Shaahin vastainen mielenosoitus 1970.

Maalaustaiteen muutoksen lähtökohdat olivat 1950-luvun taiteessa. Eurooppalaisen modernismin, 1930-luvun funktionalismin ja 1950-luvun designin perinteistä ja 1960-luvun poptaiteen vaikutuksesta syntyi pyrkimys luoda käyttötaidetta. Taide nähtiin palveluksena kansalle, ei yksilöllisenä tekona.

1970-luvun poliittinen ajattelu oli sitoutunut puhtaaseen abstraktiin ilmaisuun sekä sosialistiseen realismiin ankkuroituneeseen figuratiiviseen ilmaisuun – kuitenkin päinvastoin kuin esimerkiksi neuvostoliittolainen sosialistinen realismi. Suomalainen sosialistinen realismi oli kuitenkin varsin juuretonta. Se ei kummunnut varsinaisesti suomalaisesta työväenliikkeestä, vaan oli sidoksissa kansainväliseen sosialistiseen liikehdintään.

	Olli Lyytikäinen: Meritähti 1976.

Maalaustaiteen muoto ja sisältö muuttuivat merkittävästi kuitenkin hyvin lyhyen ajan sisällä. Kun vielä vuoden 1978 tienoilla kukoisti sosialistinen realismi ja maalattiin ihanteellisia työläiskuvia, murtautui subjektiivinen näkemys maalaustaiteesta esiin 1980-luvun alussa. Taiteilijaryhmittymien idealismi ”Taide kuuluu kansalle” sai jyrkän vastakohdan 1980-luvun yksilöllisistä maalauksellisista arvoista.

Yksilö tekijänä ja yksilön subjektiivinen kokemus nousivat esiin. Leena Luostarinen ja Marika Mäkelä olivat jo 1970-luvun lopulla maalanneet valtavirrasta poikkeavia töitä.

”Maalaan, olen olemassa” -ajatus nosti heidät tekijöinä näkyviin ja yleisön tietoisuuteen. maalausten mittakaava kasvoi ja ajatus maalauksen mahdollisuuksista voimistui. Erityisesti tämä näkyi Jukka Mäkelän ja Marika Mäkelän sekä Leena Luostarisen taiteessa. Marjatta Tapiolan työt kertovat puolestaan subjektiivisuuden voimasta. 1980-lukua voidaan pitää vahvojen naistaiteilijoiden vuosikymmenenä.