Almailua

Julkaistu torstaina 03.06.2010 0 93

Olen nyt 33-vuotias nuori nainen. Reilu vuosi sitten astui avioero voimaan, eron syy oli vain ja ainoastaan alkoholi. Toki muitakin juttuja oli, mutta kaikki ne voi linkittää siihen, että mieheni oli alkoholisti. Minua kaksi vuotta nuorempi, jolla ei korkki pysynyt kiinni ja joka kerta toisensa jälkeen hän toisti kaavaansa. Huolimatta sanoista, lupauksista ja aikomuksista. Riippuvuus oli kova niin henkisesti kuin fyysisesti.

Avioliittomme kesti 3 kk ja 11 päivää. Sangen lyhyt avioliitto, varsinkin kun sen solmi tarkoituksenaan elää loppuelämä yhdessä. Ikinä en ollut ajatellut eroavani, olin aina ollut se, joka halusi solmia avioliiton vain kerran elämänsä aikana. Toisin kuitenkin kävi, eikä tilanteeseen ollut enää muuta ratkaisua. Oli valittava oma itsensä ja oma elämä tai sitten ikuinen oravanpyörä alkoholistin kanssa.

Matka eroon oli kuitenkin pitkä, eikä vielä nytkään, reilu vuosi eron jälkeen, ole elämä kuten ennen. Tällä hetkellä en tosin edes usko, että tietyt asiat elämässä voivat olla kuten ennen – toisaalta en sitten tiedä, tarvitsisiko niin edes olla.

Eniten harmittaa se, että luottamus ihmisiin on kärsinyt, kaupan kassajonossa pelkkää kaljaa ostavat ihmiset ärsyttävät eikä kesäinen iltapäivä puistossa ole enää paikka, minne haluaisin. Näin ei ollut ennen, mutta alkoholisti teki tämän minulle. Kuten monta muutakin asiaa, jotka kaikessa raadollisuudessaan ovat jättäneet minuun leiman luultavasti lopun iäksi.

Koukutus

Rakastuin mieheeni hetkessä. Hän oli karismaattinen, samalla aaltopituudella, piti samoista asioista. Hän oli ystävieni ystävä, eikä mielessäni käynyt, että hänellä olisi ollut ongelma juomisen kanssa. Mielikuvani alkoholistista oli niin kaukana tästä nuoresta miehestä.

Seurustelimme noin kaksi vuotta ennen avioliiton solmimista. Olin siinä vaiheessa elämääni, että halusin pysyvyyttä; perheen ja yhteisen tulevaisuuden toisen kanssa. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että vaaran merkit olivat suhteessa alusta asti. Kuitenkin tunne siihen toiseen oli niin suuri ja vahva. Muistan vieläkin, kuinka ajattelin, että tässä se on, tätä miestä ja tunnetta minä olen kaivannut ja etsinyt. Yhdessä olimme jotenkin käsittämättömän vahvasti kiinni toisissamme

Vasta jälkeenpäin olen tajunnut sen, että niinhän se alkoholisti toimii; koukuttaa mahdollistajan itseensä ja kääntää kaiken nurin niskoin vasta myöhemmin. Sitten, kun side on tarpeeksi vahva. Syyllistäminen, kiukuttelu, oman edun tavoittelu, selittelyt, katteettomat lupaukset, katoamiset, valheet, rahaongelmat – ne selvisivät minulle vasta paljon myöhemmin. Vasta sitten, kun olin jo niin kiinni tässä ihmisessä, että tuttu helvetti oli turvallisempi kuin tuntematon taivas.

Kohdallani paikkansa pitää myös se, että alkoholistin rinnalla sairastuu. Muuta perhettä eikä läheisiä ollut, joten minä sairastin kaikkien edessä. Minusta tuli hallitsija, kulissienpidon mestari ja niin vahva, että vahvuus kääntyi minua vastaan. Mikään ei
tuntunut miltään, mitään elämää ei ollut; ihmiset, ystävät ja läheiset katosivat – heille ei ollut aikaa eikä paikkaa elämässä, missä kaikki energia meni lopulta siihen, että pelkäsin juomista, miehen seuraavaa katoamista samalla kun yritin pitää itseni kasassa. Kävin töissä ja pidin itseni koossa päivästä toiseen, häpesin valintaani enkä ymmärtänyt, miten olin siihen paikkaan ja aikaan ajautunut. Miten minulle kaikista oli käynyt niin?

Katoamiset

Katoamiset astuivat kuvaan jo ennen häitä. Muistan ajatelleeni silloin, että tämä saa nyt olla tässä. Että häät perutaan eikä tämä mies ole minua varten. Iso asuntolaina, paha olo, miehen vakuuttelut ja loputtomat rakkaudentunnustukset, loputon itsesyyttely sekä loppuun kulunut itsetunto tekivät tehtävänsä enkä minä uskaltanut lähteä siitä kuopasta, missä silloin olin.

