King, Freddie: Stumble (1961)
Freddie (Freddy) Kingin soittotyylissä yhdistyvät Jimmy Rogers (sormiplektrat) ja B.B. King. Freddien läpimurto hitti oli kitarainstrumentaali Hide away (1960), joka pian löysi tiensä lähes kaikkien blues/rock –kitaristien repertuaarin. Eric Claptonin versio Hideawaysta kuuluisalla John Mayallin Bluesbreakers with Eric Clapton –levyllä (1966) raudoitti lopullisesti kappaleen aseman. Esimerkki kappaleeksi on kuitenkin valittu Freddien myöhäisempi instrumentaali Stumble, joka esittelee upealla soundilla soittavan ja huomattavasti funkimman ja innovatiivisemman improvisoijan kuin Hide away vuotta aikaisemmin. Freddie oli myös loistava laulaja, joka saattoi aluksi jäädä hieman kitaransoiton varjoon. Kingin ura sai uuden nosteen 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta alkaen ja hän teki monta erinomaista blues/funkhenkistä albumia, jotka saavuttivat laajemmin myös valkoisen yleisön.
Hooker, Earl: Blue guitar (1961)
Earl Hookerin Blue guitarin monet tunnistavat Led Zeppelinin levytyksestä You shook me yhtyeen ensimmäiseltä albumilta 1969. John Lee Hookerin serkku Earl oli oikea kitaransoiton ihmemies, jota tultiin Chicagoon hämmästelemään kauempaakin. Parhaiten hänet muistetaan Robert Nighthawkiin pohjautuvasta taitavasta slide-kitaransoitosta, mutta Earlilta taittui myös monet muut bluestyylit ja jopa country. Kokeiluihin aina valmis Hooker innostui myös ensimmäisinä bluesartisteista wah-wah-pedaalin käytöstä 1960-luvun loppupuolella ja käytti sitä (turhankin) runsaasti levytyksissään.
Collins, Albert: Don’t lose your cool (1962/63)
Albert ”Iceman” Collins teki Freddie Kingin ja Earl Hookerin ohella hienoimmat 1960-luvun bluesinstrumentaalilevytykset. Monet näistä kappaleista kuuluvat edelleen blueskitaristien perusohjelmistoon (Frosty, Backstroke). Sormisoittoon perustuvalla omintakeisella soittotyylillään Collins näyttää kuinka kitara ala-E-kieltä piiskataan oikein olan takaa Don’t lose your cool –kappaleessa. 1970- ja 1980-luvulla Collins vakiinnutti asemansa yhtenä funk-bluesin keskeisimmistä artisteista. Albert oli Robert Crayn yksi tärkeimpiä esikuvia.
Williamson, Sonny Boy (II): Bye bye bird (1963)
Rice Miller eli Sonny Boy Williamson (II) (1899-1965) oli vanhempi kuin kollegansa ja kaimansa John Lee ”Sonny Boy” Williamson (I) (1914-1948), mutta Milleriä kutsutaan 2:seksi, koska hänen koko levytysuransa on myöhäisempi kuin John Leen. Sonny Boy (II) todennäköisesti toimi ammattimuusikkona jo 1930-luvulta alkaen ja isännöi 1940-luvulla USAn ensimmäistä suoraa blues-radio-ohjelmaa King Biscuit time, mutta varsinaiset ensimmäiset levytyksensä hän teki vasta 1951. Sonny Boyn pahin kilpailija 1950-luvun Chicagossa oli Little Walter ja molempia yleisesti pidetäänkin kahtena suurimpana huuliharpistina bluesin historiassa. Toisin kuin Walter Sonny Boy pitäytyi koko uransa ajan vanhakantaisemmassa akustisessa soittotyylissä. Bye bye birdissä kuullaan Sonny Boyn erikoisuutta eli normaalia matalammalle ulottuvaa c-harppua.
