Ohjelma     Anna     Juha     Arkisto     Palaute     Etusivu
	P ä i v ä k i r j a Hei kaikille! Eläinystävät kirmaa kesälaitumille. Näillä näkymin ohjelma ei jatku ainakaan ihan heti. Haluaisin sanoa, ja sanonkin, pari asiaa. On todellatodella siistiä, että olette lähettäneet meille niin paljon palautetta. Olen lukenut joka ikisen, ja voin sanoa, että 99,5%:sti ne lämmittivät mieltä ja sydäntä. Kaiken kaikkiaan on kivaa, että ohjelma herätti fiiliksiä niin paljon. On hienoa että olette kertoneet millaisia juttuja haluaisitte nähdä ja mitä ajattelitte näkemästänne. Mulla oli enimmäkseen kivaa Eläinystäviä tehdessä. Tapasin todella spesiaaleja eläimiä. Talvella kuvasimme Juhan tokaa ratsastustuntia ja juontoja yhdellä tallilla.
	Siellä oli lapinkoira Vili, joka oli mukana juonnoissamme. Vilillä oli sellainen lämmin ja kaunis katse, joka sulattaa paatuneimmankin sydämen, ainakin puoliksi. Delfiineistä olen jo hehkuttanut. Ne olivat todella erikoisia. Elviira-siili oli söpöistä söpöin, samoin kuin Sohvi-kissa kissanäyttelyssä. Tapasin myöskin andalusianhevosen, Sevillanon. Se oli hienoimpia heppoja joita olen koskaan nähnyt. Suomessa ei andalusianhevosiin juurikaan törmää. Itse asiassa mähän voisin jatkaa tätä listaa todella pitkään, mutta en nyt jatka. Oikeastaan kaikki eläimet on ihania. Mun kesäsuunnitelmiin kuuluu mm. lomamatka parhaan ystäväni kanssa. Käyn Espanjassa täyttämässä vuosia ja palaan (ehkä) Suomen suloisesta suvesta nauttimaan. Ehkä voisin käydä vähän ratsastamassakin? Toivon kaikille tosi letkeää kesää (ja jos se kuitenkin on ihan mälsä, niin onneksi tulee uusia kesiä). Aurinkoa! (Ja Juha lähettää terkkuja). Anna Moi! Me oltiin Juhan kanssa stuntratsastamassa. Stuntratsastus on Suomessa harvinainen laji. Se on syntynyt itse asiassa, kuten kaikki ratsastustaito, parantamaan ratsusotureiden taistelumenestystä. Mitä taitavampi ratsastaja, sitä parempi soturi. Nykyään stuntratsastusta käytetään vain leffoissa ja sirkuksessa. Showratsastus on Venäjällä ja Itä-Euroopassa vanha "kovien jätkien" laji. Ja voin sanoa, että se on aivan saamarin rankkaa. Siis eihän me osattu Juhan kanssa yhtään mitään! Ratsastettiin ehkä n. 45 minuuttia ja opittiin jotain vähäsen, ja oltiin sen jälkeen ihan mustelmilla. Sen stuntratsastaja Vladimirin ratsastus näyttää todella iisiltä, mutta se onkin vuosien työn tulos, lahjakkuuden ja ketteryyden ansiota myöskin. Tallilla oli hienoja hevosia. Friisiläinen Tjerk, irlantilainen tinker Feija, ja valkoinen, silkkiharjainen andalusialainen, Sevillano. Voi pojat ja tytöt, sellaisia heppoja ei kovinkaan usein tapaa. Netissä voi käydä katsastamassa kyseisen tallin osoitteessa www.hoviajelu.fi. Ei muuta, hiphei! Terveisiä navetasta. Tykkään oikeastaan aika paljon lehmistä. Niin paljon, että olin yläasteella työharjoittelussa navetassa. Se ei ehkä ollut niin khuulia silloin muiden mielestä, mutta kyllä mulla kivaa oli. Voin kertoa lehmistä muutaman asian. Ensinnäkin, jostain syystä (jonka olen kuullut joskus mutta jota en nyt muista) lehmät tykkäävät nuolla ihmisiä. Niillä on katsokaas todella pitkä kieli, ja kun niille ojentaa kätensä, ne muljauttelevat silmiään ja nuolevat kättä innoissaan. Vasikat erityisesti. Toinen asia on se, että vasikat