Nykyaikaisessa maailmassa usein tuntuu siltä, että monelle riittää se, että tuntee voikukan ja tietää, että muut kukat luokitellaan lahkoon ”muut kukat”. Eläinopissa taas riittää, kun tuntee hiiren ja oravanpyörän oravan.
Vakavasti puhuen ihmisellä on tarve ja halu nimetä kaikki näkemänsä. Nimeämällä otamme maailman haltuun ja pyrimme ymmärtämään sitä. Vanhan testamentin luomiskertomus kuvaa kauniisti tätä evoluution etenemistä nimeämisvaiheeseen: ”Herra Jumala teki maasta kaikki metsän eläimet ja kaikki taivaan linnut ja toi ne ihmisen eteen nähdäkseen, kuinka hän ne nimittäisi; ja niin kuin ihminen nimitti kunkin elävän olennon, niin oli sen nimi oleva. Ja ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille ja taivaan linnuille ja kaikille metsän eläimille.”
Ensimmäisten otusten nimeäminen on ollut varmaan yksinkertaista, näin voisi päätellä sellaisista yksinkertaisista nimistä kuin sika, kissa ja varpunen. Pian nimeämisessä alkaa kuitenkin mennä enemmän aikaa ja se vaatii enemmän miettimistä. Ajatellaanpa vaikka muinaista jalopeuraa, joka aluksi on merkinnyt hirveä, mutta sittemmin vaihdettu leijonalle, joka ei maassamme elä, mutta on kuitenkin vaakunaeläimemme, eikä ole peura vaan kissa. Tai sitten etelä-amerikkalaista vesisikaa, joka on maailman suurin jyrsijä eikä lainkaan sika, koska siat eivät jyrsi.
Apu sekavaan käytäntöön saatiin 1700-luvun alussa, kun ruotsalainen oppinut Carl Linné aloitti ympäröivän luontomme järjestelmällisen luokittelun, josta sittemmin kasvoi taksonomia –niminen tieteenala. Järjestelmä on nerokas: kaikelle elolliselle annetaan kaksiosainen latinankielinen nimi. Alkuosa kertoo, mistä on kysymys ja jälkiosa määrittelee sitä. Esimerkiksi homo sapiens on suvultaan homo eli ihminen mutta erityisesti viisas ihminen sapiens-määritelmän mukaan, erotuksena pystyihmisestä homo erectuksesta tai heidelberginihmisestä homo heidelbergiensiksestä.
Näin helppoa oli ennen vanhaan. Nykyään luvun pitäminen otuksista on vaikeampaa, koska biologit löytävät jatkuvasti uusia lajeja sekä merestä että tropiikin metsistä. Kaikille kuitenkin pitäisi nimi antaa ja myös suomenkielinen nimi, vaikka suurinta osaa maailman otuksista ei pohjoisessa kotimaassamme kuunaan tavattaisi.
Luomakunnan olioiden nimeämisurakka alkaa olla jo tavalliselle maallikolle liian monimutkaista käsittää, ja se alkaakin saada piirteitä, joista voi vaikka vääntää huumoria. Tästä ajankohtainen esimerkki on vastailmestynyt kasvikirja Napapaju, joka sisältää satoja hassuttelevia selityksiä harvemmin kuultujen kasvien nimille. Kuten vaikka loistotädyke, jonka kirja selittää olevan: elämäiloinen ja huumorintajuinen vanhapiika. Tai nurmirölli: lämpimänä vuodenaikana ruohikossa makaileva elämän kuluttama henkilö.
Maailman linnut saivat hiljattain suomenkieliset nimensä ja parasta aikaa on meneillään nisäkästen vuoro. Urakkaa vääntää itse itsensä nimittänyt vapaaehtoinen työryhmä, johon kuuluvat ryhmän koolle kutsuja Metsäntutkimuslaitoksen professori Heikki Hentonen, tohtori Ilkka Koivisto, Eläinmuseon tutkija Seppo Lahti, Luonnontieteellisen keskusmuseon professori Juhani Lokki, Helsingin yliopiston lehtori Petri Nummi, dosentti Erkki Pankakoski ja toimittaja Juha Valste.
Onko nisäkkäillä jo nimet? Miksi uusia nimiä tarvitaan? Miksi maamyyrä ei saa olla maamyyrä? Tätä kysykäämme nyt tohtori Ilkka Koivistolta.
vain miehiä nimistötoimikunnassa
Ilkka Koiviston selitykset olivat osittain ontuvia ja nisäkkäiden nimet vielä ontuvampia. Voin kuvitella, kuinka miesporukka on mukavassa seurassa, mukavassa tunnelmassa (mahdollisesti kemiallisten aineiden avustamana) keksinyt nimiä ja hekotellut (!) päälle. Maamyyrän nimeäminen kontiaiseksi ei yhtään lisää kyseisen lajin tunnettavuutta tai vähennä ihmisten virheellisiä käsityksiä siitä. Teennäiset nimet, kuten hekko ja rattu, eivät myöskään kerro yhtään mitään noista lajeista tai sen elintavoista.