TV-arkisto: Ilotytöt ja bordellikysymys

Uudenlainen sukupuolimoraali, ajatus vapaasta seksistä, nopea kaupungistuminen, huumeet ja työttömyys vaikuttivat kaikki osaltaan siihen, että ilotytöt ilmestyivät Helsingin katukuvaan 1960-luvun lopussa.

TV-arkiston aiheena on maailman vanhin ammatti, johon ”kukaan ei halua, mutta monet joutuvat”. Illan ohjelmistossa on kaksi dramatisoitua dokumenttia seksityöläisistä ajalta, jolloin asioista puhuttiin toisilla nimillä kuin nykyisin. Mutta aiheen ajankohtaisuus ei ole hiipunut.

Kun nykyisin puhutaan aikuisviihteestä ja seksityöläisistä, on kyse samoista henkilöistä, jotka 1960-luvulla olivat tuttavallisesti puhelintyttöjä, katutyttöjä tai ilotyttöjä, tai hienostuneemmin prostituoituja. Maaseudun kurjistuminen ja työttömyys oli tuonut Suomessakin kaupunkeihin uuden irtolaisten joukon, joka löysi toimeentulonsa kukoistavilta seksimarkkinoilta. Katuhuoraamiseen liittyi usein myös alkoholiongelmia ja väkivaltaa.

Mikko Anttikosken ohjelmassa Miksi ei bordellia? (1968) asiantuntijoilta kysytään, mitä huorapulman edessä pitäisi tehdä? Asiantuntijoina kuullaan lähinnä niitä, jotka joutuvat kohtaamaan prostituution tuottamia ongelmia: lääkäreitä, hoitajia ja poliiseja.

Laillistettu ilotalo takaisi naisille asunnon ja työrauhan, ja kaventaisi ehkä rupusakin ja alan eliitin eroa. Ajan tavan mukaan ohjelmassa ollaan kovin huolissaan siitä, että parempiosaisten tyttökauppiaiden ja puhelintyttöjen muodostama seksibisneksen yläluokka jää lain ulottumattomiin. ”Amatöörit ja alaluokka joutuvat - usein alkoholinkäyttönsä takia - tekemisiin poliisin kanssa ja hallinnollisen vapaudenriiston kohteeksi,” todetaan ohjelman alkuperäisessä esittelytekstissä.

Prostituutio ei 1960-luvullakaan ollut varsinaisesti laitonta, mutta irtolaisuus, alkoholi ja järjestyshäiriöt johtivat usein tuomioihin, ja ilotytöt passitettiin työlaitoksiin ”kuntoutumaan.”

Bordellien hyvänä puolena ohjelmassa nähdään se, että siihen liittyvä valvonta ainakin vähentäisi sukupuolitautien leviämistä. Arveluttavaa on se, että bordellien seksimarkkinat usein ajautuvat rikollisten käsiin.

Käsikirjoittaja Eero Vanhatalon ja ohjaaja Marjatta Leporinteen dokumenttia varten asiaa kysyttiin palveluiden tarjoajilta ja ostajilta. Ilottomat tytöt (1970) perustuu suurelta osin prostituoitujen, sutenöörien ja asiakkaiden haastatteluihin ja heiltä saatuihin tietoihin. Asiantuntijalausuntoja antavat psykologi Pehr Charpentier, professori Tauno Putkonen ja komisario Olof Rosenberg.

Molemmat dokumentit sisältävät haastattelujen lisäksi tuolle ajalle tyypillisiä dramatisoituja kohtauksia.