ovat todella suloisia ja höppänöitä. Ne loikkivat ympäriinsä ja tunkevat syliin. Silloin työharjoittelussa mulla oli oma nimikkovasikka, Ista, jota harjasin joka päivä. Meistä tuli hyvät kaverit. Toivon että Istalla menee hyvin. Kolmas asia on se, että en usko kenenkään voivan päästä lehmien ajatuksenjuoksusta kovinkaan selville. Lehmät elävät jossain ihan omissa sfääreissään. Voi tietysti olla että joku muu on ihan eri mieltä näistä lehmä-asioista. Olen kuitenkin tällainen kaupunkilaistyttö. Mutta voin ihan hyvin kuvitella että eläisin jossakin maanviljelijän (komean) emäntänä ja hoitaisin lehmiä päivät pitkät. Kyllä sekin ihan kivaa olisi. Terve kaverit! Tiedättekö, siellä Hämeenlinnan trooppisessa eläintalossa oli kuin olikin aika elämyksellistä. Ajatelkaa nyt, talo on täynnä sellaisia eläimiä, joita ei todellakaan halua tavata, jos välissä ei ole paksua panssarilasia. Jättiläismäisiä käärmeitä, jotka olisivat (ihan oikeasti) voineet syödä mut. Varaaneja, jotka olisivat voineet katkaista mun jalat hännän sivalluksella. Hämähäkkejä ja skorpioneja, joiden pistoon voisi kuolla minuuteissa. Sitten mä rupesin kuvittelemaan, että jos ne kaikki eläimet päästäisi vapaaksi siellä talossa, mitenköhän siinä kävisi. Kuka söisi kenet? Meistä ihmisistä on aina niin kivaa kesyttää eläimiä ja saada niistä uskollisia ystäviä itsellemme, mutta joitakin eläimiä ei vaan voi kesyttää. Se on hienoa. Tunsin todellakin kauhua, kun tuijotin takaisin tuijottavaa verkkopytonia puolen metrin päästä. (Toisaalta minähän olen ihminen, joka ei ikinä kykene katsomaan minkäänlaisia kauhuleffoja, joten ehkä mä sitten kauhistun aika vähästä…) Mutta siellä ne kuitenkin olivat terraarioissaan, nuo salaperäiset luontokappaleet, valmiina hyökkäämään, ei ilkeyttään, vaan vaistojensa ohjaamana. Eläintalossa oli myös boanpoikasia. Ne olivat aivan ihania! Siis todella sympaattisia otuksia. Jos ne pysyisivätkin aina niin pieninä, niin ehkä mä voisin harkita pientä käärmettä ystäväkseni. Tosin viikonloppuna tapasin näyttelyssä pienen Sohvi-kissan. Voi hyvänen aika, se oli ihana. Se tuli tosi mielellään mun syliin, ja kun sitä jännitti se näyttelyhässäkkä niin paljon, se pisti vähän väliä päänsä mun kainaloon. Sohvi oli vasta pentu, ja erehdyin kysymään, olisiko se myytävänä. No sehän oli. Eikä maksanut edes kovin paljon. Sinne se kisunen kuitenkin jäi, enhän mä nyt voi alkaa mitään kissaa tosta vaan ostamaan. Olen myöskin tainnut löytää ihan lemppari-pikkulemmikkini. Me oltiin nimittäin kuvaamassa minisiilejä muutama päivä sitten. Minä ja Elviira-siili tultiin juttuun tosi hyvin. Elviira sai vähän väliä sellaisia hassuja sätkyjä, sitten välillä se hämmentyi niin paljon että meni palloksi (siilin otsassakin on piikit, ja kun se menee palloksi, sen naamaa ei näe ollenkaan), ja välillä se kiipesi tuttavallisesti mun kaulalle lämmittelemään. Todella arvaamattomia ja suloisia otuksia. Ehkäpä suloisimpia eläimiä, joita olen koskaan nähnyt. Toisaalta, kaikkien eläinten pennut ovat ihan tajuttoman suloisia. Ja toisaalta, haluaisinko mä kuitenkin ennemmin koiran kuin kissan. Tai minisiilin? Tai itse asiassa, haluaisinko kuitenkin mieluiten hevosen? Vai delfiinin? Oijoijoi, vaikeita valintoja. Heippahei herrasväki! Eläinystävät