Euroopan parlamentti aloitti 4.11.2008 lakimuutoksen käsittelyn, missä vaaditaan äänitteiden suoja-ajan pidentämistä nykyisesti 50 vuodesta 95 vuoteen.
Euroopan Neuvoston käsittelyssä tilanne on nyt eskaloitunut siihen, että esimerkiksi Britannian hallitus ei yllättäen puolla nykyistä lakiehdotusta.
Brittien odotettiin puoltavan EU-komissaari Charlie McCreevyn esitystä, joka vastasi myös heidän kulttuuriministeriönsä kantaa. EU-neuvoston brittiedustaja asettui Financial Timesin mukaan kuitenkin hallitusta avustavan ja lyhyempää suoja-aikaa vaatineen innovaatioviraston DIUS:in kannalle.
Tämän lisäksi brittiministerin mukaan pitäisi olla myös takeita siitä, että rojaltit todella päätyvät artisteille ja heidän perheilleen ennemmin kuin levy-yhtiöille tai tekijänoikeusjärjestöille.
Kotimaahamme asia liittyy sen verran, että viime vuoden lopuilla Helsingin Sanomat julkaisi Euroopan parlamentin käsittelyyn lähetettävän vetoomuksen, missä 600 suomalaista taiteilijaa kannattivat kaikki suoja-ajan pidennystä.
Tiettyjen tahojen mukaan on kuitenkin selvää, että varsinainen taiteilija ei äänitteiden suoja-ajan pidentämisestä kuitenkaan juuri hyödy. Ennen kaikkea suoja-ajan pidennyksestä hyötyvät suuret levy-yhtiöt sekä tekijänoikeusjärjestöt.
[Tietoa suoja-ajan pidennyksestä by OpenRightsGroup]
Kotimaiselle taiteilijalle jäisi suoja-ajan pidennyksestä muutamia senttejä
Äänitteiden suoja-ajan pidennystä käsitteli mm. Heikki Hilamaa vuoden 2008 marraskuussa. Artikkelissa Pekka Gronow kommentoi suoja-ajan pidentämisen vaikutuksia kovinkin käytännöllisellä tasolla ja ennen kaikkea kotimaisen taiteilijan kannalta.
- Rivimuusikoille kertyy tuloja, jos levyjä soitetaan radiossa. Viime vuonna noin yksi prosentti kaikista Suomen radioasemilla soitetuista levyistä oli yli 50 vuotta vanhoja. Jos suoja-aika olisi ollut pitempi, korvaukset olisivat nousseet muutaman kymmenen tuhatta euroa. Tästä puolet olisi mennyt tuottajille, siis levy-yhtiöille, toinen puoli muusikoille. Muusikoiden osuudesta vajaat puolet olisi mennyt ulkomaille. Suomalaisten muusikoiden jaettavaksi kertyisi suoja-ajan pidentämisestä vuosittain ehkä kymppitonni, joka jaettaisiin satojen muusikoiden kesken.
On kuitenkin tehtävä selväksi, että kyseessä on tapaus, missä ideaalitaso ja realiteetit eivät kohtaa.
Paremmin, Gramexin ja levy-yhtiöiden esittämä utopia suoja-ajan pidentämiseksi, joka sinällään kuulostaa varsin hienolta ja kovasti itse taiteilijoita tukevalta hankkeelta, ei välttämättä kohtaa tätä päivää, eikä tulevaisuutta.
Lakimuutoksen lobbaaminen on näiltä tahoilta kuitenkin täysin ymmärrettävää.
"Pidennetty suoja-aika toimisi taiteilijan eläketurvana"
Pekka Gronowin mukaan lakimuutoksesta hyötyisivät Universal, Sony BMG, Warner Music ja EMI sekä edunvalvontajärjestöt, joita Suomessa edustaa mm. käytännössä Gramex tai LYHTY (luovan työn tekijät ja yrittäjät)
Tässä linjanveto aiheeseen LYHTY-järjestön kulttuuriuutiset.net-sivustolta, missä myös Gramexille työskentelevä Lauri Kaira vetoaa suoja-ajan pidentämisen tarkoituksen perusteluissa mm. muusikoiden sosiaaliturvaan, mutta jostain hämmästyttävästä syystä myös siihen, että verkko vääristää jollain tasolla musiikkialan kilpailua.
- Lyhyt suoja-aika heikentää muusikon vanhuuden turvaa. Muusikon ikääntyessä vähenevät nykyisin konserttien ohella myös rojalti- ja Gramex-tulot. Muusikot tekevät ensilevytyksensä hyvin nuorena. Kun he lähestyvät normaalia eläkeikää, kuka vain voi tehdä rahaa hänen levyllään ja maineellaan, ilman että muusikko itse hyötyy mitenkään.
- Nykyisin levy-yhtiöiden ei ole järkevää panostaa vanhempien levyjen markkinointiin ja lisäpainoksiin, koska panostuksen hedelmät saa kohta korjata joku toinen. Suuri määrä kulttuurisesti arvokasta vanhempaa materiaalia on kuluttajien ulottumattomissa.
- Ongelma korostuu tietoyhteiskunnan kehityksen myötä, kun verkkokaupassa voisi pitää myynnissä entistä enemmän myös vähemmän kysyttyä musiikkia. Verkkokauppa mahdollistaisi siis ns. long tail -tuoton tavoittelun.
Ensinnäkin, eikö nimenomaan suoja-ajan pidentäminen veisi kulttuurisesti arvokasta vanhempaa materiaalia kuluttajien ulottumattomiin yhä kovemmalla kädellä?
Toiseksi, eikö ”kun he lähestyvät normaalia eläkeikää, kuka vain voi tehdä rahaa hänen levyllään ja maineellaan” ole juuri sitä, mitä levy-yhtiöt ja tekijänoikeusjärjestöt pyrkivät pääsääntöisesti tekemään?
Kolmanneksi, onko tietoyhteiskunnan tehtävä holhota levy-yhtiöiden vanhoja bisnesmalleja ja ansaintalogiikkaa siinä suhteessa, että se ei voisi esimerkiksi edistää vanhojen äänitteiden myyntiä tai käyttöä.