Kuorolaisten päiväkirjamerkintojä

Täälle sivulle on koottu kuorolaisten blogimerkintöjä oppimisprosessista. Kirjoitukset ovat aikajärjestyksessä niin, että ensimmäinen kirjoitus on alimmaisena.

 

Reise til Danmark, del 4

Ja keikkaa pukkaa...

Nyt voidaan sitten meriittilistaan pistää esiintymisten kohdalle myös "Kööpenhaminan Tivolissa 2008". Siitä vaan ei tullu ihan yhtä hyvää kuin Oopperassa (parempi näin päin). Meillä kun ei ollu mitään "virallista" esiintymispaikkaa niin jouduttiin tyytymään kulkutien varteen jossa tietty vallitsi aikamoinen hälinä. Se taas tarkoitti sitä että meillä pikkuisen kontrolli hävisi. Lisäksi, piti setistä jättää hiljaiset suru ja suuri sun pois kun ei ne siinä mihkään olisi kuuluneet.

Vedettiinpä nyt kumminkin ja yleisöäkin sattu paikalle. Vieläpä EMOlaisten ensimmäinen erä joka tuli jo hyvissä ajoin. Tiisa, Jonna ja Tomas oli siis myös katsomassa. Mulla oli lisäbonuksena se, että mun kaksi vanhinta tyttöä (sekä vanhimman tanskalainen poikakaveri) tuli paikalle. Vanhin on vuodenvaihteesta alkaen asunu Tanskassa ja pikkusisko oli just nyt systeriään tapaamassa. Tämä fan club oli pahasti pettyny kun eivät kuulleetkaan surua, olivat sitä jo etukäteen hehkuttaneet. Kuvasivat kylläkin koko vedon pikkukameralla, koitan pistää sen tonne kuva-albumiin kunhan saan sen.

Tivolista lähdettiin sitten pikaseen ja heitettiin viihteelle; mentiin tekemään kunnon turistien tapaan sightseeing-venereissu sataman seudulle. Hyvän ilman sattuessa suosittelen varauksetta. Meille kävi niin että vähän ennen lähtöä pilvet hävisi kokonaan ja seilattiin uskomattomassa auringonpaisteessa ja naatittiin ihan täpöllä. Opaspoika vaan ei kauheesti tykänny kun yritettiin laulaa jungfrua hänen selostuksensa päälle, mutta lopetettiin onneks aika lyhyeen (kun ei siitä mitään tullu).

Turistiretkeltä hotelliin valmistautumaan vihoviimeseen karonkkaan. Syötiin ihan ok-paikassa Nytorvin kulmassa (sopivan kävelymatkan päässä). Minkä teemme, sen teemme tyylillä; Tina ja Maria saapu paikalle polkupyörätaksin kyydissä viinilasit tyylikkäästi käpälässä ja vieläpä just täsmälleen samaan aikaan kun muukin kööri eli kamera sai tallennettua senkin entrén viimesen päälle. Viskaalit (Villeä lukuunottamatta) tuli myös joksikin aikaa mukaan. Ja kun sitten vielä Tuuli poikkes käymään niin vedettiin tietysti näytiksi hissilaulu sellaisessa tilassa joka kooltaan oikeesti vastasi suunnilleen hissikoria. Ja taas kamerat surisi... Tästäkin paikasta muuten loppu GT-tarvikkeet kesken. (hotellin baarista ne tais kyllä loppua jo aikasemmin).

Muuten miellyttävässä Tanskassa on yksi suuresti häiritsevä piirre; heille on ihan ylivoimainen juttu splitata ison porukan kapakkalaskuja hlökohtaisiksi. Sitä muutamassa kuppilassa oli harjoiteltu jo etukäteen, mutta täällä siitä meinas tulla ihan täys komedia, maksaminen kesti varmaan toista tuntia. Loppupuheet pidettiin kanssa ja ruvettiin jo harjoittelemaan loppuitkuja.

Karonkasta sitten irkkubaarin ja Nyhavnin kautta kotiin, siirryttiin aina seuraavalle rastille sitä mukaa kun paikat meni kiinni. Hotellissa oli onneks yöportsari hommissa niin että baari pysy auki. Joku seuras vissiin auringonnousunkin siellä...

JuhaV

 

Reise til Danmark, del 3

Tanskan valtionoopperan debyytti on sitten hoidettu!

Eilinen alkoi kauniissa auringonpaisteessa kirjastotalon takana olevassa puistikossa jossa pidettiin viimeistelyharkat. Vedettiin aika pitkään ja kyllä sitten lopuksi oli äänet auki ja kappaleet rupesi sujumaan. Hissilauluun saatiin rakennettua koreografiakin (joka siis meidän mielestä on ihan sikahauska), viitteitä siitä löytyy valokuvista. Puistossa pasteerailevat turistit oli osittain hämmästyneen näköisiä, mutta näyttivät kumminkin tykkäävän harkoistakin. TV-kuvissa varmaan sitten näkyy ne villisorsatkin jotka takanaolevassa lammessa polski kuin paikalle tilattuna.

Treenit meni sen verran pitkään että syömiselle ei hirveästi aikaa jäänyt, mikä saattoi olla hyväkin juttu. Ei ainakaan tullut semmoinen väsyneen ähky olo. Opperalle päästyä saatiin lopulta pienen sählingin jälkeen kisapassitkin ja koko festarin johtaja Steen Lindholm kävi toivottamassa meidät tervetulleeksi. Kierreltiin siellä sitten paikkoja sekä näyttelytilassa että aulassa ja löydettiin lopulta portaikko missä esitys olisi hyvä vetää, heti kun päiväkonsertti loppuu niin että ihmisiä tulee paikalle. Portaikosta vaan piti siirtyä pois, koska kaikki tietysti kulki sitä kautta. Löysimme itsemme siis konserttisalin kupeesta, jossa vaan kyllä oli aikamoinen hälinä. Toisaalta, väkeä oli sitten ympärillä ja portaikossa vaikka kuinka paljon kuuntelemassa.

Laulujen välissä InariN kertoi lyhyesti ketä/mitä me olemme ja Pasi spiikkaili lauluihin liittyvät asiat. Hyvällä mielellä vedimme tuon lyhyen setin ja väki tuntui tykkäävän kovasti. Varsinkin se hissilaulu viimeisenä irrotti hymyjä ja pisti jalkoja vipattamaan. Pasi oli kovasti tyytyväisen oloinen ja kertoi saaneensa kollegoiltaan kehuja erityisesti siitä kuinka pitkälle on päästy vain viiden kuukauden harjoittelulla. Marjukka Riihimäki mm. oli kuuntelemassa ja kehui kuinka olemme edistyneet.

Paras palaute tuli Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen ihmisiltä: väkeä oli tullu sinne heidän ständille kehumaan kuinka "EMO vetää hienosti tuolla aulassa" =:D Ton parempaa palautetta me tuskin voidaan saada.

Esityksen jälkeen painuimme vielä workshoppiin kuuntelemaan kolme esitystä rytmiikan käytöstä ja merkityksestä a cappella-musiikissa. Aivan huikeita juttuja! Ja workshoppiyleisö osallistui tietenkin, väliin laulamalla ja väliin rytmejä takomalla. Hieno kokemus joka herätti paljon ajatuksia!

Oopperalta sitten seuraamaan Rajattoman soundcheckiä, ja siinä lyhyesti sitten heidän kanssa juteltiin myös. Ja kamerat surisi... Sen jälkeen nopeasti vähän sapuskaa ja sitten takaisin kirjastolle konserttiin.

Illan konsertti kyllä kruunasi päivän! Romanian radion lapsikuoro oli aivan huikean hyvä, harmi vaan että sali ei ollut läheskään täynnä. Kyllä siinä oli taas osoitus mihin päästään kun käytetään osaavia ihmisiä joiden harjoittamiseen satsataan tosissaan.

Sitten tauolla sali kyllä täyttyi ääriään myöten Rajatonta kuuntelemaan tulevista. Oli hyvä että oltiin jo valmiiksi sisällä, oltais muuten saatettu jäädä ulkopuolelle. Romanialaisetkin kiipesi aivan intoa piukassa yläriveille kuuntelemaan.

Ja kyllä Rajaton vaan on huikea yhtye. Setti sisälsi tyylejä laidasta laitaan, oli kansanlauluja, Suomen vanhaa euroviisua ja Queeniä. Yleisö oli aivan täysillä mukana. Oli vaihteeksi varsin kivaa olla suomalaisena paikalla. Eikä bändiä meinattu päästää kotiin ollenkaan, väki taputti ne seisomaan nousten kahteen kertaan ylimääräisille. Kiva yksityiskohta oli se että lopettivat sitten vetämällä akustisesti sen saman mikä meillä oli solfaloppukokeessa.

Palautetta tuli tuolla konsertissakin. Jonkun taakse istu suomalaisia jotka keskenään jutteli: "... täällä on mukana kanssa se Teemalalaulajatkin, joilla oli päivällä konsertti tuolla oopperalla..." Kyllä nimi on nyt ainakin jollain tavalla heitetty tonne maailmalle muhimaan...

Kohta lähdetään taas ulkoilmaharkkoihin vamistautumaan Tivolin esitykseen. Keli ei nyt ole ihan säätiedotuksen mukainen, on pilvistä vaikka kohtalaisen lämmintä. Toisaalta, kuvaaja rakastaa tällaista keliä ja ohjelmaahan me ollaan täällä ennenkaikkea tekemässä...

jatkuu...

JuhaV

Reise til Danmark, del 2

Huomenta,

Vuorokausi sitkeää matkustamista takana ja nyt ollaan jotenkuten kotiuduttu Kööpenhaminaan. Bussissa istuttiin siis eilen liki puoli vuorokautta ja se homma nyt kyllä osataan. Osataan jopa nukkua bussissa, se oli yllättävän suosittu ajanviete. Tukholmasta tultiin suorinta (nelos)tietä järvien välistä Malmöhön ja siitä siltaa pitkin yli. Hotelli on oikeastaan loistavassa paikassa, ihan keskustassa jotakuinkin vastapäätä oopperaa lahden toisella puolella. Nyhavniin kävelee viidessä minuutissa, eikä Strøgetille oli juuri sen enempää matkaa. Ja huoneessa on langaton netti, käy tämä blogiin kirjoittelu aika sutjakkaasti.

Heti tultua illalla hajaannuttiin kaikki jonnekin syömään, mutta irkkupubiin me sitten kaikki kumminkin lopulta päädyttiin. Jotenkin tyypillistä

Juhlien merkeissähän tämä on mennyt, sunnuntaina oli alttoMarin synttärit ja eilen sitten mun 50v. Eli aina kun on bussiin kiivetty niin ekaksi on otettu skumppaa. Katotaas mitä tänään sattuu vastaan.

Tänään on sitten eka keikkapäivä. Tuntuu aika hurjalta, piisien kanssa kun on vielä selvästi tekemistä. Uusista hissilaulu on selvästi paremmin kasassa, siihen kerettiin jo ruveta miettimään koreografiaakin. Perunoista en oikein tiedä, tuntuu että joka kerta siinä menee joku uusi kohta pieleen, vaikka aikaisemmat virheet saisi korjattua. Bussissa treenaaminen on kyllä aika syvältä, siellä ei mitään tahdo kuulla ja tuntuu että omakin ääni hukkuu sinätoppauksiin. No, aamupäivä on aikaa treenata jospa tuo siitä sitten...

Nyt kun tämä netti toimii näin hyvin niin voisin yrittää jo täältä pistää kuvia nettialbumiin. KORJAUS: kuvia siis on jo ekoilta matkapäiviltä albumissa. Siunattu teknologia.

Jatkuu...

JuhaV

Reise til Danmark, del 1

Tästä alkaa Tanskan reissun bloggaaminen. Eilen vedettiin pitkät harkat "pienellä piirillä" eli vaan Pasi ja me laulajat. Kylläpä oli aluksi vähän kankeata kun ei pitkään aikaan ollu tullut kunnolla laulettua mutta iltapäivästä rupesi ääni olemaan taas auki. Ja vähän sellaista hapuilun makua oli kyllä saundeissa aluksi.

Keikkasetti on kasassa, se on aika pieni mutta hyvä: Perunalaulu, Suru, Rantas autius ja Hissilaulu. Ylimääräsenä vedetään sitten Jungfru jos joku nyt vaatimalla vaatii. Pasilla oli hyvät perustelut miksi juuri noi; mukana pitää olla yllättäviä ja jotain perinteistä, muttei mielellään sellaista mitä kaikki on jo kuulleet miljoonaan kertaan huippukuorojen vetämänä. Suru on ilman muuta mukana siksi kun kukaan ei sitä ole aiemmin kuullut. Ja vähän sama koskenee myös perunoita ja hissiä. Eli siis uutta joudutaan opettelemaan vielä viime hetkillä, noi kaksi kun vedetään koko porukalla. Miehille kehitettiin omat stemmat perunoihin ja naiset vetää hississä tenorien osuudet (oikeat tenorit kun jatkaa edelleenkin rytmikoneena). Käsittämätöntä mutta totta, noi saatiin eilisen aikana jo jotenkin kulkemaan, varsinkin hissi. Perunoiden kanssa pitää sitten vielä yöllä ja bussissa tehdä hommia. Ja kyllä nyt pitää porukalla kokeilla vielä Eppubiisiä sekä Omaa kultaa, se nimittäin soi musta melkein parhaiten siellä Isossa Pajassa. Vedetään niitä sitten kadunkulmassa tai jossain kuppilassa tai...

Positiivinen yllätys oli myös se että me ollaan ihan oikeasti osana festivaalia, kisapasseineen kaikkineen. Meillä on siis kaksi kertaa oma veto, toinen Oopperalla ja toinen Tivolissa eli ihan siis julkisissa paikoissa missä maailman kuorokerma meittiä sitten arvostelee. Pistää kyllä vähän lisävärinää punttiin. Ja kisapassilla päästään kanssa workshoppeihin sikäli kun niihin mahtuu, mielenkiintoista.

YLE:n kuvausporukka on siis koko ajan mukana eli tästä tulee sitten jotain lopulliseen ohjelmaankin. Jos kunnollisia kuvia saadaan synnytettyä niin nakkelen niitä sitten webbialbumiin myöhemmin.

Kohta lähetään, turnauskestävyyttä kehitetään nyt ensin bussissa istumalla. Yhteenlaskien jotakin vähän yli puoli vuorokautta ennenkuin ollaan Köpiksessä. Haen vielä apteekista matkapullon (Carmolista) ja muistan toivottavasti teemapaidan pakata niin eiköhän varustus sitten rupee olemaan kasassa.

Jatkoa seuraa...

JuhaV

Valinnoista ja onnistumisista

Hei kaikille!

(Ehdin ensimmäistä kertaa lukemaan tätä blogia. Aika vain ei ole ihan kaikkeen riittänyt. Siksi tämä on nyt kahdessakin paikassa.) Jännää muuten, että jokaisesta viestistä löytyy jotain omaa...

Sydämestä onnea kaikille Tanskan-matkalaisille! Älkää jättäkö meitä jännitykseen, laittakaa videoita YouTubeen ja pitäkää meille päiväkirjaa. Ja jos jotain osaisin nyt teiltä kahdehtia, on se siellä ehkä saavutettava, Suureen Kuorohenkeen liittävä Unisono. Kokemus tulee varmasti olemaan unohtumaton!

Olen itsekin osallistunut moniin korkeakoulu-valintakokeisiin valitsijana ja tiedän, että onnistunut valinta vaatii rankkaa kriteeristöä. Siinä ei yksinkertaisesti voi tunteilla, jotta lopputulos olisi myös hakijan kannalta onnistunut. (= Ketään ei nimittäin haluta laittaa kärvistelemään ongenkoukkuun turhaan useaksi vuodeksi.) Toki mistään yhtä kauaskantoisesta opintieratkaisusta ei nyt ollut kysymys (ja kiitos Teuvon jämäkän vastapuheen ja sen suoman katharsiksen, meidän ei "loppututkinnon" jälkeen myöskään tarvinnut jäädä potemaan turhia epäonnistumisen tunteita).

Ymmärrän muitten ilmaisemaa kaiherrusta siksi, että ainakin minussa huonouden ja kai ikuinen pienuuden tunne istuu hirvittävän syvällä: jospa en sittenkään riitä. Ja hulluinta on se, että tunne realisoituu yksinlaulussa parin ihmisen edessä, mutta ei yhdessä laulaessa (hm, siis kvartettia suuremmassa joukossa) eikä silloin, kun työssäni esitelmöin joskus satojenkin ihmisten edessä. Siksi ainakin minulle oli äärettömän vapauttavaa kuulla Tuulilta se, että kova jännittämiseni oli syynä tulikasteeseen valittavien joukon ulkopuolelle jäämiseen, ei ääneni tai solfaamistaitoni. HURRAA!!! Kaikkihan meni siis juuri niin kuin pitikin.

Tämän jälkeen tiedän, että selviän/me kaikki selviämme myös laulukokeista vastedeskin vaikka sitä kuikuilisi kameran kautta koko Suomen kansa tai pöydän takana istuisi pari Rajatonta tai itse King's Singers (oli todellakin hieno konsertti viime viikon torstaina Kulttuuritalossa, missä myös kaimani oli).

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että tiedän kelpaavani kuorosisareksi vastakin. Sen takia lämpimät halaukset kaikille, ja etenkin omalle stemmaryhmälleni, eritoten Tanskaan matkaaville vieruskavereilleni. - Ja huomenna lauletaan kaikki(,) sydämen kyllyydestä (kaikissa merkityksissään :) !

Terv. Altto-Päivi

Sekavia tunnelmia

Olin perjantaina pakahtua, kun nimeni mainittiin. Kun istuin alas, tuli yhtäkkiä säikähdys: olikohan nimeni sittenkään mainittu, miksi nousin seisomaan, nyt se näkyy telkkarissakin... kuvitteli kuulleensa, raukka. Oli se yllätys.

Sanoin koelaulupäivänä haastattelussa motiivikseni halun laulaa, lyhyesti ja yksinkertaisesti. Olen toki luritellut korvakuulolta oppimiani lauluja läpi elämäni. Musiikkia en ole missään muodossa opiskellut koulun musiikintuntien jälkeen. Tämä tuntui viimeiseltä ja ihanalta mahdollisuudelta. Minä voitin siinä kohtaa, kun sain kutsun Teemalaulajien jäseneksi. Mikään lisäporkkana tai -porkkanattomuus ei olisi saanut minua toimimaan mitenkään toisin.

Joillekin jo kerroinkin, että Mahlerin nuotin saatuamme ja se kourassa teosta kuunnellessamme tuli tunne, että tämä on sittenkin minulle liikaa. En kykene tähän. Jätän lähtiessäni nuotin ja koko kuoron - "eihän meidän nuotteja tarvinnut osata lukea ja nyt heti tällainen mahdoton tehtävä!"

Mutta sitten iski se toinen Mari. Se, joka ison siskon venäjän kirjaa kymmenvuotiaana katsellessa päätti, että tulee päivä, jolloin minäkin ymmärrän, mitä tässä sanotaan. (En tiedä, oliko se sittenkään pääsyy, mutta arvaatte varmaan, mikä oli pääaineeni yliopistossa.)

Ahdistuneena, stressaantuneena, itku kurkussa päätin, että toukokuussa muuten osaan paljon sellaista, mistä minulla ei vielä osaa olla edes aavistusta. Omassa mittakaavassani - muutoinhan sitä onkin aivan mahdotonta mitata - olen saavuttanut suuria. Määrittelen itseni musiikillisesta pystymetsästä tammikuussa tulleeksi ja toukokuussa saan teoriakokeesta puolta pistettä vaille täydet ja diktaatissakin oli vain yksi rytmi virheellinen. Solfakokeen laulun tunnistin; sitten sen läpisolfaus ei enää ollutkaan vaikeaa. Joskin tammikussa se olisi ollut kuin kymmenvuotiaalle siskon venäjän kirja. En halua saavutuksillani pröystäillä, olen vain itse itsekseni ollut oppimastani äärettömän onnellinen ja ylpeäkin. En verrattuna kehenkään muuhun, vaan omaan tilanteeseeni viisi kuukautta aiemmin.

Se, että minulla on ollut parasta mahdollista opastusta: Pasi, Tuuli, Teuvo, viskaalit ja te kaikki, hyvät lajitoverini, on tottakai ollut ensiarvoisen tärkeää, mutta sen lisäksi olen vaatinut itseltäni - toki vapaaehtoisesti ja iloiten - paljon. Jumppa, teatteri ja moni muukin asia on tältä keväältä pantu hyllylle. Viikonlopuiksi mökille on mukaan pakattu pojaltani kevään lainassa ollut syntikka. Mahler on kaikunut Renkajärven rannalla, useimmiten kirousten kera. Linkolalle päätin niinikään näyttää taivaanmerkit, vaikka helppoa ei ole ollut sekään. Nuottiviivastolta olen laskenut joka nuotin erikseen ja etsinyt niille vastaavuudet syntikan koskettimilta. Voitte uskoa, että se on vienyt tid och tobak.