Mies kävi töissä, tienasi, sai maksettua jotain ja oli ns. kiltisti. Häihin asti. 23 päivää onnea kesti – sitten tuli ensimmäinen katoaminen. Minulla oli lyhyt työpäivä eikä merkkejä menemisestä minusta ollut, toisin kuitenkin kävi. Puhelimeen ei vastattu, kun yritin kotimatkalta soittaa, eikä kotona ollut ketään. Jo silloin minusta oli tullut kyttäämisen mestari ja merkkien etsijä, vakoilin, tuijotin tyhjyyteen ja päätin, että näin tämä ei todellakaan voi jatkua.

Tämän tapahtuman jälkeen otin ensimmäisen kerran sormukset pois sormista ja sanoin, etten enää kestä. Ääneen ja selkeästi, mutta vielä hieman uhmakkaasti ja kiristäen: minä kyllä lähden, jos sinä et lopeta juomista. Tätä elämää minä en itselleni halua.

Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun mies jäi töistä sairaslomalle, pakotti minut ostamaan itselleen reseptilääkkeet, kun oli jo juonut kaikki rahansa ja jopa humalassa loukattua selkää muka särki. Sekakäyttöä, uhkailua ja kiristystä. Minun itsetunnon polkemista maan rakoon, syyllistämistä. Niin paljon kaikkea pahaa.

Sairaslomalla mies myös katosi hyvien ystäviensä kanssa risteilylle, sieltä jatkamaan remuamista kaverinsa luokse, kunnes oli yhtäkkiä ilmestynyt kotiin kiukkuisena ja humalassa. Silloin sanoin, että on kaksi kuukautta aikaa korjata parisuhdetta, lopettaa remuaminen, on kaksi kuukautta eropaperihin. Se ei ollut enää uhkaus eikä kiristys, se oli minun ensimmäinen lupaus itselleni. Vaikken sitä silloin tajunnut.

Häpeä

Sama meno jatkui. Oli tilaisuuksia, joihin mies ei tullut, iltoja ja tapaamisia, joina en todellakaan tiennyt, missä oma mieheni on. Soitin ensiavut ja poliisit läpi useampaan kertaan. Pelkäsin, en nukkunut enkä syönyt. En tänä päivänä tiedä, millä ihmeellä pysyin hengissä. Vielä vähemmän ymmärrän sitä, etten silloin tajunnut hakea itselleni apua. Häpeä oli niin suuri, kuten myös ajatus siitä, että vastuu meidän avioliitosta ja suhteesta oli jotenkin minun.

Tuli viikonloppu, jolloin mies katosi jo perjantaina. Uhosi mennessään, että nyt minä näytän, kuinka voin mennä käymään parilla ja tulla sitten suoraan kotiin. Että huomenna tehdään sitä ja tätä, nyt vaan paria kaveria moikkaamaan. Meni perjantai, lauantai ja sunnuntaikin. Myöhään sunnuntai-iltana ulko-ovi kävi ja sisään kirjaimellisesti kaatui todella humalainen mies. Minun aviomieheni, jota en enää tuntenut. Seuraavassa hetkessä kaavin veristä oksennusta miehen suusta ja mietin elämääni.

Aamulla soitin A-klinikalle ja terveyskeskuksen päivystykseen. Mutta silti kuvittelin vielä, että minä saan asiat järjestymään. Kunhan vain tarpeeksi teen, niin johan asiat paranevat ja meidän yhteinen elämä alkaa. Kuinka väärässä olinkaan.

Tämän viikonlopun seurauksena mies sai toisen varoituksen töistä, mutta terveyskeskuslääkäri pelasti työsopimuksen sairaslomatodistuksella. Mies vapisi viikon kotona ja jutteli netissä kavereiden kanssa. Se, mitä minä en aavistanut tapahtui tämän viikon aikana, mutta minulle se paljastui vasta muutaman viikon jälkeen.

Tuntematon nainen

Lähtiessään isoisänsä hautajaisiin isänsä kanssa muutaman viikon päästä edellisestä, tilanne kotona oli jo todella kriittinen. Minä olin saanut pitkän sairasloman, koska en enää pysynyt kasassa. Unettomuus, syömättömyys ja jatkuva stressi olivat tehneet tehtävänsä – olin haamu omasta itsestäni.

Hautajaisiin lähtiessään mies sanoi tulevansa illalla takaisin, mutta toisin kävi. Seuraavana aamuna tuli tekstiviesti, että hän jää miettimään asioita ja tulee ehkä loppuviikosta. Käväisi kotona pakotettuna ja jotenkin häpeissään matkalla töihin. Sillä aikaa minulle paljastui netin maailmasta todellisuus: nainen, jonka tuoreissa kuvissa uutena poikaystävänä komeili mieheni. Nainen, kenen kanssa oli sovittu tulevaisuudesta sairaslomaviikon aikana.

