Helsinki ohjaajien silmin

Pääkaupungin 200-juhlavuoden kunniaksi TV-arkisto on koonnut kotimaisten elokuvaohjaajien näkökulmia Helsingin elämään vuosilta 1938-1969.

Helsinki-paketin aloittaa Valentin Vaalan seitsenminuuttinen lyhytelokuva Herää Helsinki! vuodelta 1939, ja se onkin paketin ainoa näyte Helsingistä sotaa edeltävältä ajalta. Komedioillaan suosituimpien ohjaajiemme joukkoon noussut Vaala antaa elokuvistaan tutun kepeyden jatkua pääkaupungin aamua kuvaavassa lyhytelokuvassaan, jonka hieno mustavalkokuvaus on Charlie Bauerin. Tekstin on sommitellut Turo Kartto, virkistävästi runomittaan: ”Viideltä jos käymme kulkemaan, pitkin Helsinkimme valtateitä, tutut paikat outoudellaan aivan ällikällä lyövät meitä.” Lyhytelokuvassa seurataan kaupungin verkkaista heräämistä, lopussa itse Havis Amanda katselee jalustaltaan kaupungin heräämistä.

”Aikaa, sitä on meidän aikamme ihmisellä aina liian vähän”, todetaan Maunu Kurkvaaran lyhytelokuvassa Pääkaupunki aamusta iltaan, joka on olympiavuodelta 1952. Kurkvaara kuvaa Helsinkiä modernina, kiireisenä suurkaupunkina, jossa ihmiset kiiruhtavat töihin, ostoksille, koteihin; vasta illalla kaupunki rauhoittuu.

Jörn Donnerin ensimmäinen elokuvakokeilu Aamua kaupungissa (1954) on taiteellisempi kuva- ja äänikollaasi ilman jäsentävää selostusta, juonellisia tapahtumia tai kaaria. Se on pieni kaupunkikonsertto, jossa väkirikkaan vilskeen sijaan nähdään kuvia työstä, pysähtyneisyydestä ja yksinäisistä ihmisistä.

Myös Erkko Kivikosken Tori (1962) on sanaton lyhytelokuva, mutta se on selkeän tarinallinen: siinä kuvataan torikauppiaiden saapumista torille, kojujen pystytystä, asiakkaita ja myyntiä. Helsingin kauppatorin päivä päättyy luontevasti lopulta myyjien poistumiseen ja siivoukseen.

Eino Ruutsalon Sinisilmäinen Helsinki (1963) on värikylläinen ja toisenlainen Helsinki-filmi. Timo Kylmälän kirjoittama tarina etenee jouhevasti Suomenlinnan lautalla matkaavien ihmisten katseitten ja ajatusten myötä eri puolille pääkaupungin tuntemattomampia sopukoita. Perinteistä matkailukuvaa rikkovat välähdykset modernista arkkitehtuurista, design-tuotteista ja taiteilijoista keskusteluun tai työhönsä syventyneinä. Kuva on elitistinen ja korkeakulttuurinen, mutta nuoren parin laivaflirtti ja ihmisten arkikuvat tasapainottavat sitä mukavasti.

Mikko Niskasen satiirinen Skatta (1964) kertoo yhdestä kaupunginosasta: ”Välkkyvä viemärivesi erottaa erilliseksi saareksi Katajanokan. Kaupunkimme pikku osana se on omaleimainen ja tapahtumarikas.” Ylevästi maalailevan tekstin lausuu paatoksella ohjaaja itse korostaen taidokkaasti tekstin ja kuvan välistä ristiriitaa: usein kuvassa on näes laitapuolen kulkijoita ja tyhjiä viinapulloja. Satama- ja telakkatyön kuvauksessa Niskanen luottaa äänten ja kuvien kollaasiin, mutta sitten humoristinen spiikki jatkuu kuin Aapelilla kerrassaan.

Talvinen Helsinki esitettiin Tampereella järjestettyjen jääkiekon MM-kisojen välikuvana vuonna 1965. Kansainvälisen yleisön huomioon ottaen se toimii vain musiikin ja kuvien ketjuna, ja Wintery Helsinki -otsikko kertoo ulkomaisillekin katsojille, mistä on kyse.

Risto Jarvan Helsingin tuntomerkit (1969) on matkailuelokuvan ja kaupunkiesittelyn mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa käydään läpi Helsingin historiaa, kaupunkisuunnittelua ja monumentteja - tavallista elämää unohtamatta.