Mutta sen voin sanoa, että olen saanut paljon enemmän kuin uskalsin odottakaan. Olen todellakin saanut laulaa ja haastaa itseäni aina vain vaikeampien tehtävien edessä. Uskon, että tästä kokemuksesta on apua muillakin elämäni aloilla: uskallan sanoa, etten osaa tai tiedä, mutta voin opetella. Ja nöyrästi pyytää apua ja neuvoja. Myöntää, että joku osaa minua paremmin. En olisi uskonut, että kuorolaulu kasvattaa minua näin paljon.

Ja tottakai iloitsen tulevasta matkasta. Ei olisi reilua sanoa "ihan sama". Myös jatkaa haluan ehdottomasti, mieluiten tietysti Teemalaulajissa.

Sydämestäni kiitos ja lämmin halaus tästä keväästä teille kaikille. Ikävä tulee, se on varma.

Alttomari

 

Iso, iso halaus Outille ja kaikille muillekin pettymyksen fiiliksen jakaville!

Uskon kyllä täysin Pasin perjantaisiin sanoihin: valinnat olivat heille _erittäin_ vaikeita tehdä ja todella moni olisi paikan ansainnut. Voi kun tämä proggis olisikin edennyt niin, että kaikki matkalle halajavat olisivat päässeet mukaan, varmasti tosi moni on tehnyt koko kevään ajan valtavasti töitä, useat niin paljon kuin elämäntilanteet ovat suinkin mahdollistaneet ja suuria oppimisen ahaa –elämyksiä on taatusti moni saanut tämän rupeaman aikana kokea.

Arin kirjoituksen linjoilla olen minäkin: toivottavasti kuorolaulanta on tullut jäädäkseen kaikkien niiden elämään, jotka hommaan ihastuivat ja yhteislaulannasta täpinöihin asti innostuivat kevään aikana. Minäkin olin jo päättänyt, että olin mukana matkaköörissä tai en, niin laulaminen, oppiminen ja opettelu jatkuu –ja se on varmaan loppujen lopuksi kaiken jo koetun lisäksi se suurin anti keväästä: löytää itselle uusi rakas harrastus. Jotain mikä saa onnelliseksi ja sisällä liikahtamaan!

Marin tapaan lähden Köpikseen kiitollisen innoissaan, onnekkain fiiliksin. En tiedä onko muilla reissulle valituilla sama tavoite: tehdä vielä ison iso loppurutistus nyt kesällä etenkin kipaleidemme esittämisen viilaamisessa –ja pyrkiä olemaan vahvasti osoitetun luottamuksen väärtti. Peukutusta sen puolesta, että tuo onnistuupi ja reissun keikka/keikat(?) menee hienosti.
Mutta nyt ensin tuo Iso Paja tiistaina :-)!

Lämmin kiitos kaikille kuorokamuille ikimuistoisesta keväästä, toivottavasti TL-kööri jatkaa tämän jälkeenkin, monella intoa tuntuisi riittävän.

Pauliina

Mä olen ihan mielettömän pettynyt!

 

Onnea teille, jotka Köpikseen pääsivät!

Niin kovasti me Helenan kanssa töissä haaveiltiin... Olisi ollut tosi hienoa päästä sinne mukaan, once in a lifetime-kokemus. Töitä olen tehnyt paljon, mutta täydet pisteet teoriakokeesta, diktaateista ja oikein menneestä solfasta +100 prosentin osallistuminen (kertaakaan en ole ollut pois mistään) ei nyt sitten riittänyt. Olen siis yksinkertaisesti vain huono laulaja. "Koelaulu" kyllä meni aika perseelleen, kun jännitin ihan hulluna, sehän se multa aina vie toimintakyvyn. Jopa Tuulin tunnilla jännitän niin paljon, että en pysty siellä näyttämään, että olen minäkin kehittynyt.

Sorry, että valitan, mutta tunnelmat ovat nyt nämä. Kyllähän tästä yli pääsee ja niin mahtava kevät on ollut. En kai vain olisi halunnut sen päättyvän.

Outi

Tuli sitten lomasuunnitelmiin muutos!

Jostain syystä sain kuulla olevani Köpikseen lähtijöiden joukossa. Yllätys oli melkoinen, tuli mieleen Miss Suomi kisat joissa vasta valittu Miss Suomi joka vuosi kyynelehtii ja haukkoo henkeään...
Kuorossa olisi varmasti ollut monta muuta Tanskan porukkaan sopivaa, arpa nyt vaan sattui lankeamaan kohdalleni.
Olen todella onnellinen saamastani mahdollisuidesta ja lähden reissuun mielelläni. Olisi vaan ollut mukavaa lähteä teidän kaikkien kanssa, niin hyvä on fiilis ollut koko kevään. Nähdään tiistaina ja lauletaan yleisö suohon!

T:Mari S1

Äimän käkenä...

Ihmisen mieli on kummallinen. Suhtaudun hyvin realistisesti omaan osaamiseeni. En isommin haaveillut Köpiksen matkasta, mutta jostain sielun syövereistä tunki ajatus, et jos sit kuitenkin. Kun Pasi kertoi, et tenoreita lähtee matkaan vaan kaks, rentouduin ja lopetin haaveilut. Sit tuli pesäpallomailalla takaraivoon kun nimeni mainittiin.

Ennakkoon kuvittelin, et matkalle valitaan taidollisesti paras mahdollinen kokoonpano. Näin ei sit kuitenkaan tainnut käydä (siis ainakaan mun kohdallani ;-), vaan valitsijat kokivat muut kriteerit tärkeämmiksi. Mun kohdalla se varmaan oli kehittyminen. Kun tähän homman lähdin, olin aika perinteisesti rääkkyvä punkkari, mut Tuulin opeilla ja kavereita peesaaamalla olen saanut jotain tolkkua vähän kauniimpaankin laulamiseen. Oon kyllä nyt aikas suuressa kiitollisuuden velassa Tuulille (tietenkin) ja sit varsinkin Tuomakselle, jonka ilman muuta odotin lähtevän reissuun. Mulla on ollut ilo peesata häntä, kun vieressään oon laulanut koko kevään. Mulla kuitenkin toi laulaminen menee pitkälti kuuntelemisen kautta, ei niinkään nuotteja tavaamalla.

Tärkeimpänä on nyt kuitenkin pinnalla tiistain keikka. Mullakin tulee sukua ihmetteleen, ja haluan laulaa heidät tainnoksiin. Mä oon ollut jonkinmoinen kuoromusiikin vihaaja koko elämäni (sikäli kokenut olevani vähän outo lintu tässä proggiksessa), mut tämä kevät on muokannut asenteeni aikas uuteen asentoon. Siitä Kiitos kuuluu Pasille, Tuulille ja Teuvolle, mut kaikkein eniten teille kaikille, ja (pakko kyllä tunnustaa) ehkä sit kuitenkin stemmakavereille. KIITOS.

t:tapio

Solfaa yms...

Ja onhan muuten takki tyhjä! Mulle tämä perjantai oli aikamoinen venyminen, sen verran tiivis työviikko taas on takana...

Mutta hyvä oli Teuvon puhe, asiaa puhui solfa-testistä. Yksi syy tosin miksi lähdin leikkiin mukaan oli heittäytyminen vieraaseen ja tuntemattomaan maailmaan, kokea jotain uutta -> "extremeä". Sitä solfa-testi tosissaan tarjosi! Ja vaikka se niin outo tilanne olikin, en sitä osannut jäädä murehtimaan. Otin sen vastaan "ikimuistoisena" kokemuksena (flash-back koulun edessä esitetystä laulukokeesta), jota tuskin saa uudestaan kokea. Toisaalta, en usko että "tuomaristolle" selvisi, miten oikeasti laulu- tai nuotinlukutaito ovat kehittyneet, siinä mielessä vedettiin ehkä vesiperä. Karonkassa vedetty "Suru" ehkä paremmin kertoo sen, miten laulajina ollaan menty eteenpäin ja mihin pystytään, kun tunnelma on rento.

Täytyy tässä vielä sulatella, pieni lepo on nyt paikallaan. Ja jatketaan harjoituksia!

t. matti / b1

Onnea kaikille Tanskaan lähtijöille!

Onnea minunkin puolestani. Varmasti kaikki valitut olivat ihan just niitä ketkä ansaitsivat lähteä Tanskaan. Ovat varmasti tehneet töitä ja olleet aktiivisia ylipäätään. Tämä mennyt 5 kuukautta on omalta osaltani ollut melko rankka ihan töiden ja muun suhteen, mutta antoisa. Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin (teihin)ja saanut laulaa kerrankin sydämeni kyllyydestä. Ja Tuulin palaute osui minunkin mielestäni oikeaan. Kehui ääntä mutta että laulan oman stemmani vielä liian varovaisesti. Uskallusta kehiin. Just niin. Tästä on hyvä jatkaa...

Nyt hankin juuri ne kirjat joita olen ajatellut lukea ja vietän lomaani saaristossa, lataan akkujani, olen lasten kanssa ja mietin mitä sitä syksyllä sitten tekee kaikkien niiden jo ennalta sovittujen teemojen lisäksi.

Toivottavasti ne jotka pettyivät, pääsevät siitä yli. Tämä on vaan elämää sillä pettymysten sietokyvyn noustessa, tulee kestävämmäksi ehkä vähän paremmaksi ihmiseksi?!

Mutta miettikää sitä mitä ehdotin eli 14.6 tavattaisiin niiden kanssa jotka kynnelle kykenevät synttäreilläni kuorokeikan nimissä. Siellä on noin 90 kiitollista kuulijaa. Pari biisiä ja relax. Ja mikä ettei laulun merkeissä voisi tavata joskus syksymmälläkin.

Nyt menen pehkuihin, huomenna on parin koululaisen kevätjuhlat (kolmas kielsi tulemasta). Laitellaan sähköpostia!

t.sirpa s (joka ei Tanskaan päässyt)

Fiilinkejä

Nyt on koirat ulkoilutettu. Kiire tuli kotiin kun ei muistettu tätä poikkeavaa aikataulua perjantaille.

Ensimmäiseksi onnittelut valituille. Teidän täytyy nyt edustaa koko porukkaa, toivottavasti menee keikat hyvin! Mutta hyvinhän ne meneekin elkää huoliko!

Sitten omiin tunnelmiin. Tuulilta saamaani palautteeseen olen täysin tyytyväinen ja allekirjoitan sen, että matka on ollut pitkä, hyppäys toisenlaisen musiikin maailmasta toiseen on vähän niinkuin aloittaisi miinuspuolelta. Ensin piti saada nollattua ja sitten vasta pääsee siitä eteenpäin. Matka on ollut pitkä mutta erittäin haastava hyppäys. Yllättävää oli myös se positiivinen palaute mitä häneltä sain, mitä en itse olisi ajatellut, siitä olen niin hämmentynyt etten osaa sanoiksi laittaa nyt. Nyt on tosin myös niin, että lääkärit ovat tyytyväisiä etten lennä, koska jos olisinkin lipun saanut niin olisi tullut junamatka meikäläiselle (tai sitten ei, toisinsanoen) ;-), sellaista elämä on.

Tiistain konserttiin menee kaikki muut ulkoa paitsi Linkola ja Omnes Gentes, joten ihan hyvin on sen osalta asiat! Odotan todella innolla, että saan laulaa esim. isälleni, sille vanhalle kuorokonkarille ja myös muille tuttaville ja sukulaisille, jotka paikanpäälle saapuvat.

Huomenna onkin kiiruinen päivä koska pitäisi käydä juhlimassa ylioppilaita ensin täällä Kauniaisissa ja lisäksi Sunnuntaina Littoisissa. Maanantaina taas juhlimme professorimme jäädessä eläkeelle jäähyväisseminaarissa, josta ei tiedä kuinka pitkään menee. Ehkä kuitenkin pitää vetäytyä nukkumaan hieman aikaisemmin kuin toisten, jotta ei ole ihan silmät sirrillä tiistaina ja ääni ties missä.

RLmetsoUndecimusZopraanoII

Fiilarit Finlandiatalolta

Olihan kokemus!

Tässä on nyt ehtinyt toista vuorokautta tapahtunutta ihmetellä. Nyt pikkuhiljaa alkaa päästä takaisin tähän arkeen ja todellisuuteen... Ei mulla sanat riitä niihin tuntemuksiin, mitä kaikkea itse tapahtuma, siihen valmistautuminen sekä kokemuksen sulattaminen pitää sisällään. Aika kokonaisvaltainen, iso juttu. Joka suoritteena on nyt takana, mutta varmasti tulee säilymään ikimuistoisena tapahtumana hamaan tappiin. Kiitos meidän Teemakuorolle, kiitos Pasille, Tuulille, Teuvolle, kiitos Ylelle ja heidän aivan mahtavalle RSO:lle, kiitos viskaaleille, kiitos EMO:lle ja AL:lle sekä Finlandiatalon yleisölle. Ja kiitos myös kotiväelle, joka tällaisen yllättävän harrastuksen myötä joutunut joustamaan monessakin asiassa...

Ja nyt ollaan yhtä isoa kokemusta rikkaampia samalla, kun laulamisen ja nuotinlukutaidot aika huimasti kehittyneet. Kyllä mulla on sellainen vahva tutina, että nyt kun makuun ollaan päästy, niin kyllä tätä on pakko jatkaa jossain ajassa ja paikassa. Ei voi mitään, eikä haluakkaan.

Musiikki on oikeasti hieno asia. Sen olen aina tiennyt, mutta vasta nyt viimeisen puolen vuoden aikana sitä on alkanut oikeasti sisäistämään. Ja tämä massiivinen Mahler II Finlandiatalolla oli viimeinen naula tähän arkkuun. Ja kyllä minä tahdon jälkikasvuni tästä ilosta päästä täysin rinnoin nauttimaan. Kiitos puolison, nuorimmat lapset sillä tiellä jo hyvin matkaan päässeet. Ja sen myös tämä Teemakuoro-projekti on opettanut, että vain harjoittelemalla oppii. Ääni on herkkä ja vaikea instrumentti ja nuottiviivasto varsin monimuotoinen hiekkalaatikko. Niitä ei ikävä kyllä opi peruskoulun penkillä tai Aku Ankkaa lukemalla...

Blogihan taisi nimeltään olla "Vuodatus"... Ja tätä vuodatusta tosissaan voisi jatkaa loputtomiin!

Ei muuta kuin hyvää yötä. Huomenna pidetään hauskat kekkerit - olemme sen ansainneet!

t. matti / b1

PS. Itse keikasta vielä: Vain konsertissa paikallaolleet oikeasti pääsevät kokemaan, miltä em. live-esitys kuulosti ja miltä se tuntui. Kaikki nauhoitteet, radio-ohjelmat yms. myöhemmin esitettävät TV-clipit ovat kuitenkin vain varjo siitä tunnelmasta, jota olemme olleet tekemässä. Sitä ei voi toistaa digitaalisesti - eikä tarvitsekkaan!

Untako vain?

Samoja tuntemuksia jaan muiden kirjoittajien kanssa. Huikea kokemus, jota ei hetken päästä enää usko olleenkaan ollenkaan. Onneksi siitä on todistusaineistoa. Sydän alkoi hakata vimmatusti sillä siunaamalla, kun Pasi sanoi, että "nyt Sakke lähti, alkakaa mennä lavalle". Onneksi ei tarvinnut heti alkaa laulaa, eihän siitä olisi mitään tullut. Ei olisi riittänyt happi, ei. Hauskaa oli seurata orkesteria taka- ja kapua etuvinkkelistä. Sitä ihmetellessä 40-minuuttinen kului ihan siedettävästi. Kun ei muuallekaan saanut kuikuilla. Vaikka varpaat siinä olivat kovilla (ensin, myöhemmin vasta koko muu kroppa) siitä huolimatta, että luulin ottaneeni mukavat vanhat sandaalit lavalla seisomista varten. Mutta oli se sen arvoista!

Enkä kompastunut, enkä pudottanut kansiota. Ja oli se oikein päin kuin sen avasi. Ei yskittänyt, ei aivastuttanut, ei pyörryttänyt. Nämä kaikki olin jo etukäteen käynyt läpi.

Onneksi osasin stemmani ja sanat ulkoa, sillä en saanut kansiotani tiiviissä rivissä siihen asentoon, että olisin sitä voinut lukea. Oramo kyllä ohjasi taitavasti, ja häntä minäkin koko ajan napitin, muuta en nähnyt. Ja vetäisin kuin vetäisinkin sen geen sitten lopuksi. Eihän se tietenkään samanlaiselta kuulostanut kuin solisteilla, vaikka en sitä kyllä itse kuullut, eikä aaälläläinen vieruskaverikaan mitään kommentoinut (ei tohtinut), mutta ei sitä tilaisuutta - anteeksi vaan Pasi - voinut jättää käyttämättä.

Ja haikea on mieli, ei voi mitään. Mitäs sitten kesäkuun kolmannen jälkeen? Onko olemassa jotain vierotushoitoja, niitä minä ainakin varmaan tarvin. Vai tulisiko meistä kuoro jonkun johtaa? Ihan yksinään ei huvittaisi mennä minkään kuoron ovia kolkuttelemaan. Ja sitä paitsi, miten meille enää kelpaakaan kuin paras???? Ei, että minä sitä näillä, vaikkakin karttuneilla taidoilla ansaitsisin, mutta kun siihen on jo niin tottunut. Onko kellään mitään suunnitelmia?

Kohta onneksi kuitenkin taas lauletaan, pikaisiin näkemisiin!
Alttomari

 

vielä konserttitunnelmia

Huhhuh sanoisin. Päällimmäinen tunne on pieni pettymys omaan suoritukseen. Juha pelkäsi, että olis klimppi kurkussa, mulla se oli ihan oikeasti. Kaikki sujui hyvin lähes loppuun asti, mutta kun olis päässyt kunnolla laulamaan korkeelta ja kovaa niin ei menny, ei millään menny. Eikä se oo niin kivaa feikata, ku on ne äänet saanu kulkemaan jo pitkän aikaa. Nyt täytyy vaan psyykata, et ei sille voinu mitään. Harmillisia nuo pikku pöpöt, jotka häiritsee ihmisen elämää. Eli harmitus päällimmäisenä. Vielä kun siihen lisää takana olleen basson, en kasonut kuka, joka piti mun päätä nuottitelineenä niin, juu, oli kivaa. Mutta nämä tuntemukset kyllä haihtuu ajan myötä ja jäljelle jää muisto hienosta kokemuksesta, kun sai laulaa Finlandia-talossa ison orkesterin kanssa kapellimestarin johdolla ja näki kaikki Oramon ilmeet ja eleet. Kyllä se oli upeeta!!!!!!!!!!! Jos vaikka joskus pääsis uudestaan niin mikään ei voita kumminkaan ensimmäistä kertaa. SopraanoPäivi

Mahlerista päästyä...

 

Huhhuh,

Nyt se on ohi. Se, joka alkuperäissuunnitelmassa oli tämän kuoron kliimaksi (tuo kesäkuun keikkahan syntyi vasta myöhemmin, kun me sitä manguttiin).

Niinkun jo tossa kameralle kerroin, niin olo on nyt aika tyhjä. Ääni on kaikki puhallettu pihalle (lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä), ja haikeus iskee nyt päällimmäiseksi. Tuohon nuottiin ei nyt sitten enää näissä merkeissä tartuta. Tuohon, joka on jo taitteestaan hiutunut niin, että sivut meinaa toisistaan irrota. Tunne on ihan niin kuin menettäisi hyvän kaverin. Pitäis varmaan rusnata vastaus siihen Gustavin eiliseen kirjeeseen, todeta: "Kiitos kaunis ystävä hyvä, hienon biisin olit kumminkin kyhännyt. Kiva sitä on vetää". Kuuntelin vielä kotiintullessa junassa finaalista sen version (Gilbert Kaplan, Wienin filharmoonikot, Wiener Singverein), jolla olen itseäni viime ajat psyykannut ja ehkä nyt vasta tajusin kuinka kaunis ja monivivahteinen se on.

Harmi, kun ei päässyt kuulemaan sitä radiolähetystä. Siellä oli kuulemma juontaja seikkaperäisesti selostanut kaikki lavatapahtumat (... nyt kuoro saapuu lavalle... ) ja mm. esitellyt, mikä tämä teemalaulajat on. Ehkäpä YLEllä kumminkin olis tuo taltoituna.