Tästä hetkestä alkoi hidas, kivulias ja pitkä matka takaisin elämään. Mies sai potkut töistä, pakkasi kassit täyteen tavaraa ja ilmoitti minulle humalassa, että tämä oli nyt tässä. Ei suostunut kirjoittamaan avioeropapereita, ei aikonut luovuttaa kodin avainta eikä hoitaa mitään muutakaan yhteistä asiaa.

Oven sulkemisen jälkeen hän katosi lopullisesti: ei vastannut puheluihin, ei sähköpostiin, ei kirjeisiin, ei viranomaisille. Vietti kesän naisen kanssa, suunnitteli tulevaisuutta ja perustipa perheenkin tämän uuden tuttavuuden kanssa. Tosin isänvastuusta hän osti itsensä myöhemmin irti rahoilla, jotka olivat oikeasti minun.

Mies halusi vielä palata luokseni, oli päättänyt lopettaa juomisensa ja hakea apua. Oli juonut muutamassa kuukaudessa useita tuhansia euroja rahaa ja saanut itsensäkin ns. heikkoon happeen. Mies allekirjoitti vihdoin eropaperit, lopetti juomisen ja haki apua. Sai töitä ja vaikutti siltä, että olisi ryhdistäytynyt. Muttei ollut minun mies enää – matto jalkojen alta oli viety, luottamus oli pakkasella ja minun oma jaksamiseni finaalissa. Taloudelliset haasteet olivat suuret ja olin itse vain ja ainoastaan eksyksissä.

Ehyeksi

Tarina päättyy niin, että puolenvuoden raittiuden jälkeen koko rumba alkoi alusta. Ensin olivat havaittavissa merkit siitä, että kohta korkki aukeaa. Sitten jäivät maksamatta laskut ja velan lyhennykset minulle, netissä meni enemmän ja enemmän aikaa, vierailut isän luokse astuivat kuvioon. Miehen isällä on myös alkoholiongelma, joten tässä vaiheessa alkoi olla hyvin selvää, että mies ratkeaa ihan pian. Retkuilu ja remuaminen astuivat takaisin miehen elämään kuin eivät koskaan olisi poistuneetkaan. Vanhat tutut kaverit löytyivät ja palkat menivät kurkusta alas hujauksessa.

Jossain vaiheessa tämä edellisen kesän nainen otti tehtäväkseen lähestyä minua: hän uhkaili, kiristi ja haukkui minut pystyyn: syytti minua vaikka ja mistä – enkä koskaan ole kyseistä naista edes tavannut. Enkä vieläkään tiedä, miksi minut valittiin kohteeksi tälle kaikelle. Avioero astui voimaan, mutta mies ei suostunut hakemaan loppuja tavaroitansa. Mies kiristi viesteillä, syytteli ja uhosi päivittäin sähköpostissa ja puhelimessa. Uhkaili itsemurhalla ja yritti vielä koukuttaa minua itseensä.

Mies lähettelee yhä viestejä satunnaisesti. Hän ei ole maksanut takaisin minulle lainaamiaan ja huijaamiaan rahoja, hän ei ole kantanut vastuuta siitä, että sairastutti minut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mies petti minua lukuisia kertoja, valehteli luonnollisesti asiasta ja tartutti minuun jotain, mistä en luultavasti ikinä pääse eroon. Mies valehteli minulle yli kaksi vuotta aivan kaikesta ja valehtelee yhä. En ole pitkiin aikoihin uskonut
mitään, mitä hän sanoo, enkä usko, että koskaan tulen uskomaankaan. En halua nähdä häntä, en kuulla hänestä, enkä oikeastaan olla missään tekemisissä. Mies vei minulta yli kolme vuotta elämästäni.

Olen hiljalleen ammattiavun turvin saanut itseni ehyeksi ja tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi. Olen sinut itseni kanssa, mutta entisen miehen jäljiltä haavat olivat kovin syvät enkä usko arpien paranevan koskaan. On asioita, joita en ikinä unohda, on paljon asioita, joita en toivo kenellekään tapahtuvan. En ikinä ymmärrä, miten toinen aikuinen ihminen voi tehdä rakastamalleen ihmiselle niin.

Kaikesta huolimatta nimittäin uskon, että mieheni rakasti minua. Että rakkaus välillämme oli aito tunne, niin voimakas se oli ja niinä hyvinä hetkinä siinä toisen lähellä oli niin kovin hyvä olla. Silti pelkään, että ihmiset ympäriltäni katoavat. Uutta suhdetta en ole edes ajatellut vielä, on ollut pitkä, mutkikas ja kuoppainenkin tie nousta siitä rotkosta, mihin mieheni kanssa jouduin.

Kova koulu ja ilmankin olisin pärjännyt. Oppirahat kasvoivat tuhansiin euroihin, terveyttäni en ehkä koskaan saa takaisin. Itse olen silti tasapainossa ja siitä tärkeimmästä lupauksesta aion pitää kiinni lopun elämääni: alkoholistin kanssa minä en ikinä aio elämääni jakaa.

Kuningas alkoholi