Taylor, Little Johnny: Part time love (1963)
Little Johnny Taylorin ykköshitti vuodelta 1963. Little Johnny on hieman turhaan jäänyt Bobby Blandin ja Little Miltonin varjoon hienona laulajana. Artistia ei tule sekoittaa Staxille levyttäneeseen, enemmän souliin painottuneeseen Johnnie Tayloriin. Kummankin ura tosin alkoi gospel-lauluyhtyeissä.
Muddy Waters: You can't lose what you ain't never had (1964)
Muddy Waters on yksi keskeisimpiä henkilöitä bluesin historiassa. Alan Lomaxin Library of Congressille tekemät kenttä-äänitykset Stovallin plantaasilla 1941 osoittavat Muddyn olleen jo tuolloin lähes Robert Johnsonin veroinen Delta blues artisti. Mississippin muuttuminen Chicago bluesiksi on helppo kuulla vertaamalla akustista I be’s troubled (1941) esitystä sähköiseen I can’t be satisfied (1948) levytykseen. Tässä levytyksessä on Muddyn sähkösliden tukena vielä ainoastaan kontrabasso, mutta vähitellen Muddy toi mukaan vahvan backbeat-ajattelun ja käytännössä vakiinnutti klassisen Chicago blues -pienyhtye kokoonpanon, johon yleensä kuuluivat: 1-2 kitaraa, mahdollinen huuliharppu ja/tai piano, basso sekä rummut. Kaupallisen menestyksen myötä Muddy sai yhtyeeseensä lähes poikkeuksetta Chicagon parhaat soittajat ja se toimi ponnahduslautana monen artistin soolouralle. Muddyn kultakausi on selkeästi 1950-luku, mutta esimerkkikappaleeksi on valittu yllättäen You can't lose what you ain't never had vuodelta 1964. Siinä Muddyn (tuolloin hieman vähemmälle huomiolle jäänyt) slide-kitara nousee kirjaimellisesti huikaiseviin korkeuksiin. Vanhemmasta materiaalista kiinnostuneille voisi esille nostaa vaikka kappaleen I feel like going home (1948).
Nighthawk, Robert: Goin' down to Eli's (1964)
Robert Nighthawkin monumentaalinen slide-kitaransoittotyyli periytyy suoraan Tampa Redistä. Nighthawk teki 1940- ja 1950-lukujen taitteessa muutamia levytyksiä, joita monet pitävät sähköisen slidesoiton kivijalkoina. Keskeisiin levytyksiin ko. ajalta kuuluvat Sweet black angel ja Annie Lee Blues (1949). Nighthawkin live-albumi Live on Maxwell Street 1964 sisältänee vaikuttavinta slidesoittoa mitä on koskaan tallennettu. Sittemmin tyyliä vei eteenpäin Earl Hooker.
Wells, Junior: Snatch it back and hold it (1965)
Junior Wellsin suurin vaikuttaja lienee Sonny Boy Williamson (I). Wellsin ura lähti komeasti käyntiin, kun hän korvasi Little Walterin Muddy Watersin huuliharpistina 1952. Ensimmäinen suuri hitti omalla soolouralla tuli nyttemmin jo klassikolla Messin’ with the kid (1960). Esimerkkikappale on valittu legendaariselta Delmark-albumilta Hoodoo man blues (1965), joka on merkittävä monesta syystä. Ensinnäkin kyseessä oli yksi ensimmäisiä todellisia Chicago blues –albumikokonaisuuksia ja samalla sitä voidaan pitää merkkipaaluna funk-bluestyylin synnyssä ja lisäksi se oli myös lähtölaukaus yli 20 vuotta kestävälle yhteistyölle Buddy Guyn kanssa. Wellsiä ei välttämättä ole koskaan pidetty minään harppuvirtuoosina, mutta kuten Snatch it back and hold it osoittaa, on miehen intensiteetti aivan ainutlaatuista.
Taylor, Koko: Wang dang doodle (1965)
Koko Taylor on harvoja bluesmaailman naisartisteja, jotka ovat pystyneet luomaan pitkän tasaisen uran. Kokon ainoaksi hitiksi jäi kuitenkin Willie Dixonin kanssa tehty Wang dang doodle.
Slim Harpo: Baby scratch my back (1965/66)
Jonkinlaisena Chicago bluesin sisartyylinä Louisianan ”swampblues” oli sekä kaupallisesti että taiteellisesti merkittävä tyyli ja Slim Harpo oli ehkä seudun menestyksekkäin artisti. Tyyli oli Chicagoon verrattuna kevyempää ja pehmeämpää ja pääosassa olivat tarttuvat melodiset sävellykset ilman juuri minkäänlaista virtuositeettia. Yhteistä heille oli myös poikkeuksellisen erikoiset taiteilijanimet esim: Lazy Lester, Lightnin’ Slim, Whispering Smith ja Lonesome Sundown. Slim Harpon (James Moore) kappaleita ovat levyttäneet mm: Rolling Stones, Neil Young, Kinks, Fabulous Thunderbirds, M.A. Numminen ja Honey B. & T-Bones.
Little Milton: Feel so bad (1966)
Hiljattain edesmennyt Milton Campbell oli poikkeuksellinen lahjakkuus. Milton aloitti levytysuransa jo 1953 Memphisissä levyttämällä Sunille. Aluksi Miltonin suurin vaikuttaja erityisesti kitaransoitossa oli B.B. King. Vähitellen Milton löysi oman äänensä ja oli ehkä ainoa blueslaulaja, joka pystyi haastamaan Bobby Blandin. Ei ollutkaan mikään yllätys, että Milton liikkui koko uransa aikana sujuvasti bluesin ja soulin välimaastossa. Feel so bad on mainio esimerkki miehen monipuolisista kyvyistä. Milton oli tärkeä vaikuttaja ainakin Magic Samille ja Otis Rushille.
Guy, Buddy: One room country shack (1967)
Buddy Guyssa yhdistyvät Guitar Slimin pelkistetty raakuus sekä B.B. Kingin tyylitaju ja taitava soittotekniikka. Buddy oli keskeisessä asemassa 1960-luvun puolivälissä luomassa funk-bluesia yhdessä pitkäaikaisen soittopartnerinsa Junior Wellsin kanssa. Eipä siis ihme, että nuori Jimi Hendrix oli kovasti vaikuttunut. One room country shackissä kuullaan kuitenkin yllättäen Buddyn lyyrisempää puolta ja hänen tavaramerkiksi muodostunutta korvia hivelevää pariäänitekniikkaa.
Spann, Otis: My love depends on you (1969)
Muddy Watersin luottopianisti Otis Spann teki myös hyvälaatuisia lähes unohdettuja soololevytyksiä. My love depends on you löytyy albumilta The biggest thing since Colossus (1969) joka oli siinä mielessä poikkeuksellinen esitys, että mukana levytyksessä oli englantilaisen Fleetwood Mac –yhtyeen jäseniä. Levytyksen keskeiseksi hahmoksi nouseekin Peter Green, jonka soolokitaratyöskentely tässä kappaleessa on vertaansa vailla.
Dawkins, Jimmy: It serves me right to suffer (1969)
Taitavan plektratekniikan omaava kitaristi-laulaja Jimmy Dawkins kuuluu Chicagon B.B. King –vaikutteiseen West Side –koulukuntaan. It serves me right to suffer löytyy Jimmyn ensimmäiseltä albumilta Fast Fingers, josta tuli myös hänen lempinimensä.