vierailee Rurokin järjestämässä kansainvälisessä rotukissanäyttelyssä sunnuntaina 24.4. Näyttely järjestetään Myllypurossa Helsingissä ja siellä on kuulemma kamalasti kauniita kissoja (vinkkivitonen kaikille kisujen ystäville). Menemme Juhan kanssa selvittämään, mitä kissanäyttelyissä oikein tapahtuu. Olimme viime viikolla lännenratsastustallilla (Jokirannan ratsastuskoululla Hyvinkäällä), ja sekä minä että hra Tulonen keikuimme hienojen lännenhevosten selässä. Olin huumasta aivan sekaisin kun pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Tosin en ole ennen vetänyt lännentyylillä, niin meinasi välillä mennä piuhat vähän sekaisin. Ja muutenkin, länkkärihevoset koulutetaan ihan eri tavalla kuin englantilaisessa ratsastustyylissä. Selässä on alussa vähän kummallista, kun heppa toimii ihan eri tavalla kuin mihin on tottunut. Sain ratsastaa tallin omistajan, Pirjon, supermakeella quarterilla, Jackillä. Mua vähän jännitti, mitä siitä tulee kun Pirjo sanoi mulle että " Tää on nyt sitten Anna suuri kunnia että saat mennä sen selkään, siellä ei ole ollut juuri muita kuin minä". Mulla meni vähän jauhot kurkkuun. Mutta en kai mä onnistunut sitä hevosta siinä ajassa pilaamaan… Ja Juha oli taas innoissaan siellä hepan selässä. Me saatiin nauraa sen kohellukselle sydämen kyllyydestä, mutta totuushan on se, että Juha edistyy tosi nopeasti. Kuulumisiin! ps. Muistakaa lähettää katsojakysymyksiä! Moikkamoi! Kevät on tullut Helsinkiin. Olen siitä mahtavan iloinen. Nythän on niin, että monetkaan eivät pidä lokeista. Minä kuitenkin pidän. Tarkkailen joka vuosi, koska lokit palaavat Suomeen. Lokit ovat varma kevään merkki. (Jonkin verranhan lokkeja pyörii täällä talvisinkin, mutta kyllä ne suurimmaksi osaksi taitavat lähteä muualle paremmille mato/kala/hyönteis -apajille). No, viime sunnuntaina, huhtikuun 3. lokit vihdoin saapuivat. Ne ottivat kaupungin ilmatilan valtaansa, ja päivä päivältä niistä tulee aina vaan törkeämpiä. Kohta ne jo syöksyvät terassikahviloiden pöytiin nappaamaan voileivänjämiä ja pullasiivuja ihmisten nenien edestä. Tykkään lokeista ennen kaikkea sen vuoksi, että niiden läheisyydessä tulee merellinen fiilis. Lokit ja meri kuuluvat yhteen. Koska asun aika merenrannan lähellä, lokkeja pyörii kotini ympäristössä melkoisesti - herään joka aamu niiden kirkunaan, ja siinä jos missä on tunnelmaa. Kun lokit ovat kevään merkki, pääskyset ovat tietysti kesän. "Pääskysestä ei päivääkään", ja mä odotan sitä päivää, kun ei enää päivääkään, koska olen aivan kesäihminen. Pääskyset ovat lempilintujani. Niillä on mielestäni todella kaunis, surullisen haikea ääni, ja ne tuovat mulle paljon muistoja ja tunnelmia mieleen. Pääskyset ovat olennainen osa kesäiltoja, joita ei enää (jes!jes!jes!) tarvitse hirmu kauaa odotella. Aurinkoa! Anna Helou. No, minähän en joutunut sairaalaan vetohiihdon seurauksena. Igorin perässä oli aika hauskaa viilettää suksilla, mutta siinä mielessä olen hieman pettynyt itseeni, etten sitä luistelutyyliä ottanut haltuuni, niin sanotusti. Enhän mä ehtinyt niillä sauvoilla sivakoimaan, kun Igor meni niin nopeasti! Arvatkaa naurettiinko mulle, kun olin pysynyt niin pitkään pystyssä, ja sitten kaaduin tosta noin vaan rähmälleni. Mutta Igor se vasta oli hauska