Henk.koht jännitys meinasi lavalle päästyä kasvaa ihan sietämättömiin mittoihin. Olen koko päivän taistellut äänen tukkeutumisen kanssa (Heräsin kurkku kipeänä. Psyykkistä vai mitä, en tiedä) ja olin ihan varma, että siinä odotellessa klöntti kurkussa kasvaa sellaiseksi, että hiljaisissa kohdissa on turha kuvitella saavansa aikaan mitään muuta kun suhinaa. Koko iltapäivän yritin muistella kaikkia oppeja ja hymistä koko ajan jotain. Carmolistakin meni varmaan puoli pulloa. Onneksi siinä viidennen osan mäiskintäkohdissa sai sitten pikkasen ryittyä. Vaan sitte,n kun alettiin vetää ekaa Auferstehen... niin ÄÄNIHÄN OLI AUKI, ja kulki. Mikä uskomaton helpotus, meinas itku tulla. Siitä eteenpäin rupesin sitten vaan nauttimaan, tuijotin Oramoa haukan lailla ja kuuntelin kontrollia Pasista, joka lauloi kyynärpään tuntumassa. Mä luulen, että yhtä kohtaa lukuunottamatta lauloin ihan kohtuuoikein (tai en mä siinäkään hirveän väärin laulanut, tulinpa vaan sisään niin myöhää,n että kerkesin varmasti ympäristöstä kuunnella missä mennään). Oli muuten jännä havainto; kun kuoron osuus alkoi, niin multa kirjaimellisesti hävisi näkökentästä kaikki muu paitsi Oramo, sen ympärillä oli pelkkää mustaa. Ton ilmiön varmaan joku psykologi tms. osais selittää. Ja sitten vasta viimeiselle sivulle päästyä annoin volyymissa kaikki, mitä annettavaa oli, saa nähdä, lähteekö huomenna enää mitään.

Haluan uskoa sen, mitä Pasi sanoi, että tämä oli paras Mahler-veto, mitä me on tehty. Tai ehkä hänelläkin päällimmäisenä oli helpotus siit,ä että eihän se nyt ihan nokilleen mennyt. Radiosta kuunneltuna kuoro kuulemma soi koko ajan hienosti eikä peittynyt missään vaiheessa orkan alle (väitti entinen Kansallis-Kuoron ykköstenori). Toivottavasti perjantaina tai joskus saadaan vielä pohdittua palautetta siitä, miten toi meni. Ja olishan se tosiaan kiva kuunnellakin.

Nyt ei kyllä unettais yhtään mutta "järki sanoo: kotiis mee, on juhlat loppuneet" kuten Eput runoilee. Tämä kumminkin on yksi niitä once in a lifetime –kokemuksia, joka painuu sieluun todella syvälle. Siitä suuri kiitos teille kaikille, hyvät kuorokaverit, vetäjät, järjestäjät jne. Ja toki lämmin kiitos myös toveri Mahlerille, nuku sinäkin hyvin.

Kyllä tätä kehtaa perjantaina juhliakin.

JuhaV

Jälkifiilikset Mahlerin jälkeen

Te muut taidatte olla vielä siellä Urhon pubissa.

Nyt ollaan kotiuduttu illan proggiksesta, ja tunnelma on kyllä on hieno. En oikein osaa sanoa, mistä kyse, vähän on sellaiset sekavat tunnelmat. Laitanpa vaikka ranskalaisilla viivoilla kommentteja
- varpaat oli kuin tulessa, kun piti odottaa niin kauan. Yritin hillitä jalkojen liikettä, mutta vähän piti varmistella, että veri kiertää vielä tulevaisuudessakin.
- pari kertaa piti patarumpujen pauhutessa tehdään sellainen äännähdys, muuten tuntui, että vesipullo olisi ollut kiva juttu, siinä kuoron osuutta odotellessa.
- yllätys oli kuinka ääni kuitenkin lähti, vaikka en ollut varma
- laulaminen tuntui hyvälle, ja sainhan mä taas seisoa sen sopraanosolistin takana/vieressä. Musta se oli kyllä hyvä juttu, eli suorastaan helpotti, koska osittain sain häneltä otettua lähtöääniä.
- kaksiviivainen g tuli, mutta siitä ylemmät auoin suuta, toivottavasti fiksun näköisesti
- isovanhemmat, tytär ja sisko oli kyllä aika otettuja teoksesta ja että olin mukana. Osa sukulaisista oli kuunnellut radiosta ja sieltäkin oli kuulemma kuullostanut mahtavalle.
- kuorokonkari isän mielestä vaikuttavin oli ne bassot siinä kuoron lähtiessä liikkeelle ihan alussa.
- tyttären mielestä (jota ei siis todellakaan sinfoniat puhuttele) piti Mahlerista hirveän paljon enemmän kuin siitä ekasta. Sanoipa siis oikeasti ihan mielellään kuunnelleensa illan, eikä myöskään ollut nukahtanut.
- oli hieno tunne kuulla ja nähdä solisten innokkuus siinä hetkellä kun biisi loppui ja he siirtyivät kumartamaan eteen. Olivat aivan innoissaan ja sanoivat vaan että aivan fantastinen versio ja kuoro.
- itsellekin tuli kyllä ihan kyyneliä siinä loppuhetkillä kun tajusi, että yleisö vaan jatkaa taputustaan ja näkee, että taisivat olla Pasi ja Sakarikin tyytyväisiä versioomme

Kiitokset teille kaikille ja tietysti koko Teemalaulajien tuotannolle, opeille ja viskaaleille ja ideoitsijoille että tämän sain kokea tänään.

Nyt on hyvä mennä nukkumaan.
toivottaa se samainen RLmezzoSopraanokokelas

Rohkeasti vaan...

Aikamoinen kokemus oli laulaa ekaa kertaa ison orkesterin kanssa teoksen kannalta merkittäviä juttuja. Nautinnollista mutta....Monet käytännön jutut, kuten missä seison, olenko oikeassa porukassa, nousenko penkille vai en, olivat aika keskeisiä ainakin alttojen lähipiirissä. Ja Oramoakin piti kuikuilla, jotta tietäisi, missä mennään. Pienillä askelvaihdoilla kuikuilu onnistui. Nuottien seuraamisesta oli iso apu. Pasin väliajan kommentti sai minut minut epäilemään, että joku laulaa väärin. En kai se ole minä vai olenko! Ihanaa taas oli kuunnella alton sooloa ihan korvan juuressa. Että joku osaakin laulaa niin.... upeasti. Luotan siihen, että Pasí saa meidätkin onnistumaan Omnesin, Linkolan ja Rondesin biiseissä. Onhan hän meidän kapu!

Huomenna Finlandia-talolla tavataan!

Tuulikki, 2.altto

Mahlerin aattona

...tai ainakin aatonaattona. Onpa ollut kiva päästä taas käsiksi laulamiseen. Taudin kourissa tuli toisella viikolla ja vähän semmoinen vainoharhainen fiilis, että meneekö tämä koskaan ohi. Meni se vaan sitten levolla ja hyvällä hoidolla. Viime tiistaina tungin heti Tuulin tunnille, jotta saisin vielä vinkkejä Rantaan ja muutenkin äänenkäyttöön. Jonkinmoinen oivalluskin siellä syntyi, mutta vielä pitäisi harjoitella runsaasti.

Perjantain koe oli vähän kaksijakoinen kokemus: kirjallinen osuus tuntui olevan ihan hyvin hanskassa ilman papereista lunttaamistakin, mutta voi hyvät hyssykät sen melodiadiktaatin kanssa! Siis ei mitään hajua, menikö se mulla sinnepäinkään. Ei herätä kovin suuria toiveita sen 27. päivän säveltapailukokeen suhteen. Nyt on vaan pakko vähän priorisoida sen suhteen, että harjoittelenko solfaa vai kuoron repertuaaria omalta osaltani. Luulen, että kallistun varsinaisten esitettävien kappaleiden puoleen.

Oli tosi mielenkiintoista päästä vakoilemaan oikean kuoron (eli AL:n) harjoituksiin. Aika paljon tuli tentattua harjoittelutottumuksista, istumajärjestyksistä sun muista. Matti tuossa kommentoi, ettei AL:n meininkin oikein vakuuttanut. Lieneekö ollut erilainen meno eri stemmoissa, mutta mulle jäi altoista varsin hyvä fiilis. Siellä olivat kaikki musta stemmansa tasalla ja sointi oli hyvä. Ollaan me vaan sen verran amatöörejä, että tuntui ihan erilaiselta laulaa itsekin, kun kaikki tiesivät tasan, missä mennään. Siis ei mitenkään niin, että dissaisin Teemalaulajien alttoja, mutta kun yleensä ei ole itse kovin varma, niin muiden varmuus tietysti auttaa.

Huomenna on sitten orkesteriharjoitukset Kultsalla ja sitten jo konserttipäivä. Aika jännää...

/Annukka

 

Tunnelmia teoriakokeen jälkeen (AlaRL)

Posket punaisina tuli jätettyä Teuvon luokkahuone. Periaate oli syteen tai saveen siis ainakin melodiadiktaatin eli sävelhapuilun suhteen. Sen mä sain onneksi jätettyä sellaisena, kun tuli kirjoitettua suurin piirtein ensimmäisenä versiona. Muissakin tapauksissa voin vastata väärin, mutta erikoisuuteni on ns. viime hetken korjailut. Niissä siis korjaillaan yleensä entistä väärempään suuntaan.

Niin ne koulun aikaiset koetunnelmat vaan palautuivat mieliin tuonne autonomiseen hermostoon vai miten se nyt sanotaan. Ei tulla saamaan arvosanaa, eikä edes yritetty läpäistä jotakin, eikä Teuvon "uhkauksissa" mainittu Yleisradion rehtori tulekaan rankaisemaan meitä, eikä maailma kaadu, ja siitä huolimatta kansakoulu/keskikoulu ja peruskoulun yläaste ovat tehneet tehtävänsä tässä kropassa ja tuloksen voi tuntea ehkä kaikissa tenteissä elämän loppuun asti.

 

Loppusuora selvästi a la RLmetsoKoppelo

Tänään kaverit kysyivät, että millonkas se Mahler-keikka olikaan, ja totuus iski kuin veitsellä leikaten itseenikin, että viikko on aikaa, siis vaan yksi vaivainen viikko. Kääk! Tällä hetkellä en saa korkeita ääniä, koska joku epämääräinen kurkussani pyörii. Ei ole ns. kunnon flunssaa, mutta kuitenkin. Tässä vaiheessa sitä jopa miettii, että mitä ne ovat ne ihmelääkkeet, mitä ammattilaulajat nappaa tarvittaessa ennen keikkaa, kun ääni ei ole parhaimmillaan. Vai onko sellaisia olemassakaan. Toistaiseksi nautiskelen ylimääräisenä auringonhattua, mustamarjamehua, hunajaa, c-vitamiinia ja runsaasti teetä.

Muuten alkaa olla muiden biisien opettelut melko hyvin hanskassa. Linkola on vielä paljon työtä teetättävä biisi todellakin. Koitan saada mieliini sekä guiron että kuoron sopraanostemman. Onneksi biisi on tullut tutuksi, ja huomaan, että mulla se ulkoaopiskelu alkaa parhaiten siinä vaiheessa, kun huomaa, että osaa hyräillä pätkiä biisistä. Se ikäänkuin on mennyt hieman sinne selkäytimeen.

Toisaalta huomaan, että kun yrittää nyt aktiivisesti saada näitä kappaleita mieliin ja pitää ne siellä, en halua kauheasti käydä konserteissa kuuntelemassa muuta musiikkia. Mä haluan, että vain nämä biisit on mun päässä. Koska haluan osata ne ulkoa silloin 3.6. konsertissa.

Jos me ei vielä osata nyt päättää, halutaanko jatkaa suoraan tällä porukalla, niin toivon, että voitaisiin palata asiaan vielä syksyllä, onneksi meillä on nykyään toimiva sähköpostilista, se helpottaa kommunikointia. Lisäksi mulla on yksi serkku, joka on siis laulanut sopraanona aikaisemmin kuoroissa ja hän ilmoitti, että jos jatkamme ja jos meidän porukka tarvitsee lisävahvistusta, hän ehdottomasti haluaisi tulla koelaulamaan meidän porukkaan. Häntä suorastaan on harmittanut, että ei pystynyt hakemaan tähän proggikseen oman kuorokokemuksiensa takia. Onkohan teille muille jo tullut vastaavanlaisia ilmoittautumisia?

Säveltapailukokeesta, siis siitä Teuvon pitämästä on pakko kuitenkin kirjoittaa pieni voivottelu. Tarkoituksena on testata yksilöiden kehittyminen tammikuusta tähän. Pelkään pahoin, että tässä vaiheessa kääntyy itseä vastaan se, että on jos aikaisemmin opiskellut näitä asioita. Koska jos itse olisin nyt Teuvona Teuvon paikalla niin mä kyllä odottaisin niiltä henkilöiltä täydellistä suoritusta, siis niiltä joilla on musiikinteorian opintoja ollut ns. enemmänkin. Mun kohdalla totuus on vain se, että ennen Sibistä en ollut käynyt ainullakaan musiikinteoriatunnilla. Kansanmusiikin osaaminen ei näet perustu siihen, että ensin tarttis osata teoria ja sitten soittaa, meidän osastolle on päässyt myös henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea nuottia ja silti olivat melkoisen virtuooseja ja hyviä oppimaan kuulonvaraisesti. Koulutukseni aikana ja sen jälkeen olen keskittynyt musiikinlajiin, jossa ei myöskään tarvitse ylläpitää nuotinlukutaitoja tai tietää mitään intervalleista ja soinnuista, joten... . No eihän se maata kaada eikä tapa jos menee huonosti säveltapailukoe tai jos ei pääse Köpikseen, ei todellakaan.

Silti tunnen pientä huvittavuutta rinnassani kun ajattelen tätä asiaa näin päin. Silloin aikaisemmin keväällä tuntui, että ne, joilla on tämän alan opintoja takana voisivat saada siitä jotenkin etua pärjäämiseen tässä proggiksessa ja aivan varmasti se on siis tämän prosessin aikana tuonut etua kun on esim. tietyt termit olleet tuttuja jne., mutta... . Toisaalta jotenkin tuntuu huvittavalta ajatella, että voiko tämäntyppisestä proggiksesta saada aikaan todellista "draamaa", vaikka kuinka järjestettäisiin esim. soistikilpailkuja tai teoriatestejä. Kuitenkin koen, että kaikkilla on ollut mahdollisuus saada jo "paras palkinto" vain harjoittelemalla ja kehittymällä.

Mulla on jo heinäkuulle suunnitelmia, joten jos Köpis ei kutsu, siis ei todellakaan harmita. Ja jos menee säveltapailukokeet penkin alle, niin ei sekään harmita. Tuntuu, että voi rehellisesti olla tyytyväinen siihen edistykseen mitä tässä keväällä on saanut aikaiseksi. Solmisaatiokaan ei ole mielessäni enää mörkö eikä peikko, vaan sellainen avulias "pikku tonttu" ;-)

 

Tautista touhua

Olin tänään ensi kertaa poissa harkoista, ja se tuntuu oikeasti tosi pahalta. Olen taas flunssassa, ja olo on niin huono, että katsoin parhaaksi jäädä kotiin. Äänikin on toisinaan kuin sammakon kurnutusta. Epäilen, että treeneissä on tänään tehty jotain aivan megalomaanisen erityistä, josta olen nyt jäänyt paitsi. Sitä paitsi olin asettanut omaksi tavoitteekseni, etten olisi yksistäkään virallisista harkoista tai teoriatunneilta poissa. Valitettavasti heti ensi viikolla poissaolo saattaa toistua, koska meidän taloyhtiössä on yhtiökokous eikä mieheni ehkä pääse sinne työvuoron vuoksi. Nyt se lekkeriksi lyöminen sitten alkoi minun osaltani, niin kuin Pasi jo epäilikin ;-) Täytyy varmaan vaan luottaa siihen, että siitä kantautuu tietoa tännekin, jos harkoissa on tapahtunut jotain erityisen jännää.

/Annukka

Huh huh mitkä ylimääräset...

Voi pojat! en ymmärrä miten altot yleensä selviytyy stemmoistaan. Nyt kun jouduin laulamaan "välistemmaa" niin se on tosi hankalaa. Koittaa jotenkin muistaa ääniä. Toisaalta ehkä sympatiani kääntyvät myös tenoreiden ja bassojenkin puoleen. Sopraanona kun se melodia on jotekin ollut aika tarttuva, vaikka ei se kyllä sielläkään ole helppoa sillon kun puhutaan vaikka Linkolan kuoron sopraano stemmasta.

Koitan nyt ravistella mieliini tarttuneet riffit (todennäköisesti ne jotka olivat paikalla tietävät mistä kyse) ja mennä nukkumaan.

Superkiitos illan vetäjälle! TOSI mukavaa että olemme saaneet tällaisia ihmisiä meidän kaikkien avuksi!

KoppeloRL

Kuoroa ilman surua!!!

Hei Teema.

tai kirjoitetaan nyt sentään Arvoisat Teemakuorolaiset...

Olipa melkoinen kuoropläjäys menneinä päivinä. Oli välillä takkikin tyhjä, ehkä eniten lauantai-iltana kun niin paljon tapahtumia ja tehtäviä, mutta onneksi energiaa tulee ilmaiseksi lisää nukkumalla!

Eilen sitten oli meillä miessolisteilla melkoisen pitkänkin odottelun jälkeen SE päivä. Tuntui oudon haikealta ja tyhjältä kun se juttu sitten loppui. On tietenkin ollut mielessä hippasen usein sellaisena jännittävänä asiana ja sitonut vähintään henkisesti mutta myös "oikeasti" muita opetteluresursseja. Tämä lienee ihan selkiö kaikille(?).

Haikeus saattoi johtua joko tyhjästä olosta pitkän "Surutreenin" jälkeen tai sitten tietenkin pikku harmituksesta kun ei tullut valituksi, niinkuin Juhakin tunnusti. Hyvänä lopputuloksena kuitenkin "aikuisen oikeasti" pidin sitä, että on itse tyytyväinen lauluunsa, eikä tehnyt (kai!) maatamullistavia mokia. Ja nyt tosiaan voikin ryhtyä viimeistelemään ja varmistamaan oikeita Tenori2-sävelkulkuja muista meidän varsin vaikeista teoksista!

Onnittelut Tuomolle! On taito tuoda esille se laulun sanoma myös. Olisin itsekin halunnut kuulla Tuomon laulun vielä koska taisin olla oman lauluni vuoksi vielä hieman "palautustilassa", heh!!

Kompaan JuhaV:tä siinä, että kuoro kuulosti (ja tietysti näyttikin eturiveissä!!) kauniilta edessä ja stemmat kuulostivatkin jotenkin puhtaammilta ja selkeämmiltä kuin takarivistä! Kiitän myös omasta puolestani kuorolle kannustuksesta!

Toivoopi yhteislaulukokemustunnistamiskevätterveisin Ari

 

Yksi juttu takana

Niinpä...

Tuomolle kyllä onnittelut isolla kädellä, hieno veto ja valtaisa kehittyminen. Sitä paitsi rehellisyyden nimessä on sanottava, että kyllä basistin soololla tuohon biisiin on saatavissa paljon enemmän ulottuvuuksia kuin tenorivedolla. Ja epätietoisille voin ilmoittaa, että edestä kuunneltuna kuoro soi kyllä jo erittäin komeasti. Pasi varmaan vielä hinkkauttaa sieltä yksityiskohtia, mutta olenpa paljon huonompia köörejä kuullu ihan konserteissakin.

Rehellisyyden nimessä voi myös sanoa, että totta kai harmittaa se ettei itse tullut valituksi. Mutta näin pitää ollakin; jos yhtään ei harmittaisi, niin se tarkottais, etten edes tosissani yrittänyt. Hienoa tässä "kilpailussa" oli se, että sai todellistä täsmälaulunopetusta ja joutui paneutumaan biisiin miettimällä, miten se juuri minua puhuttelee. Siitä on löytynyt tässä pikkuhiljaa ihan uusia ulottuvuuksia. Ja laulamisen tekniikka on kanssa parantunut niin, että sen huomaa. Kannatti ruveta! Nyt hiotaan sitten stemmalaulun hienouksia ihan täpöllä.

Hassua, miten samassa vaiheessa monen ajatukset kulkevat. Mulla itelläni on ihan samat aikeet noiden ulkoa laulamisten kanssa kuin näköjään muillakin. Ja eilenkin vedin punapaulaa ihan pokkana ilman lappua silläkin uhalla, että muutamaan kertaan stemma ja sanat hukkui totaalisesti. Mut jos lappua ei koskaan laita syrjään, niin ei sitä koskaan ulkoakaan opi. Mahlerin stemma saattais kanssa jo melkein mennä, sanojen kanssa on vaikeampaa. Suru ja Ranta nyt on jo hallussa, taitaapa Linkola ja Gabrieli jäädä viimeisiksi tässä mielessä. Ai niin, entäs muuten Rondes ja hissilaulu?

