Kolumni: Jälkiviisaus on helpoin viisaus

Tämä viikko alkoi järkyttävällä uutisella: Rautavaaralla Pohjois-Savossa on sattunut liikenneonnettomuus, jossa on kuollut äiti ja kolme lasta.

Uutisen sävy muuttui pian, kun selvisi, että turmassa menehtyneiden kahden nuorimman lapsen isä olisi ollut matkustajana linja-autossa, johon äidin henkilöauto oli törmännyt.

Poliisilla heräsi nopeasti epäilys, että äiti oli tahallaan ajanut kuljettamansa henkilöauton päin linja-autoa. Epäilys, joka myöhemmin osoittautui todeksi. Epäilys, joka sai nyt jo koko viikon kestäneen spekuloinnin liikkeelle siitä, mikä oli perheen äidin käsittämättömän teon takana. Ilmassa leijuu vastausta huutava kysymys: Mikä sai perheen äidin surmaamaan sekä itsensä että lapsensa tällä tavalla?

Mediassa, useissa blogeissa, keskustelupalstoilla sekä sosiaalisessa mediassa on pesty perheen henkilökohtaista pyykkiä. Välillä linkous on ollut sen verran ylikierroksilla, että heikompaa on hirvittänyt.

Sosiaalisessa mediassa leviää kirjailija Katri Mannisen kirjoitus, jossa hän purkaa mieltänsä siitä, kuinka ihmiset tuomitsevat kolarin ajaneen äidin. Manninen pitää äidin leimaamista pimahtaneeksi vaarallisena. Sen sijaan Mannisen kirjoittaa ymmärtävänsä miltä tuntuu olla pienten lasten umpiväsynyt äiti ja sanoo voivansa kuvitella, miltä Rautavaaran äidistä on tuntunut. Mannisen mukaan tapahtuneelta oltaisiin voitu välttyä, jos äiti olisi saanut ajoissa apua ongelmiinsa.

Myös oikeuspsykologian dosentti Helinä Häkkinen-Nyholm on halunnut kirjoittaa oman näkemyksensä asiasta. Hänen mukaan tapahtunut edustaa parisuhderiitoihin liittyvän vihaisuuden, itsekkyyden ja raukkamaisuuden ääritapausta siis ääriesimerkkiä siitä, mitä hän välillä näkee työskennellessään pariskuntien kanssa, jotka pohtivat avioeroa tai ovat eroprosessissa osallisina.

Iltalehti tietää kertoa, että äiti oli hyvin lapsirakas, mutta äärimmäisen mustasukkainen. MTV uutisoi, kuinka Rautavaaran perhetragedian viimeinen riita tallentui kännykkään ja kysyy Facebook-sivuillaan, oliko riidan kuvannut henkilö toiminut oikein ja tekisitkö itse samoin. Iltasanomat puolestaan oli kaivanut tietoonsa, että perheen äidillä oli ollut viime vuosina taloushuolia.

Moni tiesi myös kertoa, että avoparilla ei ollut rikostaustaa, mutta poliisi on käynyt perheen luona kotihälytyksellä ja tehnyt sen seurauksena lastensuojeluilmoituksen. Kyse ei kuitenkaan ollut tällöin väkivaltatilanteesta.

Miksi meidän pitäisi tietää mitä äidin isälle jättämässä viimeisessä viestissä luki? Onko meidän tärkeää todella tietää, oliko taustalla miehen aikomus erota vai ei? Mitä me teemme sillä tiedolla, että kenelle kaikille äiti oli velkaa?

Luonnollisesti nämä tiedonmuruset myyvät lehtiä ja vastaavat ehkä jollakin tavalla ilmassa leijuvaan kysymykseen ja haluun löytää inhimillinen syy äidin järkyttävälle teolle. Mutta mikä minä tai kukaan muukaan on oikeutettu leimaamaan perheen äiti narsistiksi tai isä perheestään vähät välittäneeksi hirviöksi.

On yksinkertaisesti vaan niin helppo olla jälkiviisas. Miettiä mitä olisi pitänyt tehdä tai olla tekemättä.

Oli tämän surullistakin surullisemman teon taustalla sitten mikä tahansa, ei sen riepottelu julkisuudessa auta ketään. Itse en ainakaan halua kuulua siihen ulkopuolisista koostuvaan valamiehistöön, joka antaa tässä tapauksessa viimeisen tuomion, koska en todellisuudessa tiedä mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mikä sai äidin lopulta tekemään näin.

Jos minua kohtaisi vastaava tragedia, en haluaisi joutua pelkäämään, että yksityiselämästäni tai perheestäni raadeltaisiin julkisuudessa jokainen pieninkin yksityiskohta. Haluaisitko sinä?