Sodanjälkeinen aika alkoi Suomessa mittavalla jälleenrakennuksella sekä aineellisella että henkisellä tasolla. Pertti Lassila on kirjoittanut, että sodan oloista siirryttiin rauhan kriisiin. Kaikesta oli pulaa, ja kansakunnan oli ratkaistava Karjalasta evakuoidun väestön asuttaminen. Rintamalta palaavien oli myös sopeuduttava siviilielämään, mikä saattoi olla Jussi Talven sanoin ”elämän verrattomasti vaikein osa”.

Tulevaisuutta alettiin rakentaa kulttuurin varaan. Suomen Akatemia perustettiin vuonna 1947 turvaamaan suomalaisen tieteen ja sivistyksen tasoa. Vakiintumattomissa poliittisissa olosuhteissa juuri sivistystyö saattoi luotsata kansakuntaa eteenpäin. Myös kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen puhui Akatemian perustamisen puolesta ja ilmoitti voivansa lähteä Yhdysvaltoihin työskentelemään, jos taiteilijoita ja tieteentekijöitä ei Suomessa tueta. Vasemmistolaiset taiteilijat puolestaan olivat vastustaneet akatemiahanketta taantumuksellisena.

Uusia kustantamoita perustettiin ja kirjoja julkaistiin sotaa edeltäviin vuosiin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä vuonna 1945. Vuonna 1943 perustettu kustannusosakeyhtiö Tammi alkoi käännättää ja julkaista Suomessa tuntemattomaksi jäänyttä maailmankirjallisuutta, kuten Ernst Hemingwayn ja John Steinbeckin teoksia. Kansankulttuuri Oy kustansi etupäässä neuvostoliittolaista ja työväenkirjallisuutta. Monet sodan jälkeen aloittaneet kirjankustantamot joutuivat pian lopettamaan toimintansa, kuten Eeva-Liisa Mannerin esikoisteoksen julkaissut Aura ja Suomen Kirja, Fennia sekä Kirjokansi.

	Synkkä yksinpuhelu

Kirjallinen elämä oli sodan jälkeen vahvasti jakautunutta. Toisaalla oli vasemmistolainen optimismi paremman ajan koittamisesta; toisaalla kansallis-konservatiivinen linja joka pelkäsi uutta konfliktia ja itsenäisyyden menetystä. 1940-luvun lopun kirjallisuus ei kuitenkaan tunnusta vain kahta poliittista väriä, vaan enemmänkin oli kyse hämmennyksestä ja uusien mahdollisuuksien kokeilemisesta. Esimerkkeinä erilaisista virtauksista voidaan mainita Mika Waltarin Sinuhe (1945), Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas (1946) sekä Olavi Paavolaisen Synkkä Yksinpuhelu (1946). Nämä teokset ovat lunastaneet paikkansa ajan ajatussuuntien kuvauksina.

Kuvataide-elämä ei luonnollisestikaan ollut sodan vuosikymmenellä vilkasta, mutta 1940-lukua voi kuitenkin pitää käännekohtana Suomen taidehistoriassa. Monet taiteilijat olivat joutuneet rintamalle, väestö oli ollut evakuoituna ja museot suljettuina. Taidekoulujen toiminta oli ollut lamassa ja materiaalipula vaivasi niin kuvanveistäjiä kuin maalareitakin. Sota-aika oli kuitenkin herättänyt valtavan kulttuurinnälän ihmisissä. Kulutushyödykkeiden säännöstely johti taidemarkkinoiden äkilliseen vilkastumiseen. Monet maineikkaat kotimaiset taidekokoelmat saivat alkunsa juuri sodanjälkeisenä aikana. Virkistyneet taidemarkkinat kiihdyttivät myös taiteilijoiden tuotantoa, mikä ei aina kuitenkaan taannut teosten korkeaa laatua.

	Hella on rakennettu pystyyn jääneeseen savupiippuun.

Juuri sodan aattona vuonna 1939 perustettu Nykytaide r.y. saattoi aloittaa varsinaisen toimintansa vasta sodan jälkeen. Vuonna 1939 Taidehallissa pidetty ranskalaisen taiteen näyttely oli varsinainen taidetapaus Suomessa, ja ensimmäinen sodan jälkeen Suomessa nähty ulkomaisen taiteen näyttely oli Nykytaide r.y:n järjestämä ruotsalaisen nykytaiteen katselmus vuonna 1945. Seuraavina vuosina yhdistys esitteli vuonna 1946 Tanskan ja vuonna 1947 Ranskan nykytaidetta sekä Norjan piirrostaidetta ja grafiikkaa vuonna 1948.