McDowell, Mississippi Fred: Kokomo me baby (1969)
Täysverinen Mississippi Delta blues artisti Fred McDowell keksittiin vasta kypsällä iällä 1950-luvun lopussa. McDowell levytti pääasiassa tyylinmukaisesti akustisesti, mutta LP I do not play no rock ’n’ roll (1969) esitteleekin poikkeuksellisen rankan bänditrion: Fred pystyi todella omaperäiseen ja uudenlaiseen ilmaisuun myös sähköisesti. Bonnie Raitt pitää Fred McDowellia yhtenä tärkeimmistä vaikuttajistaan.
Taylor, Hound Dog: Give me back my wig (1971)
Kuusisorminen Hound Dog Taylor jatkoi Elmore Jamesin viitoittamaa Chicago blues slide-kitaraperinnettä onnistuen kuitenkin kuulostamaan lähes alkukantaisemmalta kuin esikuvansa. Give me back my wig on Taylorin ensimmäiseltä albumilta, joka oli samalla myös ensimmäinen chicagolaisen Bruce Iglauerin Alligator-levymerkin julkaisu.
King, Albert: I’ll be doggone (1972)
Otis Rushin ohella Albert oli toinen merkittävä vasenkätinen blueskitaristi, joka soitti oikeakätistä kitaraa kielet ylösalaisin. Albert tunnetaan erittäin yksinkertaisesta tyylistään, joka sisältää isolla soundilla soitettuja hurjia venytyksiä, jotka parhaimmillaan iskevät kuin syvyyspommit. Albertin ensimmäinen hitti oli Don’t throw your love on me so strong 1961. I’ll be doggone on hienolta Stax-albumilta I’ll play the blues for you (1972), joka kuuluu jokaisen bluesinystävän peruskokoelmaan. Albert oli Jimi Hendrixin ja Stevie Ray Vaughanin keskeisimpiä vaikuttajia.
Allison, Luther: Bad news is coming (1972)
Tyylillisesti kitaristi-laulaja Luther Allison kuuluu lähinnä Chicagon West Side –koulukuntaan, mutta ehkä kollegoitaan hieman nuorempana hän oli joukosta rajuin ja rock-orientoitunein. Allison julkaisi ensimmäisen oman albumin 1969. Motownille tehdyllä Bad news is coming –albumilla (1972) voi kuulla paikoittain selviä Jimi Hendrix –vaikutteita. Luther asettui pysyvästi Ranskaan 1984, jossa hän asui kuolemaansa saakka.
Robinson, Fenton: You don't know what love is (1974)
T-Bone Walker ja B.B. King -vaikutteinen pehmeä-ääninen laulaja ja kitaristi Fenton Robinson aloitti levytysuransa jo 1956. Oman soolouran parhaimpana albumina pidetään Alligatorille tehtyä Somebody loan me a dime (1974), jolta tyylikäs You don’t know what love is on.
Seals, Son: Telephone angel (1976)
Monet suomalaiset bluesfanit muistavat Arkansasista kotoisin olevan Chicago blues –miehen Son Sealsin hurjan keikan ensimmäisessä Seinäjoen Provinssirockissa 1979. Rajutyylisen kitaristi-laulajan Telephone angel on peräisin miehen toiselta Alligator-albumilta Midnight Son (1976).
Brooks, Lonnie: In the dark (1979)
Louisianalaissyntyinen kitaristi-laulaja Lonnie Brooks aloitti uransa menestyksekkäästi nimellä Guitar Junior 1950-luvulla pienillä r & b hiteillä Family rules ja The Crawl (1957/58). Varsinainen ensimmäinen Lonnie Brooks -nimellä julkaistu täyspitkäalbumi oli Alligatorin julkaisema Bayou lightning (1979), joka sisältää upeatunnelmaisen Junior Parkerin kappaleen In the dark. Lonnien poika Ronnie Baker Brooks on myös seurannut isänsä jalanjälkiä bluesartistina.