tyyppi. Ja vahva! Kai se vähän ihmetteli, miksei toi höhlä (minä) tee tuolla takana mitään vaan pelkästään raahautuu perässä ja pitelee pipostaan kiinni. No joo. Kerron teille salaisuuden. Juha on tainnut vähän hurahtaa heppoihin. Joka kerta kun me ollaan kuvauksissa, Juha tulee jossain vaiheessa kuiskaamaan mulle, että se innostuu yhä enemmän ja enemmän hevosista. Uudenvuoden lupaukseni mukaisesti minä tutustun lisää käärmeiden hoitoon. Me Eläinystävät ollaan huomenna, maaliskuun 23., menossa tapaamaan jälleen käärmeitä, ja voin kertoa, että jännittää jo. Moi! Lupailimme Juhan kanssa tehdä juttua terapiakoirista ja ratsastusterapiasta. Molemmista on tulossa ohjelmaa: Terapiakoira Frisco tavataan jaksossa 11. Ensi viikolla menemme tapaamaan metsätyöhevosia, jotka alkavatkin olla Suomessa melkoinen harvinaisuus. Juttu tulee Eläinystävissä muutaman viikon päästä. Keväällä pääsemme kurkistamaan, kuinka hevosteatteri-esitys syntyy. Esitystä harjoitellaan viikoittain, ja mukana on hevosia, jotka osaavat yhtä ja toista. Menemme kuvaamaan jutun tuota pikaa, kun lumet sulavat. Minä olen taas piakkoin menossa tapaamaan käärmeitä. Apua! En pelkää käärmeitä enää NIIN paljon, ja haluan tietää lisää käärmeiden hoitamisesta ja kasvattamisesta. Tämän viikon ohjelmassa on luvassa mm. hiihtoesteratsastusta ja koirahierontaa. Iloista mieltä ja auringon paistetta, terkuin Anna Miu. Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kissatalossa oli aika hurjaa. Ensinnäkin siellä oli tosi paljon kissoja, kahdessa kerroksessa. Kuvausten aikana sinne tuotiin muutama uusi kissa, ja ne miukuivat ja maukuivat häkeissään aika kovasti. Hilla, joka oli melko arka televisioruudussa, oli hyvin suloinen ja halusi rapsutuksia. Se vietiin leikattavaksi, ja muutama päivä kuvausten jälkeen se jo pääsikin odottelemaan uutta kotia. Mulle jäi ihan hyvä fiilis kissatalon eläinten puolesta, koska kaikki kissatalossa olevat eläimet saavat uuden kodin, ennemmin tai myöhemmin, ja ne saivat hyvää ja hellää hoitoa väliakaiskodissaan. Nyt on superhauskaa kun on lunta ja pakkasta, eli voi harrastaa talvilajeja. Olen järjestänyt niin, että Juha joutuu (tai pääsee) hiihtoesteratsastamaan. Hevosharrastustaustastani huolimatta myös minulle on vähän epäselvää, hyppääkö myös Juha niiden esteiden yli. Ei kai. Ja koska myös mun täytyy päästä hiihtämään, eläinten kanssa tietysti, minä menen harrastamaan koirien kanssa vetohiihtoa. Munhan ei teoriassa tarvitse muuta kuin pitää pipostani kiinni, ja koirat vetävät. Mahtavaa. Mutta olen päättänyt kokeilla myös luistelutyylillä koirien perässä. On toisin sanoen epävarmaa, jatkuuko Eläinystävät vai ei, jos joudun lähiaikoina sairaalaan uuden hiihtoharrastukseni vuoksi. Talviaurinkoa ja iloista mieltä! Sihinää & suhinaa Eläinystäviltä! Ihan ältsin mukavaa, että olette kirjoittaneet meille niin ahkerasti palautetta, ja kertoneet millaisista aiheista haluaisitte juttuja ohjelmaan. Lisäksi ilahduttaa, vaikkapa kuvauspäivän jälkeen, nuhaisena ja väsähtäneenä lukea hauskoja viestejänne. Kiitos niistä! Ajattelin kertoa siitä, millaista oli olla käärmeiden kanssa, kun siitä on kysytty aika paljon. Esimerkiksi että pelottiko mua. No ARVATKAA!!! Kun se Santtu-käärme tuli mun kanssa samaan