Niin kuin Matti sano, nyt pitää tosissaan ruveta satsaamaan näihin viimeistelyjuttuihin. Vaikka se tuskalliselta tuntuu sillä hetkellä, niin kyllä tuommonen eilisen tapainen hinkkaaminen sitten kumminkin pistää asiat selkärankaan ihan eri tavalla kuin pelkkä läpilaulaminen. Meillä on monta hienoa biisiä, joista on mahdollista saada suorastaan loistavia, kunhan "hienoudetkin" saadaan kuntoon. Mulla on ainakin paljon tekemistä löytää vielä Mahlerista, Gabrielista ja Linkolasta esim. lähdöt kohdalleen.

Olen iloinen siitä, että loppukonsertin ohjelmaan tuli hissi ja perunatkin mukaan. Meillä tulee olemaan esillä niin leveä kattaus kuoromusiikin eri tyylejä, että siinä vielä moni hämmästyy. Ja siihen palettiin sopii sitten kyllä toi Kalliokin kaikkine kliseisyyksineen, edustakoon se sitten vaikka sellaista peruskauraa. Aloitetaan vaikka sillä ja näytetään, miten moneen suuntaan siitä voi edetä. Mulla on pikkuisen sellainen armeijamainen suhtautuminen tähän hommaan; sitä ja siten lauletaan, mitä kapu käskee. Ja toisaalta on ollut kiva havaita, että kaikki ne, mitä aluksi on inhonnut tai pitänyt liian vaikeana tms., on tässä matkan varrella auenneet ja niistä on ruvennut tykkäämäänkin.

Löysin keinon, millä saan leirikuvat kaikkien meidän ja vain meidän näkyville. Laittelen ne tänä iltana verkkoon ja pistän siitä sitten erikseen viestin. Samaan paikkaan voi sitten muutkin laittaa kuviaan näytille jos sellasia on.

Ja täytyypä tänään tehdä myös Teuvon kotiläksyt.

JuhaV

"Löydä oma äänesi",

mainitaan Teemalaulajien esittelyjutussa. Pakko kyllä tunnustaa, et 70-luvun lopulla, kun punk kolahti, niin kyllä siellä se mun ääneni edelleen on. Ei tällaisesta vanhasta punkista saa hempeitten "Surujen" tulkitsijaa ei niin millään. Tuulin opit on kyllä auttaneet siinä, et ääni ei enää katoa raakkumisen jälkeen niin helposti, mut samaa huutamista se "laulamiseni" edelleen on. Kaikki kunnia kaikille soolo-artisteille, mut Tuomon esityksestä kyllä pidin eniten minäkin. Eniten jäi mieleeen se huima ero edelliseen vetoonsa, on kyllä mies treenannut, ja ansiokkaasti...

Tismalleen on samat fiilikset Matin kanssa, et nyt voi kunnolla keskittyä tuleviin koitoksiin, kun on tuo "kisa" ratkennut. Sangen realistisesti omiin mahdollisuuksiini suhtauduin, mut kuitenkin halusin tehdä suorituksen, ettei tarvis itseään hävetä. No eipä se nyt aivan onnistunut, mut mulla on aina ollut periaate, et itsensä munaaminen kasvattaa eniten. Parempi sit kiikkustuolissa manata sitä, mitä tuli tehtyä, kuin mitä jäi tekemättä. Sikäli kiitokset Pasille ja Tuulille, kun mut moiseen piinapenkkiin tuuppasivat.

Vaan taisinpa sittenkin löytää pikkasen sitä "omaa ääntäni", tai ainakin kolahti täysillä uus juttu, jota oon aina ihaillut, mutten koskaan ymmärtänyt, miten homma toimii. Sävelkorvaa ei mulla oo oikein koskaan kummoista ollut, mut musiikkia on tullut kuitenkin tehtyä, ja se ainoa osa-alue, jossa ei isommin ole ollut vaikeuksia on rytmi.

Pakko tunnustaa, et aluksi suhtauduin Linkolan biisiin lähinnä vitsinä. Ikinä en oo jatsista perustanut, ja loilaalailaat vaan ärsyttivät. Kun sitten leirillä Clubin Tuukka opasti niitä perkussiojuubia, niin rupeskin biisi avautumaan, ja oon jopa hoilotellut sitä huomaamattani. Taitaa olla manio esimerkki tämän proggiksen vaikutuksista avartaa asenteita....

Aluks tuntui, et eihän tuo rytmikoneena olo niin vaikeeta oo, mut sitten tajusin, et siinähän pitää opetella biisin rakenne todella hyvin, koska jos tota pääsen vetään, niin lappuja ei oo apuna, joten pitää kuunnella koko ajan missä mennään, ja osua fillit ja breikit tasan oikeisiin kohtiin. Eli oikeesti pitää opetella kaikki laulustemmat myös.

Mukavaa oli kuulla, et saamme palata "Hissiinkin". Kait sekin vähän kertoo omista ambitioista, et siinäkin biisissä otin vapaaehtoisena Hi-Hat -osuudet. Ehkä nyt Tuukan oppien jälkeen menee vähän kevyemmin; jos vaikka ehtis opetella sen kiertohengityksen ;-) Ja mikseipä fillejäkin enempi kehiin, jos Pasi suo...

"Kalliolle kukkulallekin” menee, jos saan heittää rumpukomppia. Aika monessa yhteydessä olen tuonut esiin suhtautumiseni tuohon biisiin. Jos sen tulemme vetämään, niin arvostukseni koko tätä ohjelmasarjaa kohtaan tulee laskemaan aika harppauksen. Se on vaan niin äärettömän klisee kaikesta siitä, mitä kuoromusiikissa olen inhonnut. Tän kevättalven aikana olen löytänyt uuden suhtautumisen kuoromusiikkiin, josta ton biisin esittäminen kyllä romuttais ison osan. Toki "kaveria ei jätetä", eli ei mulla sellaista kynnystä oo, ettenkö siellä seassa seisois, mut saattaapi olla, ettei kovin isoa ääntä silmistä tulis ;-)

No tulipas pitkää vuodatusta, mut oma suunta on selvillä: kuukaudessa kaikki biisit opettelen ulkoota, niin sävelet, sanat kuin rytmitkin. Sen verta olen itselleni velkaa, et kun näin paljon olen aikaani uhrannut, ei keskeneräiseksi hommaa voi jättää. Typerintä ois sit syksyllä murehtia, et mitä ois voinut tehdä toisin...

t:tapio

 

Rakas päiväkirja

Leiri oli jälleen antoisa, ehkä vielä antoisampi kuin ensimmäinen. Tuntuu haikealta ajatella, että tämä oli nyt sitten Teemalaulajien viimeinen leirikokemus yhdessä.

Linkolan veivaaminen teki ainakin minulle hyvää. Biisi tuntui aluksi jotenkin vastenmieliseltä - en tiedä miksi - mutta nyt olen jo alkanut lähentyä sitä. Varsinkin kuoro-osuudesta on jo ihan hyvä fiilis. Olin aika yllättynyt, että olin kvartettiehdokkaiden joukossa. Olin kuvitellut, että jos on jo valittu solistiksi yhteen kappaleeseen, on turha odottaa kvartettipaikkaa. Minusta on parempi, mitä useampi pääsee kokemaan sooloilun ihanuuden. Sitä paitsi tässä on jo ihan tarpeeksi henk.koht. paineita Rannan onnistumisen suhteen, enkä siksi haluaisikaan ottaa enää toista samanlaista stressin aihetta. Kiitos kuitenkin johtoryhmälle luottamuksen osoittamisesta.

Lauantain kvartettitehtävä oli tosi hieno kokemus. Minusta kaikki onnistuivat loistavasti, mutta erityinen kiitos tietysti kuuluu omalle kvartettikuusikolle, hyvä me! Omasta suorituksesta jäi positiivisena tunteena ainakin se, että enää ei jännitä niin paljon kuin aluksi. Nyt pystyn jo kuvittelemaan, että ehkä voisin jopa laulaa muun yleisön kuin oman porukan edessä. Monet tulivat jälkikäteen onnittelemaan hyvästä esityksestä, mutta en oikein osaa suhtautua positiiviseen palautteeseen. Kun tämä on niin uutta ja oma ääni kuulostaa itsestä ihan kamalalta. Mutta aina on tietysti kiva kuulla kehuja ;-)

Vielä on kyllä pitkä matka edessä, ennen kuin pystyn vetämään kaikki meidän kappaleet ilman nuotteja. Vieläkin joissain vanhoissakin biiseissä putoilen välillä omasta stemmasta, saati sitten Linkolasta. Kovalla työllä tästä varmasti selvitään, mutta toukokuussa alkaa olla yksityiselämässä muitakin vapaa-aikaa vieviä juttuja. Siksi mietityttää, mistä saan revittyä ylimääräistä harjoitteluaikaa. Tänään päästään kuitenkin hiomaan Surua solistiehdokkaiden kanssa, mitä odotan malttamattomana.

/Annukka

Leiristä päästyä...

Nakkaanpa tänne nyt nopeasti pari päällimmäistä tuntemusta, pari seuraavaa päivää menee niin ettei juuri näppikseen ja töllöön pääse kiinni...

Kiitos koko jengille (Kuoro + YLE + ...) taasen huikeasta leiristä! On se kumma että jotenkin tämä homma paranee vaan koko ajan. Ainakin minulle tässä porukassa on niin käsittämättömän hieno henki että nyt rupeaa oikeasti pelottamaan, miltä sitten tuntuu kun tämä ryhmä purkautuu.

Mulla on siis kuvia aika tavalla kamerassa. Luulenm että parhaiten saan ne jakeluun Picasa:n web albumin avulla, siinä ilmeisesti pystyy rajaamaan tarkasti ne ihmiset jotka kuvia voivat katsella. Koitan sitä tässä pistää pystyyn, palaan asiaan pikapuoliin jos tuo onnistuu.

Kotiin tultua oli tietysti juttua leirikokemuksista ja heitin siinä sivulauseessa että ylihuomenna sitten lienee Surun solistiloppukilpailu. Nuorin tyttäreni (11v) rupesi siitä heti laulamaan "Mikä sorti äänen suuren..." ja lauloi muuten täsmälleen oikealta korkeudelta. Olipa sellainen palkinto jonkalaista en toista ihan helpolla mieleeni saa. Ja tämä veijari vielä toisti temppunsa tunnin päästä hampaita harjatessaan. Ja sitten: "No tottakai mä tän osaan, ethän sä nykyisin just muuta kuuntele ja laulatki sitä varmaan joka päivä".

Hyvät fiilikset vaikka vähän puhkinaiselta tuntuukin. Yö kotipetissä korjannee tuon.

JuhaV

 

Normaalielämää?

Huomenna on harkat, ja minäpäs en ole laulanut viikkoon! En ole liioin nähnyt unia Pasista enkä munkkilaulajista vetoisissa katedraaleissa. En ole murehtinut ääntäni, laulujen vaikeutta tai Kööpenhaminaa.

Olen tehnyt kaikenlaista muuta, viettänyt päivät töissä, lukenut illalla harvinaisen hyviä kirjoja, katsonut elokuvia, kuunnellut Jorma Kääriäistä ja käynyt jumpassa.
Ilmeisesti olen vähitellen asettumassa kuoron suhteen aloilleen - niin vahvasta yhteisöllisestä kokemuksesta kuin onkin kyse. Siitä tuntuu nyt tulleen osa normaalia elämää. Iso edelleen, mutta jotenkin hallittavissa.

Rauhoittava, rentouttava tunne.

Suvi

Keikkaa pukkaa...

Onnittelut Annukalle solistiksi valinnasta! Treenaaminenhan tosin eräällä tavalla vasta nyt alkaa, mutta varmaan vähän toisella otteella kuin aiemmin. Niinkuin Tuuli totesi, kaikki solistiehdokkaat oli kyllä huikeasti parantaneet matkan varrella. Tänään sen kuuli erityisen hienosti. Upeita esityksiä! Kuorokin osasi minusta nyt eka kertaa edes pikkuisen säätyä kunkin solistin mukaan. Olis kiva kuunnella näitä tämänpäiväisiä nauhoituksia.

Huippujuttu myös, että saatiin kuin saatiinkin oma keikka! En alusta pitäenkään tykännyt siitä, että Mahlerin jälkeen porukka jakaantuis, toiset Tanskaan ja toiset kesälomalle. (Ja mitäs sitten, jos ei päästäisi Mahleria esittämään?) Tämä hanke aloitettiin kimpassa ja yhdessä se myös pitää lopettaa. Tuo 3.6. on justiin oikea tapa tehdä se. Ja peruna- sekä hissilaulu vedetään sitten kanssa, samaten kun pätkä Matti-kukkoa! Täytyy vissiin varata se seuraava aamupäiväkin vapaaksi, ties vaikka keikan jatkot pääsisi venähtämään...

Treenaus siis jatkuu. Pasi osasi taas pistää sanat paikalleen; "Älkää nyt kuvitelko, että tällainen Omnes annettaisiin jollekin normaalille amatöörikuorolle..." Tuo antoi taas vähän lisää uskoa. Kyllä se vielä aukeaa...

T. JuhaV

Kaksi kättä hississä...

Niinpä tietysti se oli biisin oikea nimi.... Siis olisi hyvä ollut olla neljä kättä. Tämä järkipuoli saattoi eilen unohtuakin kun tietenkin jonkinlaiset "kierrokset" oli päässä sisäistää tämä "Feeling"-kappale.

Onkohan minulla nyt mitään uutta sanottavaa? Tuskin suurta. Oli siis upeaa eilen saada ohjausta ja tuntea täydellinen keskittyneisyys...Noh, toden sanoakseni kyllä se mahakello siksi verran kuuluva on,KURRRR, että sämpyläaika kyllä tunki mieleen myös silloin kun aika oli!

Koreografian lisääminen toi viljalti lisämuistettavaa ja kyllähän oli meillä aika minimiaika tuon kaiken sisäistää. Mattiko se oli, joka mainitsi turvallisista nuoteista(?) Katsoin illalla nuotteja ja sanoja ja sanoisin niiden olleen selkeästi turvattomia, heh. Oli hyvä, että Reima ohjasi ilman niitä, ainakin minun mielestä!
Naiset olivat tosi kilttejä miehille ja antoivat kauniit aplodit. Ja sehän meidän miesten hieno palkinto olikin. Tasa-arvokin toteutui kun naiset edellisenä tiistaina esittivät hienosti omansa. Silloin itse ihmettelin kuinka noin pienessä ajassa saivat aikaan hienon esityksen. On se ihminen vaan pystyvä kun ryhtyy! Se suuri juttu on se, että ryhtyy...!

Itselläni päähän ei mahtunut harkkojen jälkeen enää sitä, mihin autoni olin jo päivällä jättänyt. On se kumma, että vaikka TIETÄÄ hyvin sen olevan toisessa suunnassa, sitä vain kävelee toiseen suuntaan! Mutta sekunti sekunnilta päähän mahtui sitten muutakin tarvittavaa tietoa ja tunnetta.

Tää on ihan "kauheeta", muttei minulla ole noissa muissakaan edellisiin kirjoituskannanottoihin paljon muuta kuin peesaamista. Mitä Manibussiin tulee, mietin kyllä, että jos kerta rakkalla lapsella on monta nimeä, on Gabrielin oltava tooooosi rakas. Silti monet sisäiset tahi ulkoisetkin itkut lienee tapahtuneet tämän osalta.

Mistä siis on kysymys? En tiedä, mutta sen tiedän, että Rahapussi on vaikea! Mutta onhan aivan tositaivahan tosi, ettei mikään ihmisen harjoittelema asia voi olla valmis hetkessä! Eikstääooihan selvä!

Ja vielä tautofoniaa lisää, ääh, eli minä olisin todella surullinen, jos ei olisi tullut valittua kuoroon ja tietäisin mitä olisin jäänyt paitsi. Eli haluaisin tosiaan jatkaa kuoroharrastusta, ja siis toki mielessä kangastelee kysymys, mihin!

LOPUKSI, niinkuin presidenttikin uudenvuodenpuheessaan sanoo, toivotan kaikille kuorokansalaisille omasta ja pehmoeläinteni puolesta mitä parhainta ja antoisinta (eikö ollut kiltisti sanottu) PÄÄSIÄISTÄ.

Ja muistakaa, ettei kaikki pidä mämmistä! Häntä, joka passaa mämmin, ei saa sitten haukkua ruokapöydässä petturiksi!

toivoo kaikille Ari

Fee fee feel your body...

Olipa uskomattomat harkat tänään! Adrenaliini menee vielä sellaisella tasolla, että ihan turha kuvitella menevänsä nukkumaan. Veikkaanpa, että sekä naisten viimeviikkoinen että tämä meidän tämänpäiväinen oli ihan harkitusti valittu juuri tähän kohtaan, jossa ihmiset selvästi tarvitsevat jonkunlaista piristysruisketta.

Oli aivan sairaan hauskaa tehdä tuollaista biisiä pikkuisen kieli poskessa. Reima ei juurikaan puuttunut laulun puhtauteen, vaan rytmiikka ja heittäytyminen oli ennenkaikkea tärkeitä. Suville tiedoksi, että kyllä tälläkin puolella osataan munia, minä ainakin. Toivottavasti se ei häirinnyt kokonaisuutta. Pois kävellessä keksittiin poikien kanssa jo pari seuraavaa tilannetta, missä tätä taatusti esitetään, palataan niihin myöhemmin. Kyllä tämän kuoron on pakko jo jotain osatakin, en millään jaksa uskoa, että mikä tahansa pystymetsästä valkattu porukka pystyisi tällaisia kappaleita saamaan prima vista muutamassa tunnissa kasaan. On me jotain jo opittukin.

Asiaan (virkkoi veljet...): taas tutustuttiin yhteen kuoromusiikin erilaiseen ulottuvuuteen. Tämähän on kanssa kait ollut alusta pitäen tarkoituksena. Toisaalta, tämä oman innostuksen jatkuva kasvu rupeaa vähän pelottamaankin. Teemalaulajiahan on enää jäljellä rajallinen aika, mitäs sitten sen jälkeen? Mulla on nyt sellainen fiilis että tätä haluaisi ruveta tekemään ihan tosissaan ja pitkäjänteisesti, mutta taitaa kumminkin olla harvassa sellaiset mahdollisuudet, jotka kaiken tämän jälkeen saisi samalla tavalla innostuksen kihisemään. Jotenkin seurakunnan kirkkokuoro ei juuri nyt saa kauheita viboja aikaiseksi...

Nyt palataan vanhojen kamujen Gustavin ja Giovannin pariin. Tosin taas vähän uudella asenteella. Ainakin mulla pikkuisen nousee tällaisista kokemuksista pää vähän pystympään ja uho kasvaa jonkin verran; kyllä niillekin vielä näytetään...
Wash and go...

T. Bassarin poljin (JuhaV)

Syvien mietteiden tulkintaa

Menny melkeen viikko etten ole kerennyt blogia edes lukemaan, saati sitten kirjoittamaan. Koko viikonloppukin meni kokatessa, 40 pääosin 16-18v protua ja niille kuusi ateriaa. Ja lapset vieläpä tykkäsivät ihan tavallisesta kotiruuasta. Nälkä on paras mauste, niinkuin sanalasku toteaa...                                                              

Tuntuu siltä, että nyt yhtäkkiä porukan valtasi jokin syvämietteisyyden puuska. Tosi hienoa pohdintaa tuossa pitkiä pätkiä. Pike peräänkuulutti draamaa, onko kukaan sille (tai muille YLEläisille) vihjannu tämän blogin olemassaolosta? Täältä nyt luulis jo saavan irti vaikka mitä. Tosin, kun koitin laskea niin meitä kirjoittajia taitaa täällä olla joku tusinan verran eli vasta neljäsosa porukasta. Pitäiskö tätä jotenkin vielä aktiivisesti mainostaa että saatais lisää osallistujia?

Aika monella tuntuu tulleen hanimuunin jälkeen sellainen tasaantumisvaihe. Hieno juttu, näinhän se pitää mennäkin. Olen ollu vähän "huolissani" kun mulla ei sellaista ole vielä tuntunut. Minä vaan tykkään niin älyttömästi laulamisesta, tai oikeastaan porukassa musisointi on se juttu. Olen oikeastaan koko ikäni kaivannut jotain kuorolaulun tapaista, mutta kun en koskaan uskaltanu mihinkään hakeutua. Olen aina pelännyt sitä koelaulussa ittensä munaamista ("ihan hyvä, mutta jospa me sitten otamme myöhemmin yhteyttä....") tai sitten olen vieroksunut kaikenlaisia vähän falskisti laulavia ukkoköörejä (joita seudultamme kyllä löytyy). Teemalaulajat sytytti heti; "pääsyvaatimuksena on, ettet ole aiemmin laulanut kuorossa". Kynnys lähteä putosi samalla hetkellä tosi alas, olin aivan varma että pyrkijöissä on muitakin ihan samanlaisia kuin minäkin. Itse asiassa aika kumma että olen tota kuorolaulua jännittänyt niin paljon; olen sentään työn takia esiintynyt aika paljon ja musisoinutkin julkisesti monenlaisilla kokoonpanoilla ja paikoilla.