Magic Slim: Early every morning (1982)
Magic Slim and the Teardrops tunnetaan ennen kaikkea erinomaisena live-esiintyjänä, jota voi edelleen pitää malliesimerkkinä siitä, miltä todellinen Chicago blues –yhtye kuulostaa. Early in the morning on peräisin yhdeltä Slimin parhaana pidetyltä albumilta Grand Slam (1982).
Johnson, Jimmy: Heap see (1983)
Kitaristi-laulaja Jimmy Johnson julkaisi ensimmäisen varsinaisen sooloalbuminsa vasta 50-vuotiaana ja Jimmystä tuli hetkessä yksi johtavista ajan funk-blues artisteista. Heap see on yhdeltä Jimmyn parhaista pidetyltä albumilta Bar room preacher (1983).
Cray, Robert: Phone booth (1983)
Robert Crayn toinen albumi Bad influence (1983) oli sekä kaupallinen menestys että pieni sensaatio blues/soulpiireissä. Kansikuvamainen Cray oli poikkeuksellisen lahjakas kitaristi, laulaja ja biisintekijä ja se nosti hänet nopeasti yhdeksi 1980-luvun uuden bluesaallon tärkeimmistä ikoneista Stevie Ray Vaughanin ja Fabulous Thunderbirdsien ohella.
Cotton, James: Ying yang (1984)
James Cotton aloitti pitkän levytysuransa jo 1953 Memphisissä Sun-levymerkille. Asemansa yhtenä johtavana huuliharpisteina Cotton vakiinnutti Muddy Watersin yhtyeessä. Omalle soolouralle Cotton palasi jälleen 1960-luvun puolessa välissä ja hänellä oli tärkeä osuus funk-bluesin kehityksessä.1980-luvulle tultaessa oli Cottonilla yksi kovimmista alan bändeistä, josta Steve Millerin kappale Ying yang on oikein bravuuri esimerkki.
Eaglin, Snooks: Oh lawdy, my baby (1988)
Ensimmäiset levytyksensä 1958 tehnyt New Orleansin ihmemies Ford ”Snooks” Eaglin ei ole koskaan suostunut lokeroitavaksi. Hallitsevin tyyli Snooksilla on ollut New Orleans –pohjainen r & b, mutta hän on levyttänyt laidasta laitaan myös viihdettä ja jazzia. Rullaava New Orleans -henkinen Oh lawdy, my baby on Snooksin tuoreempaa Black Top -materiaalia, mutta osoittaa, että ainakaan kitaransoitossa hän ei ole jäänyt tippaakaan nuorempien jalkoihin – pikemminkin päinvastoin.
Burnside, R.L: Over the hill (1995)
Mississippiläinen Fat Possum Records on ollut ehkä merkittävin 1990-luvun uutta bluesia julkaiseva levy-yhtiö. Yhtiön ensimmäiset merkittävät artistit olivat R.L. Burnsiden ohella T-Model Ford sekä Junior Kimbrough. He kaikki olisivat ikänsä puolesta levyttää jo 1950-luvulla ja lisäksi heitä yhdistää hyvin alkuvoimainen ja yksinkertainen tulkinta – lyhyesti sanottuna he muistuttivat mistä bluesissa on oikein kysymys. Burnsiden Mr. Wizard (1997) albumilla julkaistu silottelematon Over the hill on kuin hyppäys ajassa kauas, kauas taaksepäin.
Bell, Lurrie: I've got papers on you baby (1996)
Harpisti-laulaja Carey Bellin poika Lurrie Bell on ollut harvoja todella lahjakkaita nuoremman polven mustia bluesartisteja. Kitaristi-laulaja Lurrie aloitteli uraansa yhdessä huuliharpisti Billy Branchin kanssa Sons of Blues –yhtyeessä 1980-luvun alussa. Lurrie osoittaa B.B. Kingin kappaleessa I've got papers on you baby selvästi löytäneensä oman tyylinsä ja soundinsa.
Linkkejä:
Jonne Kulluvaara
etunimi.sukunimi(at)yle.fi