Hella Wuolijoen ohjelmapolitiikan mukaisesti radioon pyrittiin tuomaan mahdollisimman korkeatasoista taidetta ja teatteri oli näytelmäkirjailija Wuolijoen lempilapsi. Kuunnelmien suosio oli kasvanut jatkuvasti ja yhä lisääntyvä ulkopuolisten näyttelijöiden palkkaaminen oli sekä epäkäytännöllistä että kallista. Oli mielekästä perustaa oma teatteri omine näyttelijöineen. 1948 perustettu radioteatteri oli ensimmäinen laatuaan koko Euroopassa.

Radioteatterin ensimmäiseksi teatteripäälliköksi nimitettiin Olavi Paavolainen. Ensimmäisiksi ohjaajiksi kiinnitettiin Markus Rautio ja Eero Leväluoma. Rautio oli työskennellyt radion teatteriosastolla jo vuodesta 1929. Radioteatterin ensimmäiseen näyttelijäkaartiin kuuluivat mm. Emmi Jurkka, Reino Valkama ja Helge Ranin.

Olavi Paavolainen oli kunnianhimoinen ja näkemyksellinen teatteripäällikkö. Hän organisoi koulutusta sekä tekniselle henkilökunnalle että näyttelijöille. Hän houkutteli ja koulutti kirjailijoita kirjoittamaan suoraan radiolle, radion tekniset vaatimukset huomioon ottaen. Paavolainen käytti hyväkseen vanhoja suhteitaan lehdistöön ja sai kriitikot kiinnostumaan radioteatterista ja kirjoittamaan siitä säännöllisesti. Hänen aikanaan alettiin järjestää radioteatterin julkisia ensi-iltoja, joissa yleisö kuunteli studiossa nauhoitettua esitystä ja pääsi samalla tutustumaan kuunnelman lavasteisiin. Radioteatterissa annettiin nuorille maalareille tilaisuus kokeilla kykyjään lavastajina, lavasteita teki mm. Tuomas von Boehm. Kaiken tämän seurauksena suomalainen kuunnelma eli kulta-aikaansa ja kuunnelmat olivat Pienoisparlamentin ohella radion kuunnelluimpia ohjelmia.

	Radioteatterin perustamiskokous elokuussa 1948

Radion merkitys oli 40-luvulla, ennen television valtakautta, huomattavasti nykyistä suurempi. Maanantai-iltojen kuunnelma keräsi ihmiset radion ääreen maalla ja kaupungissa. Monin paikoin romaanin lukemista paheksuttiin, mutta kuunnelman kuunteleminen hyväksyttiin. Sana kuunnelma oli vakiintunut 1930-luvulla, aikaisemmin oli käytetty sanaa kuulelma. Myös viihde-sanan synty liittyy radion historiaan. 1947 Yleisradio järjesti Suomen kuvalehden kanssa kilpailun, jossa etsittiin kuvaavaa sanaa kevyelle musiikille. Viihteen lisäksi ehdokkaina olivat ratto, huove ja luote.

1920- ja 30-luvulla kuunnelmat oli esitetty studiosta suorana lähetyksenä. Vuonna 1935 saatiin käyttöön ensimmäinen äänen talteenottolaite. Magnetofoninauhat otettiin käyttöön 1937. 1940-luvun lopulla Fabianinkadun radiotalon kuunnelmastudion varustetaso oli edelleen melko vaatimaton. Gongi aloitti ja lopetti useimmat kuunnelmat. Markus Rautio oli kehitellyt kammesta pyöritettävän tuulikoneen, lisäksi studiossa oli erilaisia ovia ja ovikelloja sekä tehostekaappi eli kaappi täynnä äänten tekemiseen tarvittavia tavaroita, esimerkiksi kahvimylly.

Olavi Paavolainen keskittyi erityisesti suomalaisen kuunnelman kehittämiseen. Hän kokosi teoksen "Parhaat suomalaiset radiokuunnelmat 1948-49." Kirjassa olivat mukana mm. Helvi Erjakan, Elvi Sinervon, Hella Wuolijoen ja Leo Apon kuunnelmat. 1930-luvulta alkaen oli esitetty Tuttu Pariston, eli Seere Salmisen ja Elsa Soinin kuunnelmasarjaa Suomisen perhe, jota 40-luvun lopulla edelleen esitettiin kahdesti kuussa. Hella Wuolijoki päätti luoda porvarillisten Suomisten vastapainoksi oman, työmies Rantasen elämästä kertovan, sarjansa Työmiehen perhe, jota hän kirjoitti lähes 30 osaa. Työmiehen perhe ei koskaan yltänyt Suomisten veroiseen suosioon eikä sen myöhemmin muokattu näytelmäversiokaan saavuttanut Wuolijoen muun tuotannon kaltaista menestystä.

Radion perhesarjojen perinnettä on myöhemmin jatkanut vuosikymmenten ajan esitetty Kantolan perhe.

	Suomisen perhe -kuunnelman nauhoitukset. Lasse Pöysti ja Maire Suvanto

Olavi Paavolainen työskenteli Radioteatterissa kuolemaansa saakka. Paavolaisen pääteoksenaan pitämä 1946 ilmestynyt sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu oli saanut erittäin kriittisen vastaanoton. Paavolaista syytettiin jälkiviisaudesta ja hänen epäiltiin väärentäneen päiväkirjamerkintöjään. Paavolainen otti saamansa palautteen raskaasti ja vaikeni kirjailijana ja kirjallisella kentällä. Nykyisen Paavolais-renessanssin aikana voi olla vaikea uskoa, että Paavolainen hiljeni, vetäytyi ja katkeroitui. Eräänlaisen kunnianpalutuksen hän sai vasta 1960 kun hänelle myönnettiin Eino Leinon palkinto. Radioteatteri tarjosi Paavolaiselle mahdollisuuden toteuttaa visioitaan ja näkemystään ja niistä syntyi radioteatterin loiston aika ennen television läpimurtoa.

Lähteet

Koski Pirkko: Kaikessa mukana. Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä, Otava 2000

Kurjensaari Matti: Loistava Olavi Paavolainen,
Tammi 1975

Lyytinen-Vihavainen: Yleisradion historia osa 1
Yleisradio 1996

Radioteatteri 30 vuotta, 1978