Ja edelleenkin mulla vaan on kauhea hinku laulaa. Kertaakaan ei laulutreeneihin lähtö ole ollut vastenmielistä tai vaikeaa. Päinvastoin, olen työreissutkin järjestellyt niin, että vahingossakaan ei tule tiistaipäiville matkoja. Ja vaikeaa on toki ollut, ei siinä mitään. Tähän mennessä olen esim. Gabrielitreenit pääsääntöisesti istunut ihan hiljaa ekaa ja vikaa nuottia lukuunottamatta, poikkeuksena viime tiistai, jolloin vedettiin stemma kerrallaan ja pienellä porukalla. Myös Mahler oli alkuunsa sen oloinen ettei se aukea ikinä. Mutta edistymistä on kyllä taatusti tapahtunut. Pasi sano jo kertaalleen, että Suuri sun rantas on oikeastaan valmis ja vähän samansuuntainen oli viime tiistain kommentti Surusta. Olis tosi kiva kuunnella nyt joku niitä alkuaikojen vetoja jommastakummasta, siitä kehityksen luultavasti huomaisi hyvin. Nyt spirittiä vielä nostaa se, että eka kertaa tammikuun puolen välin jälkeen ääni on edes jotenkuten auki (ja parhaimmillaan vasta aina treenien jälkeen).

Mulla on vähän sama olo kuin Matilla (ja taisi olla jollain muullakin), että toistoja tarttis saada enemmän. Olen vähän kateellinen kaikille, jotka on olleet mukana noissa ylimääräisissä. Hesarissa oli hiljakkoin juttu jostain tutkimuksesta, jossa oli päädytty siihen, että virtuoosin synnyttämiseen tarvitaan 10 000 tuntia treeniä. Se on helppo uskoa, kun katsoo kuinka kauan esim. huippumuusikoiden kasvu kestää (ja kun muistaa että yhdessä vuodessa on muuten 8760 tuntia). Meillä nyt on sentään vasta takana korkeintaan muutamia kymmeniä tunteja, vaikka kaiken suihkulaulamisenkin laskis mukaan. Mutta - huomatkaa - muutaman tunnin treenillä naiset pisti ihan uuden (eikä kaikkein helpoimman) biisin esityskuntoon ja vetivät sen niin kuin olis pitkäänkin treenattu! Ei tuommoinen miltä tahansa porukalta onnistu vaikka olis mikä johtaja komentamassa.

Tapsa kiteytti hienosti noita selviytymiskonsteja. Olen itse asiassa osittain juuri niin toiminutkin ilman, että olisin osannut sitä sanoiksi pukea. Jotenkin tässä oppii koko ajan itsestään lisää ja toisaalta tietynlaista nöyryyttä ilman, että itsetunto siitä kärsisi. Olen nyt tajunnut, kuinka vähän itse asiassa osaan, mutta pystyn silti säilyttämään aiemmassa elämässä saamani kehut. Jos ihmiset ovat kerta tykänneet siitä vähäisestäkin osaamisestani, niin sehän on ihan hyvä. Joka treeneissä opin kumminkin jotain lisää, jos en muuta niin enemmän varmuutta. Ja jos en sitten pääse Tanskaan tai musta ei tule suomalaisen kuorolaulun uusinta megatähteä, niin ei sitten. Olen kumminkin täysillä yrittänyt ja päässyt niin pitkälle kuin mahdollista ja mitä luultavimmin ylittänyt kaikki aikaisemmat yritykseni tällä saralla. Ja tämä poikii kaikenlaista muutakin kivaa: meillä on taas suvussa isot synttärikekkerit kesällä ja nyt yritetään saada aikuisista ja lapsista pieni tanssiorkesteri sinne kasaan. Ipanat on toistaiseksi suhtautuneet suurella innolla. Jos siitä mitään tulee niin ainakin hauskaa, vaikka musiikillinen puhtaus olis mitä tahansa.

Yksi kollega (tosi kovakuntoinen urheilija) osallistui pari vuotta sitten ryhmään, joka kiipesi Mont Blancille (kaikki siis ei-vuoristokiipeilijöitä). Hän jäi sen viikon tuloksena 200 m huipusta. Sanoi jälkeenpäink että ei harmita, koskapa veti kumminkin niin loppuun kuin ikinä pystyi. Hyvä mieli tuli siitäk että yritti täysillä ja pääsi jopa pidemmälle kuin alunperin oli kuvitellut. Tai omakohtaisesti: olin viime syksynä mukana Metso Paperin joukkuessa Firman Tähdet -ohjelmassa. Me pudottiin heti alkukierroksella, vaikka oltiin omasta mielestä tosi hyviä. Tuotantotiimin ihmiset sitten varovasti kyseli, että ei kai kauheesti harmita, ja meidän vastaus oli että totta kai harmittaa ja suorastaan kyrsii. Mutta jos ei harmittais niin silloin tietäis ettei yritetty tosissaan. Näin se menee...

Eli nautin koko ajan vaan enemmän laulamisesta. Usko siihen, että Mahler saadaan loppujen lopuksi menemään on erittäin vahva. Gabrieli on vaikeampi, mutta uskon, että sekin vielä onnistuu. Niinkun aiemmin sanoin, veikkaan, että sen tarkoituksena on saada meidät yrittämään ihan äärirajoille asti. Olkoon se vaikka meidän Mont Blanc. Eipä muuten tule ihan äkkiä mieleen, että jollekin mille tahansa aloittelevalle kuorolle lyötäisiin ekaksi tuommoiset Mahlerit ja Gabrielit käteen, ollaan me jotenkin spesiaaleja. Miettikää sitä.

Tänään on taas mielenkiintoiset treenit edessä...
JuhaV
(Oho, huomasin nyt vasta jälkeenpäin, että toistelin aika lailla samoja juttuja, mitä pari viikkoa sitten. Sama pää... =:P)

Eiköhän tämä tästä

Kiitoksia kuorokollegoille ajatuksista ja rohkaisuista. Mukavaa kuulla ylipäätään, että moni muukin miettii laulamista niin paljon. Välillä tuntuu, että työ jää sivuasiaksi, kun pitää pitkin päivää pohtia oikeita säveliä, kauniita liukumia, crescendoja ja vokaalien ääntämistä.

Eiköhän tämä siis tästä. Keski-ikä on ja pysyy, siitä ei pääse mihinkään, ja yletön itsekritiikki ja kelpaamattomuuden tunne johtuvat ehkä myös vuodenajasta. Huhtikuuhan se vasta julma kuukausi onkin.

Luin illalla kuitenkin hauskaa artikkelia, jonka työtoveri oli printannut amerikkalaisesta New Scientist -lehdestä. Laajan jutun aiheina olivat mm. eläinten musikaalisuus ja se, vaikuttaako laulaminen aivoihin. Se muuten vaikuttaa, todistivat vuoden laulutunneilla käyneen tutkijan aivoskannaukset. Ja näin tutkija Steven Mithen lopuksi arvelee: "Tajutessani (vuoden aikana), miten vaikeaa laulaminen - eli äänen, rytmin, soinnin ja dynamiikan samanaikainen, tiedostamaton yhteistoiminta - on, ihmettelen entistä enemmän, miten ihmiset ovat ylipäätään kyenneet kehittämään itselleen sellaisen kyvyn."

Mutta eivät siis vain ihmiset. Isot apinat soittelevat kuulemma kaikenlaisia instrumentteja ja pikkulintujen on havaittu paitsi harjoittelevan laulujaan yksikseen myös esittävän duettoja. Ja kaiken huipuksi karppi kykenee kuulemma erottamaan toisistaan barokkimusiikin ja John Lee Hookerin.

Hauskaa päivää!
Suvi

Mahtava ilta eilen tytöt!

Minusta eilinen oli aivan mahtavaa, kiitos siitä kaikille tytöille ja meidän loistavalle johtajallemme! Mä olen aivan onneni kukkuloilla vieläkin ja sain oikein kunnon energiapaukun. Anna-Marin (kai fanitapaamisessa käynyt voi jo sinutella:) Perunalaulua oli kiva laulaa, vaikka pojille esittäessä meinasikin happi loppua, kun jännitti niin paljon. Opetus oli taas aivan huippua ja minä olisin voinut istua siellä vaikka koko yön.

Niin, huomaatte varmaan, että mun kuherruskuukauteni ei ole mennyt ohi. Mulla tuntuu into vaan lisääntyvän, tämä siis on mun juttu. Ei pidä masentua, jos ei stemmat aina mene ihan kohdilleen, miten ne voisivatkaan? Opitaan kuitenkin koko ajan lisää ja varmuutta tulee. Itseni olen ylittänyt kuorossa jo monta kertaa ja se kai oli tarkoituskin.

Omnes Gentes tuntuu tietysti vaikealta, mutta niin se tuntui ystävästänikin, joka on laulanut kuorossa yli 20 vuotta. Tuntuu siltä, että nyt erotellaan jyvät akanoista! Älkäämme silti masentuko rakkaat uudet ystäväni! Ensi viikon stemmikset auttaa varmasti meitä eteenpäin. Ja pojilta odotellaa upeaa esitystä!

Outi

Laulan pöytään lautaset...

Eilinen ilta meni tosiaankin hämmästyttävän nopeasti. Kummallista oli minustakin jännityksen valtava määrä, kädet ja ääni tärisivät ihan kuin kolmannen luokan laulukokeessa 30 v sitten...

Marjukka oli mieletön, biisi ehkä vieläkin mielettömämpi. Motivaatio kohosi taas uudelle tasolle ja huomasin, että ehkä sittenkin vielä voin oppia jotakin uutta.
Mietiskelin minäkin, että onnistuuko Omnibusin harjoittelu ilman Pasia. Mulla ainakin on stemma kertakaikkisen hukassa, enkä ole siihen selvyyttä saanut pianollakaan. Pääsen kyllä maanantaina mukaan, kuinkahan moni muu on tulossa?

Nähdään perjantaina, siihen asti laulelen tikkataulunkin...

Mari mukamas sopraano

Peruna ei ole pyöreä...

Ihan alkuun, naisten PERUNA-LAULU oli esityksenä iloinen yllätys, näin noviisin korvaan se kuulosti yllättävän hyvältä! Ja niin kuin Juha totesi, kukaan ei erotu, kaikki jäävät kokonaisuuden alle ja pienet fibat tai mokat, eivät kyllä sinne kuulijan korvaan asti kantaudu eikä niihin yleisö kiinnitä huomiota. Ja kaiken kukkuraksi kuoro svengasi laulun mukana! Toki ammattilainen erottaa varmasti kuoron "soundista" kaikkia ihmeellisiä asioita, mistä meillä ei mitään käsitystä. TOSI HYVÄ VETO, NAISET! Me miehet joudutaan ankarasti harjoittelemaan, ettei nyt ihan nolata itseämme sitten naisten edessä... ;-)

Voi olla, että menee tovi, että Teemakuoro svengaa Gabrielin Bussissa, mutta miesten kesken käyty harjoitus vei taas eteenpäin. Ja samaten se Mahler. Silloin kun sain ne Mahler-nuotit käsiin ihmetteli, että minkäs ydinaseen kaava nyt käsiin tupsahti ja nyt menee jo paljon paremmin, vaikka vaikeita kohtia kyllä piisaa. Nyt viimeistä treeniä en sanoisi mitenkään "rattoriemukkaaksi", sen verran haipakkaa menoa ja kun siinä intensiivisesti suorittaa, niin duunin puolelle mennään. Eli suorittamista, johon näin globalisaation aikakaudella jo pikkuhiljaa tottunut. "Kun harjoittelee, niin oppii". Tätä aika hyvin paikkansa pitävää hokemaa ovat kaikki lapsenikin saaneet kuulla kerran jos toisenkin...

Hieman kateellisin mielin sitten sitä naisten iloista rallatusta kyllä kuunteli. Miehet pellolla raataneet raskaan päivätyön ja naiset sen kun rallattelee ja pitää hauskaa - on se niin väärin! Ehkä meidän miestenkin aika joskus sitten koittaa...
Oletteko muuten panneet merkille, että kaikki meidän kouluttajat ja musiikki-vierailijat ovat olleet huumorintajuisia, hauskoja, positiivisella tavalla lapsenmielisiä ja sitten siinä sivussa ihan huippuammattilaisia. Onko näissä ihmisissä jokin yhteinen teema, vai ovatko ihan sattumalta tai hakemalla valikoituneet massasta?
Omassa lauluäänessä olen muuten havainnut jonkin verran muutoksia. Eli olen näillä Tuulin ja Pasin opeilla hakenut sitä ääntä. Se, mihin on itse joskus tottunut ja miltä se nyt "muodostettuna" kuulostaa luo muodollisen "identiteetti-kriisin", kun ääni ei ihan sama olekkaan! Ero on pieni, mutta silti ei ole ihan sinut sen kanssa, aivot ihmeissään, että "kukas tuo on..." Tuuli sanoi, että laulu kuulostaa ympäristössä erilaiselta mitä sen itse kuulee, ehkä sitten joskus TV:ssä viimeistään saa vihiä, miltä se kuulostaa. Ja sitten tuntuu, että ääntä lähtee enemmän. Eli joulukirkossa sitten kirkossa freskot rapisee ja ikonit helisee... Meillä on onneksi vain yksi seinänaapuri ja ainakin toistaiseksi on vielä sanonut päivää... ;-)
Laulamisiin!
t. Matti / B1

Juu, aamu koittaa...

Tulipa tuosta Suvin kirjoituksesta mieleen vanha Freukkareitten laulu: "Vaikken koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, niitten vieressä oon aamut". Eli hurmoshengellä hypättiin Pasin, Tuulin ja Teuvon kanssa sänkyyn, ja nyt kun aamun kirkaassa valossa alkaa yhä enemmän tulla vastaan näitä elämän realiteettejä (mulla esim. aika usein, et "mitä ihmettä minä täällä teen?"), niin pikkasen tuppaa itsetunto kolisemaan. No minäpä nyt sitten vanhana ja viisaana kerron, miten itse selviän niistä aallonpohjista, jos vaikka ois vinkkiä kohtalotovereillekin, eli ei kyllä taida olla ;-)

Ongelma: Korva ei riitä, ei löydä sävelkorkeutta, ja vaikka löytäiskin, niin ei siinä pysy.
Ratkaisu: Muistelen, miten tähän ohjelmaan ajauduin. En ole ikinä osannut laulaa. Nyt hetkittäisten onnistumisten seurauksena olen alkanut kuvitella itsestäni liikoja, et muka osaisinkin jotain. En osaa. Palaan maan pinnalle ja nautin niistä pienistä onnistumisten hetkistä, kuvittelematta et tila ois mitenkään jatkuva.

Ongelma: Äänen tuottamisen tekniikka ei riitä. Henki ei riitä, ilma loppuu kesken. Haukon ilmaa hartioilla joka pilkun kohdalla. Saatan ymmärtää, millaisen äänen tulisi tulla kehosta ulos, mut sieltä tuleekin jotain ihan muuta. Ääni ei tule silmistä. Tai sit tulee niin silmistä, et kyyneleet vuotaa.
Ratkaisu: En välitä. Annan äänen tulla sellaisena kuin se on tullakseen, keskityn muihin asioihin, suosikkeinani rytmitys ja sanojen ääntämys (eet ööksi ja silleen, onpahan ainakin itellä hauskaa). Hyötyäkin saattaa seurata: opin nuottien kestot ja sanojen ääntämyksen.
Vaihtoehtoinen ratkaisu: Keskityn Tuulin opetuksiin. En isommin kiinnitä huomiota sävelkorkeuksiin enkä varsinkaan sanoihin, vaan ryhtiin, vatsan käyttöön, ilman kepeään imailuun haukkomisen sijaan. Elikäs en välitä lainkaan siitä, miltä ääntelyni kuullostaa, kunhan se tulee ulos oikeammalla tekniikalla.

Ongelma: Motivaation puute. Epäkiinnostavat biisit. Turhauttavaa harjoittelua. Toistoa...
Ratkaisu: En välitä, en valita. Palautan mieleen, mitä itse haluan tästä juubasta, miksi tähän lähdin. En ole solidaarinen vaan terveen itsekäs. Vasta kun itse nautin omasta tekemisestäni, voin jakaa iloa köörikavereille. Pakottamalla luotu yhteishenki ei palvele ketään. Otan turhauttavat seikat haasteina, yritän etsiä niistä pointteja, joihin keskittymällä saan niistäkin iloa (vrt. edellisen ongelman ratkaisut, kaikista jutuista löytyy jokin juju). Ja vaikkei tästä keväästä mitään muuta kostu, niin oonhan saanut brassailla kavereille, et oon tosi-tv-ohjelmassa ;-)

Ongelma: Esiintymisen pelko. Epävarmuus. Jännittäminen.
Ratkaisu: Itsensä munaaminen on parasta, mitä voi tapahtua. Siinä joudun todella tekemisiin oman minäkuvani kanssa. Kun häpäisystä toinnun, olen taas kasvanut ihmisenä: hyväksyn itseni taas vähän paremmin sellaisena kuin olen. Ja saattaapa joskus käydä jopa niin, et kuviteltu munaus onkin muiden mielestä aito onnistuminen (tosin aikas harvoin ;-)) Kiikkustuolissa sit aikanaan on varmasti mukavampi muistella niitä asioita, jotka tuli tehtyä, kuin niitä jotka jäivät tekemättä.

Ongelma: Jatko? Kun kaikki (tai ainakin teemalaulanta) loppuu?
Huono ratkaisu: Tallennan ensi syksynä kaikki jaksot digiboksin kovalevylle. Poltan ne DVD:lle. Ostan kiikkustuolin, ja aina kun alkaa ahistaa, laitan videon pyörimään. Luon nettiin kotisivuston, jonne kopioin ne osuudet ohjelmasarjasta, joissa itse olen kuvissa. Ne jaksot, joissa olen äänessä kuultavasti, saatan olla kopiomatta. Unohdan välittömästi kaikkien köörikavereitten nimet, paitsi Petrin (se on niin hauska, kun sillä on möreä ääni).
Parempi ratkaisu: Pääsiäisenä tapaan kavereita, joitten kanssa vedettiin punkkia 70-luvun lopulla. Kokeillaan treenata, miten homma toimii "tänään". Biisit on niitä vanhoja, omia ja covereita, ja heti testaillaan (ainakin mulle) uusiakin. Elikäs pääsiäisen jälkeen tiistaitreeneissä musta todennäköisesti ei lähde pihaustakaan. Punkin laulutekniikka kun on pikkasen Tuulin ja Pasin oppien vastainen. Mut siis tarkoitukseni on tavalla tahi toisella harrastaa musiikkia Teemalaulajien jälkeenkin. Mihinkään kuoroon en tod.näk., tuu ikinä liittymään, ei vaan taidot riitä. Uskon ja toivon kuitenkin, et tämän kevään opeista ja kokemuksista on aitoa hyötyä siihen, mitä hyvänsä sit rupeenkaan tekemään.
Paras ratkaisu: Löydän sit kuitenkin sen omanlaiseni kuoron. Onhan niitä vaikka mitä. Huutajat ois kaikkein kiinnostavin, mut ne taitaa majailla Oulussa. Semmarit ois sit se seuraava, mut ne on Jyväskylässä. No, tuskin noihin ois mahiksiakaan, vaan saattaishan sitä löytyy vastaavia(?); oiskohan moisia?
Taustaa parhaalle ratkaisulle: Jotain iloa on ollut Facebookinkin käytöstä. Törmäsin siellä nääs vanhaan tuttuun vuosien takaa, ja mainitsin tästäkin proggiksesta. No sit kun siinä vaihdeltiin kuulumisia, niin selvis, et hänkin laulaa kuorossa, ja tekee myös kuorosävellyksiä & -sovituksia. Jos moisesta olisin kuullut aiemmin, olisin ehdottanut tuotannolle ottamaan yhteyttä; biisi tai konsultaatio... Jos ootte mun ikäpolvee saatatte muistaa selaisen bändin kuin SE, ja sen laulaja/lauluntekijän Yarin. No se pointti tässä tarinassa nyt on Jarin kommentti: "Samat on harrastukset, itse olen laulanut jo kohta 10 vuotta Taipaleen Ortodoksisessa Kirkkokuorossa ja Joensuun Ortodoksisessa Mieskuorossa, vaikka olenkin täysin kirkkoon kuulumaton, jumalaton pakana. Ortodokseilla ei oo niin tarkkaa tuo. Kuorolauluhan on parasta harjoitusta korvalle ja muutenkin sitä laumaeläimenä kaipaa ympärilleen paljon hyvää seuraa ja meininkiä." Tuota paremmin on vaikeaa kuorolaulamisen ideaa kiteyttää.
Mainos: En usko, et Jari pahastuu, vaikka tälleen suoraan lainailen kirjoituksiaan (tää on kuitenkin privaattiblogi), ja tärkeintä ois saada sanaa leviämään, et hieno konsertti ois tulossa, eli yleisöä paikalle. "Meillä alkaa just uusi levytysprojekti "Vaeltajan lauluja", ennenlevyttämättömiä siirtokarjalaisten hienoja lauluja, olen sovittanut niitä toistakymmentä ja kesäkuun 14 pv (LA) konsertoimme HKIssä, solistinina mm. Sanna Kurki-Suonio. Että sinne sitt kuulemaan. Muistutan kyll kun hetki lähenee. Levy ilmestyy syksyllä". Mehän ollaan vedetty näitä rantoja ja suruja, eli varmaan aika samaa genreä, mitä tuossa konsertissa tulee olemaan. Laitan postia kun tiedän tarkemmin.

Lopputulema:
Oisko se vaiks, et jos kaveri vetää kirkkokuorossa omnibusseja tai manibusseja, niin miksenpä minäkin. Itse asiassa koko tän sangen pitkän kirjoituksen laukaisija oli tuo hauska tsipale. Juha uumoili sitä vitsiksi, mut sit tais tuumata toisin. Niin minäkin. Siinä kappaleessa on koko kuorolaulannan syvin olemus. Ja vielä kun Köpiksessä 16 onnellista pääsee vetään sen siten, et ei tosiaankaan oo kaveria vieressä, jolta ottaa ääntä...

t-tapio

ps. Koontina vielä ton sepustuksen olennaiset pointit: Ottakaa lunkisti, nauttikaa ja menkää mainitsemaani konserttiin.

Yökyöpelin mietteitä

Töissä ollessa on erittäin sopiva mietiskellä kuoroasioita ja lukea toisten juttuja. Yksi lapsi tuolla nukkuu, jota minun siis pitää olla vahtimassa ja aikaa riittää muuhunkin kuin töiden tekemiseen =lastenhoitoon. Minä olen hitaasti syttyvää sorttia näköjään ja vasta nyt maaliskuussa alan ottaa tosissani eli harjoitella. Olen koko ajan ollut aivan innoissani kuorosta ja kappaleet ovat olleet TOSI haasteellisia. Mutta olen sitä mieltä, että niin niiden pitääkin olla, ei sitä muuten mennä eteenpäin. Tosin tämä "omnibussi" on ehkä liikaakin haasteellinen, kun ei löydä omaa stemmaansa, vaikka mitä tekisi. Mistä tulee ajatus ottaa tällaisia kappaleita uuden kuoron ohjelmistoon, ihmettelen. Mutta ihme kyllä ajattelin Mahlerista lähes samalla lailla alussa.
Nyt jo pääsen melko keveästi ylä-geehen, mikä oli silkkaa unta tammikuussa. Tämän testasin tänään töissä, kun laulelin punapaulaa ja sitten tarkistin pianosta, missäs sitä mennään. Mutta vielä on matkaa Mahlerin ylä-beehen. Miten sen saisikin tulemaan niin, ettei leukaperät kireenä vetäis ja vinkuis? Teorian suhteen taidan olla ihan kahjo, mutta mulla on sielläkin hauskaa. Minusta Teuvon opetustyyli on ihan ok. Ehkä osasyynä on, että en ole teoriaa koskaan opiskellut, kun viulutunneillakin aikoinaan kävin hienostuneen vanhan rouvan luona, jolle riitti että soitettiin vain kappaleita. No joo tämmöinen vuodatus multa. Ai niin suurkiitos kaikille, jotka etsivät uutterasti sivustoja, joilta voi kuunnella näitä meidän biisejä. Siitä on ollut mulle iloa ja hyötyä. Kiittää sopraano-Päivi

Jaksaako kukaan katsoa...

Juu,
Täytyypä nyt tunnustaa, et kun tän sivuston osoite on vuodatus.net, niin tulinpa pikkasen vuodattaneeks; eli vastausta Suvin kysymykseen: "Näinkö unta, että vielä sunnuntai-iltana blogissa oli tavallista kriittisempi kirjoituksesi kuorostamme ja laulamisesta? Vai poistitko sen?": juu poistin sen bittien taivaaseen, ja siellä pysyy eikä takas tuu.

Tää on vaan niin kaksjakosta tää teemalaulanta: yhtäältä on aivan tolkuttoman hienoa veisata vaikeita biisejä kuten Mahleria tai rahapussia, joista on pääsääntöisesti ihan pihalla, mut toistolla alkaa jo pikkasen saamaan kii. Ja sit toisaalta nää, nyt jo tutummat biisit, Autius ranta ja Suru (Sibbe varmaan tulee kohta samaan seuraan), jotka (kuten Rannasta Pasikin totes) alkaa ihan oikeesti jo vähän toimia ja kuullostaa "oikeelta kuorolta".

Vaan sit "vuodatuksiin", kun on vielä osalla meistä nää soolotehtävät. Anteeksi en pyytele, mut pakko on todeta, et kun sen ensimmäisen kerran vedin soolon edessänne, niin omastakin mielestäni se oli järkyttävää. Tänään Tuulin opastuksessa (kameroitten kera ;-) hillitsin itseni pikkasen paremmin. Mulla ongelman ydin on siinä, et melkein aloin Tuulin kanssa riitelemään, et en todellakaan halua heittää kyseistä biisiä "silmien kautta", vaan räkäsenä kätkätyksenä kurkun päästä, kaikkien oppien vastaisesti, mut omaa tulkintaa kunnioittaen. Vaikeeta on: toisaalta haluan hyödyntää Tuulin opit, mutta kun omat visiot ja ambitiot ovat vähän toisaalla. Eipä taida tulla Tanskan matkaa näillä eväillä... Mut hauskaa kyllä on, ja motivaatio kohdillaan, sillä kinaaminen on yllättävän mukavaa (suosittelen); ja oisko se sit vähän sitä, mitä ohjaaja Pikekin tänään toivoi(?).

Tämän kuvauksen itsestäni Sandralle (vasta) tänään lähetin:
Nimi: Tapio Nyman / Ääni: F - f1 / Ikä: < 50 v. / Sijainti: Helsinki / Toimenkuva: SAP / Asenne: Punk / Motiivi: "Musiikki on liian hauska asia jätettäväksi ammattilaisille; ja aivan liian vakava asia jätettäväksi vain heille" => Eivät riittäneet lahjat mihinkään soittimeen, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ruveta laulamaan...

Tapio Nyman

Vuoristorataa?

Näköjään normaalielämää näyttää tämä kuorolaulukin olevan. Ensi-ihastuksen jälkeen rupeaa jo muitakin tunteita ihmisissä pikkuhiljaa heräämään. Hyvähyvä, niinhän se pitää mennäkin. Makean syöminen on kivaa ainoastaan silloin, jos välillä tulee suolaisenkin vuoro...

Mulla ei ole vielä tullut laulamisesta ja sen treenaamisesta yhtään huonoja fiiliksiä. Teoriaa epäilin heti alusta saakka. Kävin kakarana nimittäin pitkään musiikkiopistossa pianotunneilla, ja sen yhteydessä oli pakko opiskella myös teoriaa. Inhosin sitä yli kaiken! Minä olisin vaan halunnut soittaa ja niinpä lintsasinkin teorioista aina kun pystyin. Ja kun en siitä saanut kursseja suoritettua, niin sain lähteä koko musiikkiopistosta. Kävin sitten vielä monta vuotta Pasin isoäidillä yksityisoppilaana ja sain tosissaan vaan soittaa (teorioita käytiin siinä sivussa). Aivan loistava ihminen!

Nyt päätin sitten, että tällä kertaa teoriat istutaan kiltisti ja pakko on myöntää, että kyllä siitä vaan hyötyä on. Ikä tietysti helpottaa; nykyisin ei ole pakko ensin kapinoida kaikkea vastaan. Joka kerta kumminkin joku vanha asia palautuu mieleen tai sitten tulee jotain ihan uutta. Jännä on myös havaita, että yleensä teoriatunnille tullessa semmoinen vanha inhotuksen tunne on aluksi iholla mutta se kyllä haihtuu aika äkkiä. Teuvo auttaa siinä paljon. Allekirjoitan täysin RL:n kommentin opettajan ja tyylin merkityksestä. Muistan kiusallisen hyvin, kuinka ennen vanhaan vedettiin pitkät talvi-illat vaan konemaisesti taa-taa-taka-taka-taa:ta kuivan opettajan perässä. Vähemmästäkin saa näppylöitä.

Laulaminen sen sijaan on vaan älyttömän kivaa. Ja on ollut hienoa huomata, kuinka (edes vähän) siinä on pystynyt kehittymään. Minä ihan oikeasti uskon, että toi omnibussi-laulukin vielä jonain päivänä menee. Olen sitä pianon kanssa tahkonnut, ja vaikkei siitä muistissa vielä mitään olekaan (muuta kuin ne eka ja vika nuotti,) niin usko on kyllä vahva. Sama koskee Mahleriakin, kyllä se vielä sieltä... Mulla on tosi luja luottamus Pasiin ja Tuuliin, kyllä ne sitten sanovat, kun mennään metsään ja auttavat eteenpäin.

Eli hyvillä fiiliksillä jatkan edelleen. Saa nähdä, missä vaiheessa tulee muuta vastaan. Hienoa on se, että nuo huonot fiilikset saadaan sanoiksi puettua, silloin niitä joutuu itsekin miettimään ja keskustelemaan, ja sitä kautta on mahdollista jotain edistystäkin saada aikaiseksi. Tällä hetkellä tuntuu edelleen siltä, että tätä lajia pitäis jatkossa saada lisää, katotaan muuttuuko mieli kevääseen mennessä.

Matilta hauskoja havaintoja Euroviisuista. Minäkin kuuntelin sitä sivukorvalla lauantai-iltana, ja Outi Hovatta kyllä erottui edukseen, se kun osaa oikeasti laulaa. Piisihän ei kyllä mitään eurokamaa ole, mutta levy-yhtiönkin heebo totesi heti, että vaikkei tällä kisoihin päästäisikään, niin se kyllä varmaan jää elämään. Kansa selvästi uskoo, että hevimeiningillä pärjätään edelleen, minä luulen, että se jippo käytettiin jo. Pitäis keksiä jotain muuta. En voi sille mitään, että yleensä en kauheasti noita (euro)poppareita jaksa kuunnella (vaikka rockhemmo olenkin sydänjuuria myöten). Joko ne ei osaa laulaa kunnolla tai sitten niillä on niin hirveet maneerit. Enpä katsonut edes Lordin voittoa vaan menin nukkumaan, ja niinpä lapset mua edelleenkin muistuttaa, etten ole kokenut livenä yhtä Suomen historian käännekohtaa...

Huomenna lauletaan taas!

JuhaV

 

 

 

Ei tarvi tykätä

En ole nähnyt Suvin mainitsemaa kirjoitusta enkä Suvin unta, mutta samaa mieltä, ettei tästä tavitse tykätä. Meidäthän on otettu kokeilemaan jotain sellaista, mitä ei olla ennen tehty.

Pidän itsekin option siihen, että kevään lopussa totean, että kiitos ei mulle enää lisää. Toistaiseksi yllätykset ovat onneksi olleet vaan niin myönteisiä.

Syksyllä omat pelkoni liittyivät siihen, että mitäs, jos mä en pidäkään opettajien opetustyylistä. Olen jotenkin aivan turha kriittinen näiden asioiden suhteen eli miten opettaja opettaa... . Tämä piirre on pahentunut iän myötä. Omissa opinnoissakin jätin vain kurssit kesken, jos ei miellyttänyt opettajan tapa toimia. Sitten odotin aikaa, jolloin kyseisessä kurssissa opettaja vaihtuu ja suoritin hommat loppuun. Ja siksi opintoihin menikin 12 vuotta...

Pahinta musiikkijutuissa on mulle se, jos opettaja osoittautuu kapea-alaiseksi, toisia musatyylejä ymmärtämättömäksi juntiksi. Ja jos saanen yleistää, niin ikävä kyllä klasareissa (=klassista musiikkia soittavat) on paljon sellaisia, jotka uskovat vanhaan pyramiditeoriaa, jossa länsimainen taidemusiikki on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Tätä oppia muuten jotkut opettajatkin vielä opettavat ainakin Sibelius-Akatemiassa. Toki kapea-alaisuutta löytyy genrestä kuin genrestä. Toisten väheksyminen on musta vaan niin alhaista, että... Kuitenkin musiikin teossa ja etenkin laulussa ydinjuttu on musta siinä, että koska me olemme erilaisia tulee meidän ääntenkin olla erilaisia. Ja suon kaikille muille oikeuden olla täysin eri mieltä näistä asioista ja pahoittelen, jos esim. joukostamme joku nyt loukkaantuu tällaisesta puheesta.

No pahin pelkoni ei ole toteutunut, hyvä näin. Välillä kyllä mietin, että miksi haluan opetella uudenlaista laulutekniikkaa, mutta koska se toistaiseksi on ollut vain niin hauskaa, niin ei ole ollut motivaatio-ongelmia. Solfassa tuli nyt ne mollisolmisaatiot, ja pää meni solmuun. Tässä kohtaa aikaisemmin lopetin kesken solmisaatiotekniikan opiskelut. Perjantaina tuli sama tunne mieleen... . Toisaalta nyt ollaan jo maaliskuussa, ja tätä kestää enää toukokuun loppuun, joten koitan olla antamatta periksi. Ja toisaalta jotenkin jaksan vaan uskoa siihen, että jos sen tekniikan opettelisi niin siitä olisi apua.
metsoRL

 

Hei, t-t-t!

Näinkö unta, että vielä sunnuntai-iltana blogissa oli tavallista kriittisempi kirjoituksesi kuorostamme ja laulamisesta? Vai poistitko sen?

Ellen nähnyt unta, laita juttu takaisin. Olin aikeissa vastata mutta ihan liian väsynyt siinä vaiheessa iltaa. Kirjoitit rehellisesti ja asiallisesti; kyllä minullakin on kohdittain käynyt mielessä, että mitä vittua minä täällä oikein teen.

Suvi

 

Rakas päiväkirjani...

Klo 7.00 kello soi ja emäntä nousee, eiku auferstehn, valmistautumaan uuteen työpäivään. Itsellä on talviloma (jubilo! jubilo !) ja vois jäädä nukkumaan, mut päässä on soinut jo jonkun aikaa punapaulapunapaulapunapaula, joten mitäs tässä enää makoilemaan. Menenkin alas aamukahville, siell on lapsen lysti olla. Onpa hyvää kahvia, niin menee kurkusta alas kuin jokena juoksisi. Bereite dich! Hei vaimo onkin jo hakenut Hesarin. Joskus kun jakaja on aamulla myöhässä, sitä sentään ikävöin. Kohta kotimaan uutiset olenkin jo katsonut kyynelein. Ja eiku urheilusivuille: Manibus 0 - Jubilate 0. No pitkävedossa ainakin 1 kohde pitää. Tv-sivut klo 19:00 luonto-ohjelma: tuonelan karjaa, eläinohjelmat on ihan kivoja. Sitten koirat ulos (3 kpl). Alkaa hirveä haukkukonsertti, kun naapurin koira räksyttää pihalla, varmaan vilua vaikeroi? Takaisin sisälle ja vähän omia askareita. Laskujen maksua netissä, siis rahoja kultakehdost toisen kultakehtoon kellauttelen. Lisää kahvia ja seuraksi do-mi-so, eiku domino-keksejä. Emäntä soittaa ja tiedustelee, mihin hän asiakkaansa avaimen kaunihin kaotti. En tiedä vastaan ja kehoitan ens kerralla käsvartehen solmia sen. Lyhyt puhelu. Sitten petaankin öisen lehdon.. eiku sängyn. Mitäs nyt? Pitäisköhän vähän treenata kuorohommia? No ei ihan vielä. Kvarttitunnin päästä tuleekin tv:stä jotain. Sen jälkeen vois vähän harjoitella, ellei kvintti pimene ennen sitä. Olo on kuin vanhassa Flora-mainoksessa. Mitä? Ettei ollu kuoroo? Eiku siis Floraa.
Terveisiä ja alleluia kaikille t. Jusso Baha

Tänään tarkataan haas!

 

Good Grief,
kun kello on paljon, tai oikeastaan vähän. Huolestu en ma ajasta myöhäisestä koska huomenna, äh ei kun tänään siis, tällä kirjoittajalla on lupapäivä (lue vapaapäivä). Illalla sitten henkistäkin harrastetta edessä. AIVAN! - niin kuin Pasi sanoisi, kuorohommia!

Itse allekirjoitan toki näitä edellisiä kirjoittajia tästä viikonlopun TENHOSTA, joka imi mukaansa. Itse jo viikonlopulla mietin, mikähän tästä tekee niin sellaista puoleensavetävää, mutta eihän sitä liikaa oikeastaan tarvi tai pidä analysoida. Intuitioon voi luottaa, että kuoroviikonloppu oli onnistunut! Otaksun, että se oli vain kokonaisuus, jossa oli niin paljon kiinnostavaa ja ensikertalaisuutta, kuten oopperaohjauksessa (pihdeissä) oloa.

Monella varmaankin nykypäivänä, jotka mahdollisesti ovat sellaisessa työssä, että eivät tästä työstään oikein varsinaisesti pidä, ja ovat töissä pelkän rahan takia, on kokemusta asioista, jotka puuduttavat. Itselläni ne ovat olleet tehottomat tylsät kokoukset. Mutta tämä kuoroharraste on osoittanut tosiaan senkin, ettei tylsyyttä ole ollenkaan, vaikka olisi paljon toistoakin. Ja henkilökohtaisesti en VOINUT olla virkeä sunnuntaina oikeasti, mutta väsymyksestä ei ollut merkkejäkään. (Ai valvoinko jotenkin liian iloisesti liikaa, heh!? En. Uni vain oli "puutteellinen". Bussissa jo väsy iski.)

Mitä tästä innostuksesta TULISI OPPIA? No minä ehdotan! Tulisi valita se palkkatyökin ehdottomasti sellaiseksi, että se olisi mahdollisimman antoisaa.Taikasanat ovat motivaatio ja rentous. Ja siinä sivussa se muukin elämä itselleen sopivaksi. Huh, mitkä vaatimukset tuossa viimeisessä on! Mutta jokainen on oman onnensa seppä kuitenkin!

Palaudutaan osittain maan pinnalle vilosohvointijorinasta. Siis harjoittelua ja kehittymistä odotan kuorossa innolla. Teuvon tunneista toki olisi otettava hyöty ja harkattava. On ihan selkeää, että nuoteista luku ja laulaminen ja oikean sävelen saaminen heti on se tärkeä asia. Ja josko tuo lähtee itsestään harjoittelulla, silloin toki olisi vappusumpin paikka.

On tämä sellainen yhdistävä harrastus. Kiva oli huomata hyvä yhteishenki. Poijaat tietävät, että eräässä paikassa tuli myös sellainen olo, että ollaan "yhteisessä veneessä". Siis armeijassa. Silloin oltiin vain limaisessa nesteessä. Nyt sen sijaan kuin pumpulissa. Yhteenkuuluvuus ja tasa-arvoisuus ovat tässäkin ne hienot arvot! Kyllä se tästä hyvin menee niin kuin tässä blogissa aiempi kirjoittajakin sanoi!

Toivoo Ari (Teno Rikaksi)

 

Kuorolaulu on vaarallista

... tai ainakin siitä innostuminen.

Nyt tulee hieman paljastelua, mutta en voi olla kirjoittamatta teille tätä.

Tänään aamupäivällä lähden tekemään yhtä työhommaa, ajatukseni ovat kuitenkin vielä täysin viikonlopussa ja lauluissa ja laulamisessa. Ajaessani liikenteessä huomaan, että olen tehnyt ehkä tuplabuukkauksen aamupäivälle ja ajatukset alkavat harhailla kuoroajatusten lisäksi töissä ja tekemättömissä töissä ja teemalauluajatus pyörii koko aika päällimmäisenä.

Tulen risteykseen, nojaan punaisissa valoissa auton oveen kyynärällä, vasen käsi tossa korvan juuressa ja huomaan toki sen poliisiauton, joka ajaa vasemmalle kaistalle punaisiin pysähtyen. Valot muuttuvat vihreiksi, painan kaasua ja ajatukset ovat edelleen jossain muualla, teemalaulussa. Käännyn vasemmalle, ajan suoraan ehkä parisataa metriä risteyksestä. Katson "vahingossa" taustapeiliin ja arvatkaa vaan, ajaako ne polliisit siellä ja vilkuttavat punaista. Argh! pysähdyn tien laitaan.

Poliisi tulee puhalluslaitteen kanssa viereen ja kysyy, että tiedänkö mä, miksi mut on pysäytetty. Mullahan ei ole mitään tajua, kun mietin siinä kymmenessä sekunnissa, että ajoinko jo ylinopeutta (EI), käännyinkö risteyksessä väärin (EI), ajoinko punaisia päin (EI), no mitä sitten?

Tässä poliisisetä sitten toteaa, että näytti kuin olisin puhunut kännykkään siinä nojatessani kyynärällä oveen. He olivat ajaneet viereeni ja yrittäneet viittoa mulle, herättää mun huomion, mutta taisin juuri silloin ajatella jotain viikonlopusta ja niitä työjuttuja (=naisten taito ajatella kymmentä asiaa päällekkäin), mutta en todellakaan ajatellut poliisia... .

Selvitän sitten hänelle lievästi epätoivoisena, mutta varmaankin aika vilpittömän kuulloisena, että kun olin ihan ajatuksissani enkä huomannut. Poliisisetä sitten sanoo, että heidän mielestään he ajoivat mun perässä punasta vilkuttaen suht pitkään, johon minä vain, että olin siis niiiiin ajatuksissani (samalla varmaan punastun kun tajuan, että mähän tunnustan, että en siis todellakaan ajatellut sitä liikennettä...).

Jouduin vielä puhaltamaan ja lupaamaan, että kasaan ajatukseni, keskityn liikenteeseen ja olen turvallinen ajaja... .

Sillä sekunnilla unohdin kaiken muun (paitsi kuorolaulun)!

(tunnustajana RL)

Anteeksipyyntöjä ja painostusideaa...

Heippis
Tuolla aiemmin taisin vähän turhaan mollata Mahleria. Täytyy nyt vetää vähän takaisin päin. Kait se on "hyvä biisi", kun vaan pääsis jotenkin sisään, mut ku ei vaan aukee, ...kele. Siitä sit tulee lievää turhautumista omasta osaamattomuudesta. Välistä jopa tuumaa, et mitä ihmettä minä täällä teen. Ja sit kun vielä tupsahti se Kähärä, jonka biisi aidosti kolahti, varsinkin omien kommenttiensa tuomilla muutoksilla: voima, vihaisuus ja nopeutus. Siinä tuli sellaista särmää, jossa pääsee (vanhana punkkina) heittään itselle ominta asennetta peliin. Anteekspyyntö nyt altoille, kun taisin karjua tukkanne otsalle, mut oma (hyvä?) harjoitteluperiaate on, et ensin vedetään yli, ja sit kelataan vähän takaste, niin alkaa olla kuosissa. Vähän hävettää, et tais kyllä mennä vähän turhankin yli; ja sit kun vielä vieressä lauloi Tuomas, jonka ääni on kyllä harvinaisen upean kantava, niin ymmärrän altojen kommentoivat katseet ;-)

Mut asiaan. Paluumatkalla bussissa utelin pikaisesti kuoroemäntä-Inarilta, et kuinkas paljon, ja millaisia biisejä sitä ois tuloillaan. No eihän hän tietenkään mitään vastannut, mut jutustellessa tuli kuitenkin ilmi, et tekijätiimi kyllä pohtii, josko sais järjestettyä toisenkin julkisen esiintymisen kuin Mahlerin. Tanskaanhan pääsee vain noin joka kolmas meistä, jolloin esim. Surua ei pääse missään esittämään (ja telkkaria en nyt laske mukaan, live-esiintyminen on aina oma hektinen kokemuksensa). Toisaalta en kyllä sukua enkä kavereita kiusaisi Finladia-talon Mahlerilla: 80 minuutin biisi, jossa ite mukana muutaman minuutin ihan lopussa; vaan mun takia ne kuitenkin tulisivat jos tulisivat. Pakko ois saada joku keikka, jossa heitettäis nää "Rannat" ja "Surut" ja mitä muuta sit onkaan tulossa, eli sellaset kokonaiset biisit. Eli siitä sit varsinaiseen ehdotukseen: painostetaan joka käänteessä, jotta löytäisivät sopivan esiintymistilaisuuden. Koska esitettäviä biisejä ois vaan muutama, niin mitään omaa juttua ei kannata edes miettiä. Lähinnä tulee mieleen tilaisuudet, esim. jonkin toisen kuoron konsertti, jossa vierailtais parilla biisillä. En nyt osaa tän tarkemmin määritellä, mut sellainen tilaisuus, johon kehtais kavereitakin kutsua, ja varsinkin 11 v. tyttäreni. Ja kyllähän tollanen esiintyminen tois uutta lisäväriä myös itse ohjelmaan...

Tenori-Tapio

Pikaiset kuulumiset ja olotilat

Laitan kanssa tällaiset pikaiset tunnelmat leirin jälkeen.

Sallisen suhteen mä näköjään alan vasta lämmetä. Ehkä se muuten osittain johtuu siitä, etten ollut ottanut kunnolla selvää, mistä siinä koko jutussa oli kyse. Luin jostain, että se on Annan ja Antin rakkaustarina ja silleen. Mutta kun saa ohjaajalta hieman kontekstia juttuun, niin sanoille ja lauseille sai uusia ulottuvuuksia. Nyt sitten mietin, että jos jotain vähänkin vastaavaa tulee vielä eteen keväällä, niin koitan olla aktiivisempi ja haen käsiini enemmän taustatietoa jo kappaleen ensikäsittelyissä. Sallisen suhteen myöhästyin todella rajusti. Nyt kun tuli myös todennettua, että voi olla, että kevään aikana joku meidän käsittelyyn tuleva biisi onkin meillä käsittelyssä tyyliin vain neljät harkat, ei kannata aikailla tällasissa jutuissa. Meidän miessolistit taisi saada todella kokea ton työskentelyn rankkuuden ja ihanuuden.

Kähärän biisi sai kyllä rajun muutoksen tunnelmissa. Mulla se oli soinut päässä enemmän tuskaisen valittavana ja kaihoisana ja lopussa murtuen herkästi. Ei missään nimessä tuskaisen aggressiivisena, herkän vaikuttava eikun miten hän sanoikaan... . No totellaan säveltäjää ja Pasia ja tehdään, mitä he haluavat. Tykkäsin suorastaan kyllä siitä Kähärän tavasta suhtautua kieleen, että ne sanat otetaan selvästi ja ei pyöristellä vokaaleja eikä muutakaan. Suomen kieli on kaunis, ja nää hänen kertomansa jutut on juuri mm. sellaisia kansanlaulujuttuja. Mahtavaa oli se, että hän sanoi mielipiteensä näissä ääntämysasiossa, vaikka toimme esiin sen, että Pasi on meitä myös toisenlaisiinkin juttuihin opastanut. Ei nää jutut ole ristiriitaisia ainakaan mun mielessä, kyseessä voisi olla ns. tyylikysymys, ja nyt tässä tapauksessa säveltäjä ilmaisi, mihin tyyliin hän halua meidän nojautuvan tätä biisiä tehdessä. Mutta taisivat Pasi ja Anna-Mari tuntea toisensa entuudestaan ja tietävät ilmeisesti toistensa aatokset. Mun oli muuten pakko opetella jo ne sanat, koska mä haluan laulaa sitä ainakin mielessäni koko ajan, ja se on vaan mukavampi, kun osaa sanat.

Leiri itsessään oli yllätys monessa mielessä, tässä muutamia havaintoja: 1. Luulin päivien käyvän pitkäksi, mutta aika riensi kuin siivillä ja me teimme tosi paljon hommia. 2. Mietin ennakkoon myös tätä kuvaustouhua, kuinka paljon se vaikuttaa tuollaisessa intensiivisessä viikonlopussa, jossa yhtenä juttuna on selvästi se, että meidän tulisi tutustua toisiimme. Ihmiset tuntuivat olevan hyvin luonnollisen ja vapautuneen oloisia, pääasiassa. Tosin ehkä olin ihan tyytyväinen, ettei meidän avantopulahduksia Eevan asussa kuvattu (kiitos illan pimeyden!). 3. Oopperan teko on työlästä, jopa kuorolle. Mulle oli aika hämmästys se, kuinka olin jännännyt vaan sanojen ulkoa opiskelua ja samalla fraasien säveliä. Itse ohjaustilanteessa ei todellakaan ollut väliä, menikö sanat oikein tai sävel, kunhan olisi osannut liikkua pisteestä a pisteeseen b oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. 4. Kuoroleiri on rankka. Juuri nyt olen aivan puhki, fyysisesti ja lisäksi pää on täynnä asioita, ajatuksia, mietintöjä. Ja me oltiin siellä vain kaksi päivää ja mä nukuin sitä paitsi ihan hyvät unet.

Kiitoksia teille kaikille mukavasta seurasta!

Erityiskiitosterveiset kaikille sopraanoille, oli ihana kuulla takkatuvalla, keitä te olette!

Hypersupererityiskiitokset kaikille soolobiisin tukemisesta. En ole karaokea laulanut koskaan. Nyt tuli se hyppy otettua, vaikkakaan ei mikrofonin kera. Sopraanoryhmän omassa stemmahetkessä meillä oli todella monta sooloesitystä, melkein tuplasti enemmän kuin te muut pääsitte kuulemaan. Ihania erilaisia äänenvärejä kaikilla. Kuoron kanssa oli turvallinen olo, sillä oli valtava merkitys. Kiitos Sirpalle, kun keksit ja viitsit vielä ehdottaa, että otamme kaikki yksitellen, kiitos kuorolle, että jaksoitte laulaa meidän kaikkien kanssa, ties kuinka montaa kertaa veditte sen biisin. Kiitos Hannalle, että otit haasteen vastaan (mä kun jännitin sitäkin ensin). Kiitos Pauliinalle, että säkin tulit mukaan! Ja kiitos muillekin solistikokelaille!

Mietinki,n että tavallaan se itselleni asettama "haasteen" eka porras oikeastaan toteutui jo: kaikki muut kokemukset, mitä eteen tulee, on vaan plussaa. Vielä kun saisi noi hengityslihakset toimimaan tahdonalaisesti ja toivon, että saisin kuuluvuutta ääneeni. Pääseekö tällä Köpikseen, tiedä häntä, eikä se taidakaan olla tässä enää tavoite. Oma tavoite on hieman henkilökohtaisempi.

Kaikessa tapuksessa harjoittelu jatkuu! Nähdään!

metsoRL (riitta-liisa edelleen mutta olkoon nyt lyhennettynä näin (metso on vaan hieno lintu))
Ps. Ai niin, vielä yhdet kiitokset ja se menee miehille! lauantai-illan Eino Leino-laulu meille oli kaunis ele!

Eka leiristä toipuessa

Huhhuh...
Kannattaa kirjoittaa nyt vielä viimeisillä voimilla, kohta ei enää jaksa ja parin päivän päästä ei muista. Kyllä oli upea kokemus! Yksi näitä once in a lifetime –juttuja, joka jää sieluun todella syvälle. Rankkaa mutta palkitsevaa siitäkin huolimatta, että sunnuntaina otettiin oikein totaaliset takapakit. Kyllä Pasi totesi ihan viisaasti, että näinhän se välillä pitääkin käydä, siitä säikähdyksestä syntyy taas uusi motivaatio yrittää paremmin. Valitettavasti viskaalien puute näkyi (=kuului) kiusallisen selvästi. No, monet asiat kumminkin menivät eteenkinpäin, varsinkin Suuri sun rantas, jota tahkottiin niin, että luulenpa sen rupeavan yleisön puolella jo kuulostamaan ihan oikealta (amatööri)kuorolta. Sen kanssa oli varmaan naissolistiehdokkaille erityisen palkitsevaa päästä todella ylittämään itseään eka kertaa näissä merkeissä. (Ja sama tietysti koskee Anttia ja sitä ratsuheeboa.)
Kähärän kanssa työskentely oli myös jotain älyttömän hienoa. Ei tarvitse enää arvailla, mitä ja miten hän on tässä tarkoittanut. Nyt on päällä kova halu yrittää sen kanssa parastaan ja vaikkapa tehdä historiaa; parasta v. 2008 julkaistua uutta suomalaista kuoromusiikkia.
Eipä oopperan näytteleminenkään pöllöä ollut, odotan suurella mielenkiinnolla minkälainen pätkä siitä saadaan lopujen lopuksi leikattua. Toivottavasti mahtuu sitten valmiiseen ohjelmaan. Itse asiassa tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon hienoja asioita, että niitä haluaisi päästä jo näkemään ohjelmana, tuskallista, että pitää odottaa yli puoli vuotta...
Kuoro tuli kanssa ihan uudella tavalla tutuksi tänä intensiivisenä aikana. Vaikken likikään kaikkien nimiä vielä tiedä (ja tuskin tulen tietämäänkään), ovat ihmiset nyt jo jollain tavalla tuttuja yksilöitä. Ja henkihän kaiken kaikkiaan on aivan loistava.
Kiitokset koko köörille, vetäjille ja tuotantotiimille antoisasta leiristä, suurella innolla jään odottamaan seuraavaa... Erityiskiitos tietysti stemmojen aatelille, loistaville tenoreille =:D

Yours truly,
Juha V

Ihana Suru!

On ollut niin kiirettä, etten ole ehtinyt kirjoittelemaan aiemmin, mutta nyt ehtii vähän hengähtää muilta menoilta ja keskittyä tähänkin. Tiistailta jäi mukavimpana mieleen Suru - aivan mahtava teos! Ja tosi mukava laulaa jo ihan kylmiltäänkin! Ihan mielettömät täpinät on nyt Surusta!

Soolo-osuuden ehdottaminen siitä Rannasta oli aikamoinen yllätys. Totta kai olisi tosi hienoa päästä esiintymään solistina, mutta kun pelottaa niin vietävästi. Meinasi jo koelaulutkin muodostua sellaiseksi kynnyskysymykseksi, että oksat pois, saati sitten mikään soolo. Kun minä siksi halusin kuoroon, ettei tarvitsisi laulaa yksin... Mutta toisaalta voisi olla ihan hyvä juttu ruveta nyt harjoittelemaan sitä sooloa Tuulin tapaamisissa - jos sitä vaikka huomaisikin pystyvänsä. Täytyy aina välillä muistuttaa itselleen, ettei pidä olla niin negatiivinen ja pelätä kaikkea. Tähän hommaanhan on ryhdytty siksi, että oppisi jotain uutta. Esiintymispelon voittaminenkin on uuden oppimista. Ja jos vielä pidemmän harjoittelunkin jälkeen yksin laulaminen tuntuu pahalta ajatukselta, niin sittenhän sitä voi luovuttaa kunnian muille ilman sen suurempaa taistelua.

Mulla on muuten tänään soinut koko päivän päässä eri osat Ratsumiehestä. Välillä tekee mieli laulella "Sinun täytyy johtaa meitä, sinä olet sodassa käynyt" ja välillä "Tehdäänkö se suuri kalakukko, se Matti-kukko?". Mieheni jo ilmoitti, että jos hän joskus törmää Paavo Haavikkoon, niin tulee kyllä tukkapöllyä. Taitaa kotiväkeä vähän kyllästyttää tuo libretto ;-) Mutta mun mielestä Ratsumies on tosi hauska laulaa! Vaan niinpä alkaa kyllä jo olla tuo Mahlerkin. It kinda grows on you.

Siitäpä tulikin mieleeni, että kyselin tänään työkavereilta, kiinnostaisiko tulla toukokuussa "mun konserttiin". Taitaa tulla vähintään kymmenen hengen porukka sinne kannustamaan... Yksi työkaveri tosin oli ensin vähän, että ei nyt oikein iske, mutta kun hän kuuli, että me esitetään Mahleria, niin johan muuttui ääni kellossa! Mikään "kevyt musiikki" ei kuulemma olisi kiinnostanut, mutta klassista hän haluaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan ;-)

Nyt vähän jännittää tuo viikonlopun leiri, että miten pysyy kärryillä ja muuta sellaista. En oikein osaa kotona harjoitella niitä teoriajuttuja, kun ei ole pianoa eikä muutakaan kunnollista systeemiä, josta voisi hakea oikeat äänet. Eikä oikein vielä suju lonkalta oikeiden sävelten laulaminen suoraan nuoteista. Mutta painetaan leirillä täyttä häkää ja imetään kaikki mahdollinen tieto ja oppi meitä opettamaan tulleilta ammattilaisilta.

/Annukka

Vaikka Antti onkin sodassa käynyt....

...vaatii Haavikon teksti kyllä silti sulattelua ulkoa oppimiseksi. En vieläkään ole jaksanut käsittää, miksi Matti on siellä sisällä... Mutta se on täysin sivuseikka se!
Jos nyt kuitenkin palaudun ihan yleiselle tasolle tuolta Ratsutilalta...
Ja itse puolestani täytyy mainita, että en ollenkaan kaikista asioista ole maailmassa innostunut ja tämä Teemalaulajat-kuoroharraste on ollut sellainen kuin uskoinkin, että innostusta on paljon ja vain kasvaa, VAIKKA haasteet lisääntyy. Ah, se on niin epävarmaa, tuo seikka yleensä elämän asioissa, mutta tässä tapauksessa kyllä onneksi näin käy. Nyt ymmärrän myös miksi motivaatio oli tärkeä tänne pyrittäessä! Olisi mahdotonta helposti olla mukana, ellei olisi edistykseen motivaatiota!!
Tahti on hieman kovempikin, kuin olisin vallan uskonut. Ts. oppimista on lyhyessä ajassa paljon, mutta eteenpäin mennään aina! Oppimisen riemu ja hyvä olo siitä, että edistyy, ovat aika lailla sitä henkistä ravintoakin. Se on selkeä asia ja usein huomattu.
Itse pidän melodisesta musiikista ja siksi nämä harjoiteltavat kappaleet ovat hyvin kauniita olleet. Paitsi se Mattikukko-juttu, mutta sillä on ne omat erityisarvot, heh!
Taiteilijasieluhan tässä on tai olisi hyvä olla kun joudumme hyppäämään tunnelmasta toiseen...
Siirryttin moniääniopiskelussa kyllä aika monta porttia eteenpäin, kun saimme tuon Mahlerin eteemme. Mutta on se kaunis, se kuoro-osuus. Täynnä nyansseja. Tosiaan emme vielä ole nyanssoineet sitä kait tarpeeksi. Meinaan esim. sitä ppp-laulua yms. Harjoitusta siis vaatii. Ja omassa stemmassa pysyminen on se suuri haaste tietenkin.
Minä olen hämmästynyt ollut, kuinka hyvältä kuoromme kuulostaa näin lyhyiden harjoitusten jälkeen. Suurin yllätys oli ehkä tämä viimetiistainen "Suru", joka siis kyllä saatiin ainakin itselleni hämmästyttävän nopeasti jo ihan kauniisti kuultavaksi. Ja siis aivan lähtötasolta! Kaunis melodinen kappale. Ja varmasti soi hyvin kuorolla.
On suuri sun rantas autius on minulle jostain tuttu. En muista, mistä, mutta sanat ja melodia ihan tuttu. Ei tietenkään se tenoristemma, huhhuh! Mutta hieno on se kappale!
Pasissa on virtaa enemmän kuin isommassa sähköpianossa ja on sanomattoman selvää, että hänen saaminen kuoronjohtajaksi on suuri porkkana meille teemakuorolaisille nauttia korkeatasoisesta opetuksesta!
Toki tarvitsee olla superskarppi joka hetki, sillä jo yksinomaan termit ja käskyt tehdä sitä ja tätä voivat aiheuttaa sen viiveen, mikä sitten vähän aikaa pudottaa "ymmärtämisestä pois". Niinkin yksinkertainen asia kuin sanonta "tuossa toisella rivillä on ..." antaa heti ajatuksen OIKEASTI toiseen riviin. Sitten kun pikkuviiveen jälkeen toki ymmärtää, mitä rivi tässä musiikkiipaperilla on, onkin jo skarpattava, mitä sitten sanottiin tehtäväksi! No, näinhän se oli koulussakin aikoinaan. Epäilen, etten ole aivan yksin tässä mielipiteessäni!
Teuvon tunneilla on erittäin rentoutunut ja hauska tunnelma. Hän kyllä tuntuu olevan oikealla alallaan, sen vain huomaa!
Ja yhteishenki tosiaan on hyvä. Se ei liene yllätys, koska tämä on vapaaehtoista ja innostavaa. Ohjelmatiimi on mukana selkeästi motivoituneina. Se seikka on kuorolaisellekin tärkeää ja aistittavissa! Ohjelman tekeminen on koko ajan siis läsnä myös mielenkiintoisella tavalla ja olennainen tässä koko jutussa ja koskaan ei voikaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.... Huh. Nyt meni hitchcockiksi?
Kyllä siinä tosiaan meneekin vähän aikaa, ennekuin nukkuminen tulee eteen (viittaan edellisiin kirjoituksiin), kuoron jälkeen, mutta en minä ainakaan juuri koskaan mene ennen puoltayötä muutenkaan nukkumaan. Korvissa kyllä itsepintainen melodia usein soi pitkään. Viime tiistaina se oli sitä "Suru-melodiaa" varsinkin "ei ikinä"!!!!, edellisillä kerroilla "Mit Flugeln......und so weiter"
Eiköhän tämä riitä täksi...ja taisi olla liikaakin!
Toivoo Ari bARItoni , Tenori II

Ai nukutaanko...

