carla Thomasin kanssa ja siitä tuli vielä suurempi hitti.
Little Walter: Mellow down easy (1954)
Little Walter Jacobs räjäytti pankin 1952 harppuinstrumentaali ykköshitillään Juke, josta tuli pian kaikille huuliharpisteille pakollinen työnäyte. Walterin panosta sähköisen huuliharpunsoiton kehityksessä on vaikea yliarvioida. Monet ovat sanoneet Walterin tehneen saman huuliharpun-soitolle kuin mitä Jimi Hendrix teki kitaransoitolle. Käytännössä Walter pystyi paksumman sähköisen soundin avulla helpommin imitoimaan saksofonia – samoin kuin Charlie Christian teki sähkökitaralla 1930-luvun lopussa. Kaiken lisäksi Walter hallitsi soittimensa monipuolisesti – kromaattista huuliharppua myöten – ja oli armoton improvisoija; kuten Mellow down easy osoittaa.
Watson, Johnny ’Guitar’: Space guitar (1954)
Tyylillisesti Johnny ”Guitar” Watson voidaan laskea Guitar Slimin ohella puhallinvetoiseen West Coast blues –koulukuntaan, mutta kuten Space guitar –instrumentaali näyttää, oli Johnny aina vahva oman tiensä kulkija. Kappale on 100 %:sesti nimensä veroinen ja näyttää Johnnyn hurjassa vedossa. Poikkeuksellista esityksessä on myös runsas studiokaiun käyttö. Johnny oli Frank Zappan tärkeitä esikuvia.
Hopkins, Lightnin’: Hopkins' sky hop (1954)
Teksasilaisen Sam ”Lightnin” Hopkinsin levytyksistä suurin osa on akustista countryblues-pohjaista musiikkia, mutta toisinaan Lightnin’ innostui liittämään mikrofonin akustiseen kitaraansa, vaikka soittotyyli pysyikin suhteellisen samana. Tähän rajuun Hopkinsin sähköiseen esitykseen pohjautuu Stevie Ray Vaughanin instrumentaali Rude mood läpimurtoalbumilta Texas flood (1983). Hopkinsin akustisemmista levytyksistä suomalaiset muistavat erityisesti kappaleen Mojo hand (1960), joka on pitkään ollut Dave Lindholmin vakio-ohjelmistossa.
Guitar Slim: Guitar Slim (1954)
Johnny “Guitar” Watsonin sielunveljen Eddie “Guitar Slim” Jonesin suuri läpimurtohitti oli The things that I used to do (1953). Watsonin tavoin Slimin kitaransoitto- ja laulutyyli oli muista West Coast blues –artisteista poikkeavan raaka. Slim muistetaan myös huikeana esiintyjänä, jonka bravuurinumero oli mennä yleisön joukkoon soittamaan monikymmenmetrisen kitarajohdon avulla. Kikkaa ovat suoraan hyödyntäneet mm. Albert Collins. Kappaleessa Guitar Slim artisti kertoo tyylistään lähes kaiken oleellisen. Slim on vaikuttanut erityisesti useisiin Teksasilaisiin ja Louisianalaisiin kitaristeihin, kuten Buddy Guy, Albert Collins sekä Earl King.
Lightfoot, Papa: Wine, women, whiskey (1954)
Lähes kokonaan unhoon jäänyt Alexander ”Papa” Lightfoot levytti vain harvakseltaan 1950- ja 1960-luvulla. Kappaleen Wine, women, whiskey komppi on jo lähes suoraa rock ’n’ rollia ja on vaikea sanoa kumpi on hurjempaa: laulu vai huuliharpunsoitto, sillä molemmat ovat poikkeuksellisen kovaa luokkaa.
Lockwood, Robert, Jr: Sweet woman (from Maine) (1954/55)
Robert Lockwood Junior on yksi merkittävimpiä sessiokitaristeja bluesin historiassa. Robert aloitti akustisella Delta blues -tyylillä pitkälti Robert Johnsonin hengessä, joka muuten oli jopa hetken Robert Juniorin isäpuoli! Ensimmäinen (akustinen) levytyssessio 1941 tuotti jo sellaiset klassikot kuin Little boy blue ja Take a little walk with me. 1950 Robert Jr. asettui Chicagoon ja osoitti jo tuolloin olleensa perehtynyt sekä jazziin että sähkökitaransoittoon. Robert teki lukemattomia sessioita Little Walterin, Muddy Watersin, Sonny Boy Williamsonin (II), Eddie Boydin, Sunnyland Slimin ja monen muun kanssa. Robertin ansioina pidetään erityisesti jazzpohjaisten 9-sointujen vakiinnuttamisesta Chicago bluesiin. Myöhemmällä soolourallaan Robert keskittyi mm. 12-kielisen sähkökitaransoittoon. Sweet womanissa kuullaan Robertin hienoa omintakeista soolo- ja sointukitaransoittoa parhaimmillaan.
