27.2. Teemalauantai: Sam Peckinpah

Illan aiheena on väkivallan ja modernin westernin mestari, 85 vuotta sitten syntynyt ohjaaja Sam Peckinpah.

Hurja Peckinpah (Sam Peckinpah, A Portrait) on tuore muotokuva elokuvaohjaaja Sam Peckinpahista, joka oli hurja mies myös tosielämässä. Dokumentin jälkeen nähdään Peckinpahin kuuluisin elokuva Hurja joukko , joka kertoo ikääntyneestä rosvojoukosta viimeisellä keikalla 1900-luvun alun Meksikossa.

Hurja Peckinpah -dokumentissa ohjaajaa muistelevat työtoverit, perheenjäsenet, kriitikot ja tutkijat. Näyttelijä James Coburn sanoo: "Hän oli nero kolme tuntia päivässä, riippui siitä miten paljon hän oli juonut." Ranskalaisohjaaja Olivier Assayas puhuu aristokraattisesta karismasta.

Peckinpahin vaikutus nykyelokuvaan on ollut valtava, oli sitten kyse estetisoidusta, hidastetusta väkivallan kuvauksesta tai miehisen sankaruuden kyseenalaistamisesta. Romanttisen, ristiriitaisen machon kuuluisimpia elokuvia ovat Hurjan joukon ohella Viheltävät luodit, Majuri Dundee, Olkikoirat, Pat Garrett ja Billy The Kid, Pakotie, Rautaristi ja Verinen viikonloppu. Peckinpah kuoli vuonna 1984.

Tuskinpa yksikään lännenelokuva on herättänyt samanlaista kohua kuin Hurja joukko (The Wild Bunch, USA 1969). Ajalle ominaisesti monet kriitikot tulkitsivat sen poliittisesti allegoriaksi Vietnamin sodasta tai riistokapitalismista kolmannessa maailmassa. Toiset taas vähättelivät elokuvaa pelkkänä Hollywoodin vastauksena spagettiwesterneille. Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Hurja joukko oli väkivaltaisin Hollywoodissa koskaan tehty elokuva – kerrotaan että sen kuvauksissa ammuttiin enemmän paukkupanoksia kuin oikeita luoteja Meksikon vuoden 1914 vallankumouksessa.

Sotkua aiheutti sekin, että useimmat näkivät elokuvasta vain tuotantoyhtiön leikkelemän lyhennetyn version, joka saksittiin kasaan sillä välin kun Peckinpah lomaili Havaijilla. Elokuvan kohuttua ja myyvää väkivaltaa ei sensuroitu, vaan lyhennykset kohdistuivat henkilöhahmoja syventäneisiin kohtauksiin. Tuottaja halusi sekä näyttää hänen kanssaan pahasti riitaantuneelle Peckinpahille kaapin paikan että lyhentää elokuvan kahteen tuntiin, jotta sitä voitaisiin esittää useammin yhden illan aikana. Sittemmin elokuva on palautettu alkuperäiseen noin 140 minuutin kestoon.

Ajan kuluessa Hurjan joukon asema on seestynyt ja vahvistunut yhtenä modernin lännenelokuvan mestariteoksista, rajuna mutta oudon kiehtovana ja jopa runollisena kuvauksena vanhan lännen katoamisesta ja kuolemasta. Peckinpah oli jo toisessa elokuvassaan Viheltävät luodit (1962) käsitellyt mestarillisesti täysin samaa aihetta, mutta silloin hän toimi vielä perinteisen lännenelokuvan puitteissa. Hurjassa joukossa Peckinpah sitten repii rikki juuri näitä perinteisiä lännenmyyttejä päällekäyvällä väkivallalla ja puhtaiden sankarihahmojen täydellisellä puuttumisella.

Hurja joukko kertoo lainsuojattomista, jotka joutuvat rautatieyhtiön palkkaamien asemiesten väijytykseen ja pakenevat sitten päällikkönsä Piken johdolla Meksikoon. Siellä he päätyvät erään kapinakenraalin palvelukseen ja varastamaan aseita Yhdysvaltojen armeijalta. Piken porukan jäljillä kulkee kuitenkin joukkion entinen jäsen, petetyksi tultuaan lain toiselle puolelle siirtynyt palkkionmetsästäjä Deke Thornton.

Hurja joukko on kuvaus vanhan lännen katoamisesta uuden ja järjestäytyneen, tehokkuutta ja tuottavuutta kaikessa – jopa tappamisessa – korostavan yhteiskunnan jalkoihin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1913 eli aikaan juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa: teollinen sotiminen aloitti kulkunsa kohti kokonaisten kaupunkien tehokasta tuhoamista. Siinä maailmassa ei todellakaan ollut enää sijaa hurjan joukon kaltaisille individualisteille.

Eipä silti, että he olisivat olleet jonkinlaisia puhtaita sankareita. Peckinpahin brutaalissa, sodan ja rikollisuuden täyttämässä maailmassa lapsen viattomuus ja ihmisen julmuus elävät käsi kädessä, kuten Hurjan joukon kuuluisa alkukohtauskin osoittaa. Tämä todellisuus on niin väkivaltainen, ettei kukaan voi jäädä sivulliseksi tai välinpitämättömäksi, eikä Peckinpah halua jättää tätä mahdollisuutta edes elokuvan katsojalle. Hurjan joukon väkivalta suorastaan hyppää katsojan silmille: se hätkähdyttää jatkuvasti likaisella julmuudellaan ja epäoikeudenmukaisella sattumanvaraisuudellaan.

Sankareita ei siis elokuvasta löydy, mutta ihmisiä nämäkin väkivallan ammattilaiset ovat. Vaikka kukaan henkilöistä ei ole ”hyvä”, kukaan ei myöskään ole täysin ”paha”. Siitä viimeisestä suuresta keikasta unelmoivan rosvojoukon piiristä löytyy yllättäviä yhteenkuuluvuuden, ystävyyden ja uskollisuuden tunteita. Nämä inhimillisyyden pilkahdukset ja toivon kipinät luovat elokuvaan outoa, haikean runollista tunnelmaa.

Jonkinlaisessa elokuvahistorian ihannemaailmassa Hurja joukko olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen western. Todellisuudessa se teki aiheestaan, villin lännen ja lännenmiesten kuolemasta, 1970-luvun lännenelokuvien keskeisen teeman.

(Hurjan joukon esittelyn kirjoittanut Vesa Nykänen)