	»		Artekin ja nykytaideyhdistyksen synty

Sodanjälkeisen kuvataide-elämän eräs leimaava piirre oli yleisen kuvataideharrastuksen voimakas lisääntyminen. Taideyhdistyksiä perustettiin innokkaasti joka puolelle maata, ja perustamisvuosi oli useimmiten 1945. Vuosikymmenen lopulla ilmestyi yleistajuisia taidekuvalehtiä, kuten Taiteen Maailma ja Kuva. Kansanomaisen taideharrastuksen leviäminen päättyi kun ikkunat taas aukesivat ulkomaailmaan ja taidemaailmaan virtasivat uudet, yleisölle oudommat aatteet ja virtaukset. Kuvalliset taidelehdet jäivät nimenomaan sodanjälkeisen ajan ilmiöiksi. Molemmat lehdet lakkautettiin kirjojen ja lehtien myynnin laskettua ja paperin säännöstelyn loputtua 1950-luvun alussa.

	Siirtokarjalaisten taloja Koiskalan kartanon mailla.

Arkkitehtuurissa ei sodan jälkeen palattu 1930-luvun funktionalismiin. 1940-luvun arkkitehtuuria on luonnehdittu hapuilevaksi ”kauneutta arkeen” –pyrkimykseksi, mutta sitä voidaan tarkastella myös funktionalismin rikastumisena ja pehmentymisenä. Jälleenrakennuskauden arkkitehtuuria on pidetty romantisoivana, vaikka syynä rakentamisen tyyliin ja tapaan oli myös ankara materiaalipula ja sodan kovien kokemusten jälkeen pehmeämmän ympäristön kaipuu.

Evakkojen asuttaminen ja tuhoutuneiden asuntojen korvaaminen muokkasivat suomalaista maisemaa voimakkaasti. Arkkitehtuurin oli keskityttävä yksittäisten suurhankkeiden sijaan rationaaliseen tuotantoon. Arkkitehdit vastasivat haasteeseen kehittämällä standardisoidun tyyppitalon, joita rakennettiin mallipiirustusten mukaan niin maaseudulle kuin kaupunkeihin. Aikanaan tyyppitaloja pidettiin karuina ja ankeina, mutta nykyään ne ovat jo osa suomalaista rakennusperinnettä. Maaseudun pientilat ja kaupunkien liepeillä sijaitsevat omakotitaloalueet kertovat siitä miten Suomi ratkaisi erään sodanjälkeisen ongelman.

	Otto Mäkilä: Omega I

Suomalaisten historiallisesti voimakas luontosuhde nousi ennennäkemättömään kukoistukseen sodanjälkeisenä aikana: niin kirjallisuudessa kuin arkkitehtuurissa ja muotoilussa haettiin innoitusta ja yhteyttä suomalaiseen luontoon.

Tätä katsetta sisäänpäin on tulkittu monella tavalla. Kirjallisuudessa on luonnon ja ihmisen yhteyden korostamista pidetty yhtenä kriisiajasta selviytymisstrategiana. Esimerkiksi Aaro Hellaakosken 1940-luvun tuotannossa yksilön ja luonnon välinen suhde irrottaa ihmisen menneisyydestään, yhteyksistään yhteisöön ja vastuustaan yksilönä. Hellaakosken sodanjälkeistä lyriikkaa pidettiin terapeuttisena ja vapauttavana.

Arkkitehtuurissa luonnonympäristöillä oli suuri merkitys 1940-luvulla. Kun uusia pientiloja raivattiin itä- ja pohjoissuomeen oli luonto käsinkosketeltavasti läsnä. Luonto vaikutti arkkitehtuuriin myös sisäistä tietä rousseaulaisena ihanteellisuutena. ”Luonnonläheisyys miltei itsestäänselvyys sodan vuosikymmenellä, mutta kyse ei aina ollut pulan sanelemista ratkaisuista vaan filosofisemmasta suhteesta luontoon. Luonnonyhteys koettiin rakentamisen tehtäväksi koneellisen kalseuden ja funktionalismin vastakohtana.” kirjoittaa Asko Salokorpi.

Lähteet

Ars Suomen Taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte. Otava, 1990.

Viikari, Auli 1998, toim. 40-luku. Kirjoituksia 1940-luvun kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS; 700. Helsinki.

Suomen kulttuurihistoria 3. Itsenäisyyden aika. Toim. Päiviö Tommila et. al. WSOY 1982.

Rintamalta raiviolle. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta.