Arvostamani Outi Nyytäjä kirjoitti tämän aamun(24.02.2007) Hesarissa Priimasta osuvasti. Ohjelma on ovela, se ei tuputa, se ei propagoi, mutta silti se kertoo asioista oikeilla nimillä. Ohjelma ei myöskään korosta jutuissaan olevansa aikuisten asialla, vaikka selvästi onkin. Mikä muu Ylen ohjelma on tänä vuonna pitänyt asiallisesti yllä keskustelua viiskymmentä plussien jäljellä olevista työelämävuosista? Muistan yhden jutun, missä pohjalainen mies hiihti siksi, että kestäisi hengissä paremmion odotettavissa olevan sydänkohtauksensa. Se jos mikä oli liikunnan piilomainontaa - se kai sallitaan näin vaalien allakin?
Minusta on silti outoa että Nyytäjä vertaa ohjelmaa vanhus-ohjelmaksi, ainakaan ohjelman "newage-henkisiksi väittämillään" nettisivuilla ei sanota, että Priima olisi vanhusten ohjelma. Vai ollaanko jälleen siinä tilanteessa, että aikuinen sanaa ei saa käyttää, vaan kaikkien teini-iän ohittaneiden olisi oltava vanhuksia? Kaukaa hakien tämän logiikan mukaan Hesarikin on hesalaisten lehti, mutta siellä on paljon asiaa muualtakin, niin että peittääkö Helsingin Sanomat todellisuuden nimellään? Pitäisikö sen muuttaa nimensä joksikin muuksi, koska sen sivuilla on juttuja Sipoostakin?
Vakavasti sanoen - Nyytäjä puuttui ovelasti oikeaan asiaan, sanomatta sitä ääneen. Hän kaipasi Ylen kanaville "VANHUKSILLE" suunnattua elämäntapaohjelmaa, ei sellaista, missä vanhuus on ongelma, vaan sellaista missä vanhuus on elämäniloa ja elämänonnea. Sellaisen ehkä näen, kun olen vanhus. Omat vanhempani sellaisen ovat löytäneet kielitaitonsa ansiosta ulkomaisilta kanavilta, Yle kaupallisista kanavista puhumattakaan sellaista eivät ole tuottaneet.
Meitä viidenkympin
Meitä viidenkympin ohittaneita pidetään näköjään jotenkin vammaisina kaikkialla. Me olemme suurten ikäluokkien mielestä junnuja, lapsiemme mukaan esteenä heidän urahaaveilleen. Nyt mielle pitäisi tehdä omat teeveeohjelmatkin. Kyllä minä osaan katsoa asiallisia teeveeohjelmia, vaikka niiden kylkeen ei olisikaan lyöty leimaa 50-65-vuotiaat! Pari kertaa olen katsonut aivan väärään lähetysaikaan tulevaa Priimaa, enkä ole huomannut katsomavani 50-65-vuotiaille sallittua ohjelmaa, eläkeläisohjelmaksi Priimasta ei ole.
Minä olen kokenut yhden oivalluksen; Ikuinen pikkupoika Paretskoi Pahkasika viritti sellaisen ajatuksen ilmoille, että vieläkin mietin. Älä usko mitään mitä sinulle kerrotaan. Jos tuollaisen ajatuksen olisi oppinut jo aapisaikaan keski-suomlaisessa kansakoulussa, niin olisin varmasti edennyt pitkälle. Tämänkaltaisia ohjelmia teevee voisi tarjota enemmän. Kaikenkarvaisia pitkäveteisiä näennäiskivoja ihmissuhdedraamakeskusteluja tulee tuutin täydeltä. Asiasisältöistä ohjelmaa paljon vähemmän, ellei niiksi lasketa kulttuurin sisäpiirisiittoiset aina-oikeassa-olevat ohjelmat.
Kyllä se loppujen lopuksi
Kyllä se loppujen lopuksi on niin, että ei meille keski-iän ohittaneille ole kovinkaan montaa omaa ohjelmaa televisiossa, toisin kuin 30-40-vuotiaille, joille on tarjolla kodinkunnostuksesta ruuanlaittoon monenlaista aktiviteettiohjelmaa. Tietysti voihan niitäkin katsella, mutta ei sitä vauhdin hurmaa jaksa seurata, ei jaksa katsoa lyhyitä musiikkipätkiä ja nopeita kuvia ja lyhyitä haastatteluja. Aikuisella ihmisellä on oltava aikaa, ja on halukin keskittyä yhteen asiaan kunnolla.
Sama suuntaushan on lehdissäkin. Artikkelit lyhenevät jatkuvasti ja isot reportaasit ovat harvinaisia.