Taylor, Eddie: Bad boy (1955)
Melkein jokainen blueskitaransoittaja on (tietämättään) aloittanut taipaleensa imitoimalla Eddie Taylorin rullaavaa shufflekitarakomppia. Jimmy Reedin luottorytmikitaristin soitto hakee edelleen vertaista yksinkertaisessa draivissaan ja jämäkkyydessään.
Smith, George ’Harmonica’: Blues in the dark (1955)
George “Harmonica” Smith on Muddy Watersin huuliharpisteista yksi aliarvostetuimmista. Smith ei kauaa viihtynyt Chicagossa, vaan muutti aurinkoisempaan Kaliforniaan. Smithin panos erityisesti kromaattisen blueshuuliharpunsoiton kehityksessä on ollut merkittävä. Smith levytti kromaattisella harpullaan ajoittain myös jazz- ja viihdesävellyksiä. Smithin tärkeimpiä vaikuttajia olikin Little Walterin ohella Larry Adler. Smith puolestaan on vaikuttanut lähes kaikkiin nuoremman polven harpisteihin: Rod Piazza, William Clarke, Kim Wilson, Charlie Musselwhite, Helge Tallqvist ja Pepe Ahlqvist.
Arnold, Billy Boy: I wish you would (1955)
Billy Boy Arnoldin I wish you would on yksi svengaavimpia yhden soinnun bailausbiisejä bluesin saralta. Kappaleessa voi kuulla tiettyjä yhtäläisyyksiä Bo Diddleyhin, mikä ei ole mikään ihme, sillä kaverit tekivät aikanaan paljon yhteistyötä. Billy Boyn suurin vaikuttaja oli Sonny Boy Williamson (I). I wish you wouldin ovat levyttäneet myös mm: David Bowie, Yardbirds, Hot Tuna sekä Blasters.
Magic Sam: All your love (1957)
Magic Sam oli yksi keskeisimpiä Chicagon nuoremman polven West Side –artisteja. Samin ensimmäinen levytys All your love oli heti täysosuma ja paikallinen hitti, josta on sittemmin tullut alan klassikko.
Williams, Jody: Lucky Lou (1957)
Jody Williams oli yksi lahjakkaimpia ja työllistetyimpiä blueskitaristeja Chicagossa 1950-luvulla. Omalla nimellään Jody teki vain harvakseltaan äänityksiä. Lucky Lou on poikkeuksellisen erikoinen latin-vaikutteinen bluesinstrumentaali. Seuraavana vuonna Otis Rush käytti samaa formulaa kappaleessaan All your love (I miss loving), josta tuli suuri hitti. Ilmeisesti osittain tästä katkeroituneena Jody lopetti 1960-luvulla kitaransoiton kokonaan ja siirtyi sähköalalle. 2000-luvun alussa Jody kaivoi vanhan kitaransa naftaliinista ja teki hienon comebackin ja osoitti, että kitara soi edelleen yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin. Albumillaan Return of a legend (2001) kuullaan myös tuore versio Lucky Lousta.
Rush, Otis: Double trouble (1958)
Otis Rush lasketaan Chicagon West Side -koulukuntaan Buddy Guyn, Magic Samin, Jimmy Dawkinsin ja Luther Allisonin ohella. Kaikille oli tunnusomaista vahvasti B.B. King –vaikutteinen kitaransoitto Fender Stratocasterilla, jolla saatiin aikaan kirkkaampi ja twangimpi soundi. Otis oli West Side –porukasta heti alkajaisiksi kypsin sekä artistina että lauluntekijänä ja Double trouble on mielestäni yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista blueslevytyksistä. Eipä siis ihme, että Stevie Ray Vaughan nimesi yhtyeensä kappaleen mukaan.
