Placebo on 15 vuoden ajan jakanut ihmiset bändin vihaajiin ja ihailijoihin. Melankoliset melodiat, Brian Molkon ääni ja angstiset sanoitukset ovat olleet Placebolle tyypillisiä ja bändin vannoutunut fanikunta pitää tätä tietenkin vahvuutena, mutta mitä käy kun uusin levy jättääkin näitä vahvuuksia pois? Battle For The Sun ei nimittäin ole täysin samalainen kuin edeltäjänsä Meds kolmen vuoden takaa.
Energisyydestäkö lisää puhtia?
Mikäli lähdetään liikkeelle täysin ulkoisista asioista, on levyn kansi melko erikoinen valinta. Vaikka ensi kertaa levyä kuunteleva henkilö ei tietäisi solisti Brian Molkon sanoneen Battle For The Sunin olevan uusi alku bändille, huomaa siitä Placebon hakeneen uutta tuulta purjeisiin välillä liian helpostikin.
Levyn avausraita Kitty Litter on melko tasapaksu ja jää selkeästi levyn tarttuvimpien kappaleiden varjoon, vaikka heti ensimmäisellä minuutilla kuulija oivaltaa levyn energisyyttä hakevan linjan. Loppupäätä lähestyessä sama väkisin haettu pirteys aiheuttaa täysin päinvastaisen reaktion, kun kolmetoista kappaletta sisältävä levy alkaa puolivälissä haukotuttamaan. Rumpalin vaihto on silti ollut Placebolle pelkästään hyväksi, sillä vaihto Steve Hewittistä Steve Forrestiin kuuluu levyllä pirteämmällä rumputyöskentelyllä.
Helmiäkin löytyy
Battle For The Sunilta löytyy muutama kappale, joilla on mahdollisuuksia nousta suuriksikin hiteiksi. The Never-Ending Why ja Ashtray Heart ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa – Molkon ääni nousee paremmin esiin melankolisemmissa kappaleissa.
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu For What It’s Worth on oikeastaan vain pientä esimakua Battle For The Sunin parhaimmistosta, joten pelkästään ensimmäisen sinkkubiisin perusteella ei levyä voi tuomita. Valitettavasti suurin osa kappaleista jää parempien varjoon ja ne ovat kuin välisoittoa, mikä ei ole Placebon levyille kovinkaan tyypillistä.
Uutta ja vanhaa
Kaiken kaikkiaan Battle For The Sunissa ei sinäänsä ole mitään varsinaista suurta vikaa, vaan pieniä säröjä siellä täällä. Tämä aiheuttaa kuuntelijassa kuvan, että levyä on tehty pienoisen kiireen ja stressin alla ja hieman fiksumpi fani huomaa pieniä paineitakin olevan ilmassa.
Levy ei ole pelkkää vanhaa ja tyypillistä Placeboa. Soundit ovat tarkasti hiottuja, mutta energia ei silti kanna loppuun saakka. Placebo onnistuu tarjoamaan faneilleen uuden näkökulman musiikistaan, vaikka kapeakatseisimmat luultavasti pirteämpää Placeboa karsastavatkin.