Hauska kuulla, että samoja tunnelmia on toisilla. Mä siis en myöskään tahdo saada unta tiistaisin. Ihan sama ilmiö kuin Hannalla, että biisit vaan pyörii ja pyörii... . Eilen pyöri se Suru-biisi. Pitäisköhän meidän mennä laulutreenien jälkeen pelaamaan sählyä tai 15 km:n lenkille, että sais ne illan aikana kasatut energiat pihalle ennen nukkumaan menoa?

Käykö muuten muille niin kuin mulle eilen, että äänenavauksessa tuntuu, että ääni avautuu, mutta sitten, kun aletaan laulamaan, ei niitä korkeita ääniä tulekaan ensimmäisen puolikkaan session aikana? Kuuluu vaan sellainen "pihinä". Toisella puolikkaalla vasta alkaa lämpiämään ja saa niitä ylempiäkin ääniä ulos. Onkohan siis sekä että - tai joko tai -tekniikkakysymys ja hidas äänenavaus? Pitäis varmaan kysyä Tuulilta viikonloppuna.

Viskaali-Tiisan johdattelemana muuten rohkaistuin eilen laulamaan ylimmän g:n ikinä, tai siis korjaan, en ehkä laulanut sitä, jos sanaan laulaminen ymmärretään jonkinlaisia esteettisiä arvoja, lähinnä päästin äänen. Pyydän anteeksi niiltä, jotka vieressä istuivat ;-) . Ei kai se sieltä tule jos ei yritä, toisaalta Tiisan vieressä sitä on helppo yrittää, kun häneltä se tulee malliksi.

Lisäksi jo suotten ystävät hyvät niin nyt mä selittelen, miksi ilmoittauduin siihen soolokisaan ja miksi muuten toivon, että joku muukin tai muutkin vielä tulisivat mukaan (esitän haasteen etenkin sulle Hanna uusi ystävä!). Itse asiassa ajatus "kilpailusta" ei miellytä mua yhtään, enkä siinä mielessä ole kilpailuhenkinen. Yllytyshullu olen tietynlaisissa viattomissa jutuissa kyllä. Kööpenhaminakin on ihan hyvä tavoite, mutta ei ehkä kuitenkaan se paras motiivi. Itse luotan siihen, että noi meidän gurut katsovat ne, keneltä tämä homma menee luontevammin sitten lopuksi ja sillä selvä se Köpis. Mulle tämä oli ihan henkilökohtainen juttu eli koska en ole laulanut yksin yleisön edessä juurikaan. Vaikeinta on laulaa vielä tuttujen edessä. Koska tälle keväälle tuli jo otettua ja saatua tämä iso kuorohaaste, niin koitan nyt ottaa kaiken mahdollisen irti tästä ajasta. Haasteeni itselleni on saada laulettua se laulu nyt jonkun "juryn" tai minkä lie edessä ilman, että hengitys menee jännityksestä sekaisin, ilman että unohdan sanat tai ilman että alankin itkemään, koska se biisi on niin surullinen (ts. pidän tunteet kasassa).

Esittämäni haaste on siis ihan oikea, ja jos haluat Hanna ottaa sen vastaan, niin ehdotan, että sä voit heittää kanssa haasteen jollekin kuorolaiselle. Tehdään tästä hauskaa eikä liian vakavaa!

terv metso R-L

Iltaa

Terve vielä! (on myöhäinen tiistai-ilta)
Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni blogiin i k i n ä. Olen vähän tämmöinen vastarannankiiski mitä tulee uusiin teknologioihin ja muihin hömpötyksiin: ajan 17 vuotta vanhalla Hiacella, kuuntelen putkiradiota ja siirryin kännykkäaikaan vasta hiljattain. Ja huussi on metsän reunassa.
Ja sitten välillä - kun vastarannankiiskeys saavuttaa tietyn pisteen, kun se on enää periaatteellista eikä lainkaan käytännöllistä - on myönnyttävä, ja ajateltava uusiksi. Ja hankittava uusi _________________ (mikämilloinkin).
Kertokaahan immeiset, millä saatte unen päästä kiinni etenkin tiistai-iltaisin lauluharjoitusten jälkeen? Se on minulle vielä suuri mysteeri: kukun helposti yli puolenyön ja lauleskelen näitä stemmoja, jotka päässä yhä hyrisevät.
Tykkäsin tänään kovasti siitä Anna-Mari Kähärän "Suru"-sävellyksestä. Minulla on kanteletyttömenneisyys reilun kolmenkymmenen vuoden takaa, ja nämä poljennot ja sävelkulut ovat sieltä kaukaa tuttuja - sekä Lohjanmummun keittiöstä, jossa hän aina lauloi työtä tehdessä. Mummu kuoli viitisen vuotta sitten, ja on hienoa välillä, kun löytää itsensä laulamasta ajatella olevansa osa
(En löydä sanaa, jota etsin, se ei ole sukupuu eikä perintö mutta jotain sen suuntaista: jotain lämmintä, lohdullista, juurevaa ja ajatonta.)
Lopetan vielä kun on muutama sana taskussa, laitan ne tähän.
Kiva olla tässä porukassa.
Hyvää yötä, näkemiin lauantaina,
täällä Hanna (salainen sankaritenori) (maskeerattu sopraanoksi)

Nuottinimistä yms. muuta höpinää

Annuka vissiin taisi miettiä, miksi näitä solmisaatiotavuja käytetään eikä nuotinnimiä.
Mul on sellainen käsitys, että siinä on ihan spesiaalijuju, eli sen avulla opetellaan sävelten väliset etäisyydet selkäytimeen ja jos jaksaa toistaa ja omaksua asiaa, niin todella jonain päivänä, kun joku sanoo, että laulapas 4. sävel (fa) as-duurissa, niin me vaan hoilautetaan se tosta noin ilman, että mietitään, mikä sen nimi oli tai missähän se viivastolla on. Tämä kaikki tietysti olettaen, että meille annetaan vaikka se perussävel do eli as tässä tapauksessa. Ja metodi siis perustuu siihen, että opitaan ne sävelten suhteet toisiinsa (huolimatta sävellajista) liittämällä ne tavuihin. Ja koska se ero on aina sama, niin korva oppii muuttaamaan ne automaattisesti sävellajista toiseen. Toinen juttu on sitten opetella sävellajit ja niissä olevat nuottinimet ja missä ne viivastolla sijaitsee.

Tuttavapiirissä on paljon ihmisiä, jotka tällä solmisaatiometodilla on asioita opiskellut ja kyllä mä kateellisena joskus katselen, kun ihmiset heittää säveliä tosta noin vaan. Soittelen kansanomaisia puhaltimia, pääasiassa huiluja ja oma oppimani "metodi" perustui siihen, että visualisoin sen pianon koskettimet silmiini ja sitten laskeskelen sieltä niitä nuotteja ja lopuksi myös "arvaan". Kauheen hyvä tämä vanha metodini ei ole, kaiken lisäksi varsin hidas. Eli olen kyllä ottanut nyt tämän haasteen vastaan ihan vakavasti tänä keväänä. Mulla on kanssa luottamus Teuvoon ja Pasiin, että handlaavat tämän ja panostavat varmaan myös itsekin ihan täysillä.

Kävin vielä tsekkaamassa, mitkä ne kriteerit olivatkaan, millä tähän kuoroon pääsi. Nro 1 oli se, ETTEI ole laulanut kuorossa ennen ja sitten tulivatkin nuo motivaatio ja sitoutuminen koko kevääseen. Itselläni on siis muusikonkoulutusta takana ja sitä myöden esim. jotkut termit ja jutut teoriassa ovat tuttuja, mutta melodianlaulaminen solfassa ei ole mulle mitenkään itsestään selvää, päinvastoin. Kyllä mä sanoisin, että laulullisesti ollaan varmaan kaikki lähdetty samoilta viivoilta, huolimatta aikaisemmista teoriaopinnoista tai muista opinnoista ja sehän tässä olis tärkein juttu. Teuvon opetuksessa on muuten mun mielestä jotain älyttömän käytännönläheistä, laulunläheistä, joten se ei tunnu yhtään niin kuivalta, kun mitä kokemuksia on joskus aikaisemmin ollut muiden opettajien kanssa. Ja uskon, että kun he sitten testaavat meidän edistymistä säveltapailussa toukokuussa, ottavat aivan varmasti huomioon lähtötasot, nehän tuli jo koelaulussa esiin. Toki jos on jotain, missä voin auttaa muita näissä jutuissa, sen mielelläni teen, mutta teoriat/säveltapailut eivät ole olleet siis mulle ykkösjuttuja. Mä koen kanssa hyvää henkeä porukassa ja samoin kuin muutkin kirjoittajat ovat todenneet, saan myös ihan hirveesti energiaa treeneistä ja odotan niitä innolla.

Piti vielä kirjottamani, että mulle kanssa aikoinaan toi kvinttiympyrän opettelu avasi paljon ja helpotti esim. sävellajien löytämistä. Lisäksi se juttu, minkä Teuvokin totesi, että YLEENSÄ meidän biisit päätyvät perussäveleen.

Biiseistä pitää mainita, että Sallinen ei kolahda mulle juuri yhtään (aivan liian "ufo"), Mahlerista olen nyt alkanut tykkäämään. Kansanlauluista pidän yleensä, mutta Chydeniksen versiossa Kalliolla Kukkulalla ei kansanmusasta ole otettu muuta kuin ne sanat, mutta se on ihan klassikko/ikivihreäsovitus joka tapauksessa ja pidän siitä. On suuri sun rantas autius laittaa mut välillä nykyään jopa itkemään, tai ei ehkä itkemään, mutta kyynel saattaa sinne silmäkulmaan tulla, on se niin haikea ja kaunis. Odotan kanssa innolla Kähärää ja miksei sitä toistakin, Linkolaa (olikse tämä...?) ja muitakin biisejä, mitä tuovat iloksemme.

Vauhti on mun mielestä myös todella kova, ehkä meikäläiselle hitaalle ihmiselle vähän liiankin kova, mutta pysyy homma varmaan paremmin hanskassa. (ja näköjään kirjotan sujuvasti puhekieltä kaikkine virheineen :-), koittakaa kestäää ; -)

terv, metsoRiitta-Liisa

Voiku osais jo!

Teemalaulajakaverit!

Ensiksikin, kiitos, Annukka, että on paikka, jossa saa vuodattaa. Toiseksi, on upeaa olla mukana tässä yrityksessä. Kasassa tuntuisi olevan hieno joukko motivoituneita ja ennen kaikkea hauskoja ihmisiä. Luulisi, että ollaan läpäisty tarkkakin seula myös soveltuvuuden osalta. Jos harkoissa kuluu energiaa, kyllä sitä siellä saakin: välttämättä ei jokaisen työpäivän jälkeen ole yhtä hyvällä tuulella kuin tiistaisin ja perjantaisin tapaamisten jälkeen. Ollaan aika yhteen hitsautunut joukko jo. Mitähän tästä vielä tuleekaan!?

Tähtäin on todella asetettu korkealle: välillä (no joo, ollaan harjoiteltu Pasin ja Tuulin kanssa neljästi ja sama määrä Teuvon kanssa) tuntuu, että tällä 160 sentin mitalla ei sinne millään yllä. Kun teoriaa ei ole koulun – josta on siis jo äärettömän monta vuotta - musiikkituntien lisäksi plakkarissa yhtään, eikä sen jälkeen ole nokkahuilustakaan pölyjä tullut pyyhittyä ja laulut on lauleskeltu korvakuulolta, niin toden totta tapailen (verbistä 'tavata' ei 'tapailla') nuotteja oikeasti ensimmäistä kertaa. Kyllähän minä ne 'kasvoista' tunnen (koko-, puoli- jne), mutta kun ovat samankaltaisuudestaan huolimatta vastaan tullessaan erinimisiä riippuen, missä niitä tapaa. Kun juuri on suunnilleen oppinut, että C–duurin SO on toisella viivalla, niin eiköhän se yhtäkkiä olekin DO, kun pannaan viivaston alkuun yksi risti. Tuohon kun vielä lisää 'kaksi', alkaa kuulostaa ihan veikkaukselta, samoin kuin se äänellinenkin tämän nuottimerkinnän vastine. Helppohan sitä on luritella ritirimpsua DOsta DOhon, alhaalta ylös ja ylhäältä alas, mutta annas olla, kun yhtäkkiä pitäisi REn jälkeen löytää LA, ja TIn jälkeen FA. "Olisko se jossain näillä main?" Kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Sitä kai tämä vaatii. Ja paljon. Lohdullista huomata, etten ole tässä yksin.

Olisinko tänään hieman lähentynyt tätä päämäärää, kun aerobic-tunnilla aloin miettiä, että onpa tasaista neljää neljäsosaa koko sarja. Ja sitten yhtäkkiä ohjaaja sanookin, että tehdäänpä tämä askel-polvennosto niin, että pidetään polvea ylhäällä vähän pidempään. Siis pisteellinen neljäsosa! Kaksi askelta ja cha-cha oli yhtäkkiä taa-taa-titi-ti. Ei mennyt hukkaan sekään tunti.

Tämän päivän listalla olisi vielä ylösnousemusta ja kalakukkoa, Musiikkitaito ykkösen muutama harjoitus sekä sen Kalle Kervisen perjantaina laulamamme sävellyksen alttostemman hapuilua. Josko ne jossain vaiheessa olisivat hallinnassa. Mielellään tietenkin viimeistään toukokuussa.

Tapaamisiin tiistaina!

Mari (tta)
Ykkösaltto Päivin ja Tinan välissä

Tahti vähän hidastui

Eilen Teoria-Teuvon tunnilla ei onneksi enää edetty niin hurjaa vauhtia vaan enemmän kerrattiin rytmiasioita. Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt harjoitella kotona käytännössä lainkaan. Jotenkin olin kuvitellut, että harkat kaksi kertaa viikossa oli se, mihin tässä hommassa pitäisi pystyä sitoutumaan, mutta niin kuin joku vähän aikaa sitten sanoi (en muista kuka), välillä tuntuu siltä kuin pitäisi ottaa töistä vapaata, että ehtisi keskittyä tarpeeksi kuoroon. Ei kai se kuitenkaan ollut tässä tarkoituksena? Tai ehkä se oli, mutta minä en sitä tajunnut.

Pientä ongelmaa tietysti aiheuttaa tavallaan se, että ohjelman formaatin mukaan kuorolaiset eivät tiedä mitään musiikin teoriasta tai kuorolaulusta, mutta käytännössä aika monella on kokemusta musiikin teoriasta aiemman musiikkiharrastuksen kautta. Se on tietysti tosi hienoa eikä missään nimessä keneltäkään muulta pois, mutta me ummikot saatetaan hiukka pudota kärryiltä esim. Teuvon tunneilla ;-) Älkää sitten hermostuko, jos kyselen teiltä viisaammilta välillä apua! Onneksi jostain selkäytimestä ovat muistuneet mieleen ala-asteella opitut taat ja titit sekä c, d, e, f, g, a ja h.

Välillä oikein naurattaa se rautalangasta väännetty tapa, millä minä löydän oikean nuotin viivastolta: Ensin otetaan selvää, mikä sävellaji on kyseessä. Siinä auttaa ylennys- ja alennusmerkkien vertaaminen Teuvon viikko sitten opettamaan kvinttiympyrään (tai nuottivihkoni takasivulle painettuun lunttiin). Sitten lasken c:stä alkaen, missä kohdassa viivastolla on kyseisen sävellajin perusnuotti. Sitä sitten kutsun do:ksi, ja eikun laulamaan, jos vaan osaan.

Miksi muuten pitää laulaa do:lla, re:llä jne. (olikos ne nyt "laulunimiä" vai mitä) eikä suoraan sillä nuotin nimellä aina sävellajista riippuen? Tähän on varmaan joku tosi fiksu syy. Nyt tuntuu siltä kuin joutuisi tekemään tuplatyön, kun ensin pitää sisäistää se sävellaji ja sitten vielä muistaa do:t yms. siihen päälle. Mä en ihan oikeasti tajua, miten joku voi suoraan sieltä viivastolta hahmottaa, mikä on do, mikä re jne. Mun on pakko kirjoittaa ne nuottien alle ja sitten laulaa siitä. Toivottavasti jossain vaiheessa tulee valaistuminen... Sitä odotellessa taidan lähteä lauantain viettoon.

/ Annukka

Kokeilu täältäkin

Terve T-T ja Annukka,

Minulle tämä on juuri ensimmäinen kirjoitus blogiin, joten näkyy jos näkyy :-) Meillä näyttäisi olevan kaksi nettiareenaa koska siellä Facebookissa on myös olemassa oma suljettu ryhmä Teemalaulajille. Sekin muoto on minulle outo, joten en osaa sanoa sen enempää näistä.

Toisaalta eihän nämä missään nimessä toisiaan sulje pois. Tämä on erinomainen yhteinen päiväkirja: Facebookissa on vastaavasti tuotu Youtubesta videoita Mahleristamme. Katsotaan, mikä muotoutuu minkäkinlaiseksi areenaksi.

Ai niin kukako minä olen? No minä olen se Riitta-Liisa, "draamaattinen mezzosopraano". Tähän taitaakin jäädä elämäni draamaattiset tilanteet. Se, jolla oli ne liian tiheät raidat puserossa joulukuussa kuvauksia varten.

Itse pidän melkolailla tasaisesti kummankin vetomiehen tyylistä. Ainoa, mikä on minulle hankalaa, on se vauhti, millä touhutaan; siinä jää pieni ihminen aina puolen minuutin päähän :-) Kummatkin sekä Pasi ja Teoria-Teuvo on minusta hyviä opettamaan ja se asenne kummallakin, se on aivan ihmeellinen. Siitä vaan ruvetaan solfaamaan musaa ja kirjoittamaan rytmejä ja melodioita ja laulamaan Mahleria, ei käydä kolmivuotista musiikkikoulua ennen sitä. En hämmästelisi näin, jos meidän käsittelemämme musiikin tyyli olisi esim. pop/rock/iskelmä/jazz tai kansanmusiikki, niissä yleensä ruvetaan suoraan hommiin (tämä on siis ihan henkilökohtainen mielipide). Toki niin, että ei niissäkään yhdessä yössä ammattilaiseksi tulla, ei todellakaan. Edustaisivatkohan Pasi ja Teuvo nuorta freesiä sukupolvea, jotka osaavat tarjoilla asioita eri tavoilla kun moni muu?

Ajattelin pitää myös omaa päiväkirjaa ihan omaksi huviksi, katson sitten kevään lopussa, kuinka rankkoja itsensä ruoskimisia sinne on tullut kirjoitettua ennen kuin tuon sitä tuottajankaan näkyville. Mulle tuo Teuvon metodi on hankala, menee tavut sekaisin ja välillä äänetkin, todella sinne metsään ja lahjakkaasti. Mutta juuri nyt olen päättänyt koittaa omaksua sen, vaikka koenkin toisaalta, että olo on kuin osaisi lukea jo mutta pitäisi opetella uudet aakkoset, muka. Olen soittanut, joten sinänsä nuotit eivät ole vieraat, mutta että laulaa nuoteista, SE ON VAIN VAIKEAA. Tässä on kyllä minullekin ihan paljon haastetta.

No joka tapauksessa toivottavasti koko kevääseen riittää virtaa, pinnaa ja hikeä.

Ai niin Annukka mainitsit kissasi reaktion. Meillä koirille iskee naamannuolemishepuli, jos yritän avata ääntäni, liekö luulevat, että on joku tosi hätä :-)

Ja se kuva, mitenkäs sellaisen tähän voisi saada...

Neljännen viikon jupinaa

Tänään tuli taas eteen uusi kappale, Ratsumies, ja alkaa olla vähän sellainen hankeen hukkuva olo. Miten voi oppia uutta, kun ei ole vielä oppinut niitä edellisiäkään? Tosin On suuri sun rantas autius tuntuu jo ihan tutulta, ja nyt neljännellä viikolla se meni jo aika hyvin, vaikka itse sanonkin ;-) Kotona ei vain oikein uskalla harjoitella (jos ehtisikään), kun kissat saavat niin älyttömän hepulin melodican äänestä. Voiko niitä tosin siitä syyttää? Eihän se ääni mikään kovin miellyttävä ole, mutta kaipa sillä voisi yrittää nuotin hakea.

Mahler eteni viime kerralla tosi joutuisasti stemmiksissä, ja nyt kaikkien äänien veivaaminen vuorotellen oli taas aika turhauttavaa. Joka kerta se tulee tietysti tutummaksi, eli kaikesta - vaikka kuinka sekavan tuntuisesta - veivaamisesta on tietysti hyötyä.

/Annukka