Jeanne d'Arcin kärsimys (12)

Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin Ranskassa ohjaama Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d’Arc, 1928) on maailman kuuluisimpia mykkäelokuvia, mutta televisiossa se on nähty vain kahdesti, viimeksi vuonna 1983. Jeanne d’Arcin kärsimys ainutlaatuisine lähikuvineen on nostettu usein maailman parhaiden elokuvien listoille. Välillä sen maine tosin on notkahtanut, ja elokuvaa on vuosikymmenien varrella kohdeltu kaltoin myös fyysisesti.

Dreyerin elokuva perustuu Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnin pöytäkirjoihin, mutta se tiivistää vankeuden, kuulustelut, kidutukset ja tuomion yhteen päivään. Tämä tekee kerronnasta hyvin tiiviin. Erityisesti elokuvan intensiivisyys syntyy Dreyerin kuvallisesta tyylistä, jota leimaavat voimakkaat ja runsaat lähikuvat niin Jeanne d’Arcin kuin hänen tuomareidensa alastomista kasvoista. Erityisesti pääroolia esittävän Renée Jeanne Falconettin kasvot ovat saaneet ikonisen aseman elokuvahistoriassa. Hurjia tarinoita kerrotaan keinoista, joilla Dreyerin on väitetty padonneen näihin kasvoihin tuskaa ja kärsimystä.

Todellisuudessa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynti kesti 18 kuukautta - yhtä kauan kuin elokuvan teko sen jälkeen kun Dreyer oli saanut ranskalaistuottajilta vapaat kädet ja seitsemän miljoonan frangin budjetin. Elokuvaa varten rakennettiin eurooppalaisen elokuvan siihen asti ehkä kalleimmat lavasteet, joita Dreyer näyttää kovin säästeliäästi.

Lähes kaikkien Dreyerin mestariteosten tavoin Jeanne d’Arcin kärsimys sai ylistävän vastaanoton kriitikoilta mutta ei yleisömenestystä. Ranskassa pahastuttiin jo siitä, että heidän kansallissankaristaan tehdyn elokuvan ohjasi tanskalainen. Englannissa elokuva kiellettiin nationalistisin perustein.

Kaiken kukkuraksi tulipalo tuhosi pian Dreyerin alkuperäisversion negatiivit sekä vielä Dreyerin uudelleen kokoon kursiman version. Vuosikymmenien vieriessä levityksessä olleet kopiot varustettiin milloin kertojalla, milloin satunnaisella musiikilla, niitä lyhennettiin ja leikattiin uudelleen. Eipä siis ihme, että elokuvan mainekin laski kun nähtävillä oli vain tällaisia torsoja.

Vasta vuonna 1981 Dreyerin elokuvan alkuperäinen kopio löytyi, aivan ihmeellisesti oslolaisen mielisairaalan talonmiehen komerosta. Restauroinnin jälkeen Jeanne d’Arcin kärsimys pääsi jälleen maailmalle alkuperäisessä muodossaan. Sen lumoihin joutui myös säveltäjä Richard Einhorn, joka elokuvan innoittamana kirjoitti oratorion Voices of Light. Tämä hieno musiikkiteos kuullaan nyt elokuvan taustalla ensi kertaa Suomessa.

Einhornin elokuvamusiikkia on kyllä kuultu Suomessa aiemminkin: hän on Jussi-palkittu elokuvasäveltäjä. Palkinnon hän sai Pirjo Honkasalon Tulennielijä-elokuvaan säveltämästään musiikista. Honkasalo puolestaan ihastui newyorkilaiseen Einhorniin juuri Voices of Light -levyn kautta.

Ennen elokuvaa esitetään Festivaalipuhetta, jossa Dreyeristä, Jeanne d'Arcista, viattomuudesta ja uskonnollisuudesta puhuvat kirjailija Jari Tervo sekä elokuvaohjaajat Pirjo Honkasalo ja Ulrika Bengts.