Lazy Lester: Sugar coated love (1958)
Lazy Lester oli yksi Excello-levymerkin tärkeimpiä huulih
rpisteja. Slim Harpon tapaan hän ei ollut mikään virtuoosi, mutta pystyi luomaan oman tunnistettavan tyylinsä, jota kuultiin sekä omien että monien muiden Excello-artistien levytysten taustalla.
Turner, Ike: You’ve got to lose (1958)
Ike Turner aloitti merkittävän uransa paljon ennen kohtaamistaan Tina Turnerin kanssa. Ike oli paitsi hieno kitaristi ja pianisti, mutta ennen kaikkea erinomainen tuottaja ja kykyjenetsijä. Turner teki ensimmäiset levytyksensä Memphisissä 1951 Howlin’ Wolfin ja Jackie Brenstonin taustalla. You’ve got to lose on hieno esimerkki Iken vastustamattoman rullaavasta kitarariffistä. Ike Turner muistetaan myös ehkä ensimmäisenä tunnettuna Fender Stratocasterin käyttäjänä 1950-luvulla – Jimmie Vaughan ei suotta kutsunut häntä mustaksi Buddy Hollyksi.
Davis, Larry: Texas flood (1958)
Laulaja Larry Davisin alkuperäisversio Stevie Ray Vaughanin tunnetuimmasta levytyksestä 1983. Alkuperäisessä hienoa soolokitaraa soittaa Fenton Robinson.
Reed, Jimmy: Take out some insurance (1959)
Jimmy Reedia ei todellakaan muisteta minään virtuoosina, mutta 1950- ja 1960-luvulla hän loi ehkä enemmän hittejä/klassikoita kuin kukaan muu bluesartisti. Jimmyn valtava repertuaari tuntuu edelleen loputtomalta aarreaitalta, jota on cover-versioita etsittäessä hyödynnetty aina Rolling Stonesista alkaen. Jimmy popularisoi myös ainutlaatuisen korkeaan ylärekisteriin perustuvan huuliharppusoittotyylin.
King, B.B: You done lost your good thing now (1959/60)
B.B. King on kiistämättä yksi koko bluesin historian merkittävimmistä artisteista. Vuonna 1949 levytysuransa aloittaneen Kingin tärkeimmät vaikuttajat olivat T-Bone Walker, Lowell Fulson, Lonnie Johnson, Django Reinhardt ja Charlie Christian. Kingin uudistukset koskivat erityisesti sormivibraaton ja monipuolisempien kieltenvenytyksien omaksumisena keskeisiksi osiksi kitaransoittotekniikkaan. B.B:n pitkälle ja menestyksekkäälle uralla mahtuu luonnollisesti monta eri tyylikautta. You done lost your good thing now on Kingin seesteisemmältä ”kultakaudelta”, jolloin hän oli jo selvästi sisäistänyt oman tyylinsä. Kappale alkaa yksinäisen kitaran klassisella B.B. aloituksella ja toisessa säkeistössä mukaan tulee laulua upein kitarafillein koristeltuna. King teki alusta alkaen yli 300 keikkaa vuodessa aivan viime vuosiin saakka ja eipä siis ihme, että häneltä löytyy myös fantastisia live-albumeita, joista arvostetumpia ovat Live at the Regal (1964), jota on usein pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana liveäänityksenä sekä Blues is King (1966), jossa kuullaan Kingiä poikkeuksellisen intensiivisenä ja rajusoundisena. B.B:n suurin hitti Thrill is gone julkaistiin 1969, jonka jälkeen hän myös alkoi yksinkertaistaa soittotyyliään. Yksikään bluesia tai rockia soittaneesta kitaristista ei ole voinut välttyä Kingin vaikutukselta; joko suoraan tai välillisesti.
Bland, Bobby: Two steps from the blues (1960)
Yksi kaikkien aikojen suurimmista laulajista. Bobby ”Blue” Bland aloitti levytysuransa 1950-luvulla selkeästi B.B. King –vaikutteisella perusbluesilla kunnes löysi 1960-luvun alussa oman vahvan laulutyylinsä, joka on omimmillaan soulissa sekä soulbluesissa, jonka tyylin luomisessa Bland oli keskeisessä asemassa. Bobby Bland teki vuosina 1973 (His California album) ja 1974 (Dreamer) kaksi todella hienoa albumia, jotka onnistuivat tavoittamaan myös laajempaa yleisöä. Edelleen tänä päivänä Bland on harvoja mustia perinneartisteja, jotka ovat pystyneet säilyttämään vankan suosion mustien keskuudessa.