huoneeseen, meinasin alkaa itkemään. Enkä mä oikein osaa sanoa, mikä siinä oli niin pelottavaa. Ne on vähän sellaisia velmun oloisia ne käärmeet, ei niitten aivoituksista ihan heti saa mitään selvää. Mutta sitten mä rauhoitun pikkasen kun kyselin Lululta käärmeistä, ja kun Lulu oli niin kotoisasti niiden käärmeidensä kanssa. Seuraavaksi Santtu tuli siihen mun lähelle, Lulun olkapäille, ja mä huomasin, että sehän on oikeastaan tosi kaunis olento kuviollisine suomuineen ja notkeine vartaloineen. Sitten mä jo uskalsin koskea Santtua, ja se tuntui tosi kivalta. Vähän sellaiselta röpelöiseltä, se sen nahka. Ja ei aikaakaan, niin Santtu oli mun sylissä ja sitten myös mun kaulalla. Se on jännän tuntuista kun se käärme kiemurtelee hitaasti siinä sylissä. Niillä on hienot liikkeet, sulavat ja voimakkaat. Ja se oli oikeastaan tosi mukavaa kun se Santtu nukahti siihen syliin. Aion tavata käärmeitä myös tulevaisuudessa, koska ne on niin mielenkiintoisia tyyppejä. Mutta Lilillähän oli monta käärmettä, ja satakiloinen Ryökäle, sitä mä en kyllä uskaltanut koskea. Se oli ihan käsittämätöntä kun me oltiin siinä Lilin olohuoneessa, ja neljämetrinen Ryökäle kiemurteli ympäri lattiaa. Silloin mä kyllä ajattelin, että toivottavasti se ei tule mun luo! Heipsu taas! Oli mahtavaa tavata avustajakoiria omistajineen. En ole koskaan nähnyt yhtä kuuliaisia koiria. Arvatkaa nolottaako, kun meidän Nukka ei edes pysy paikallaan pyynnöstä. (Paitsi joskus vahingossa.) Kuvauksissa kaikkein hankalinta oli se, etten päässyt rapsuttelemaan koiria lainkaan. Niillä oli koko-ajan työliivit päällä, eikä niihin saanut ottaa kontaktia, vaikka ne tulivatkin itse haistelemaan meitä. On melko vaikeaa olla silittämättä koiraa, joka tulee tervehtimään iloissaan. Olimme Karan ja Mikon kanssa kaupassa, ja Mikko pyysi Karaa ottamaan laatikosta ruispaloja. Kara innostui tehtävästä aika paljon ja oli sitä mieltä, että kyllä niin hyvästä suorituksesta pitää pieni palkinto saada. Koiruus teki pakettiin reiän, repäisi itselleen palan ruiskaria ja mussutteli sitä tyytyväisenä ennen kuin antoi paketin Mikolle. Kahvilassa Kara ja Hara olivat rauhallisuuden perikuvia. Ne torkkuivat lattialla Reetan ja Mikon vieressä ja ottivat rapsutuksia vastaan sillä aikaa kun me teimme tv-ohjelmaa. Heti kun niiltä pyydettiin jotain, ne nousivat maasta hännät heiluen ja silmät tuikkien. Uskomatonta palvelualttiutta. Terveisiä Eläinystäviltä! Eläinystävät lähettävät terveisiä myös pakkasherralle ja toivovat, että pian tulisi vähintään metrin hanki ja paukkuva pakkanen, jotta me päästäisiin Juhan kanssa harrastamaan jaloja talviurheilulajeja kuten hiihtoratsastusta, koirahiihtoa ja koiravaljakko-ajoa. Mun lempparihetki tähänastisissa kuvauksissa on ollut kesäisen merellinen tuulahdus delfinaariossa, jossa todellakin tuoksui merelle ja kalalle. Delfiinit olivat ihmeellisiä. Ne tulivat heti altaan reunalle tervehtimään meitä vieraita (mua, kuvaajaa Jokkea ja äänittäjää Villeä). Minusta näytti siltä kuin delfiinit olisivat hymyilleet koko ajan. Leevi, Näsi, Delfi, Eevertti ja Veera kommunikoivat kanssamme koko ajan. Ne halusivat huomiota, kalaa, rapsutuksia ja juttelua. (Paitsi arvokas vanhempi rouva Veera, joka viihtyi ehkä hieman enemmän itsekseen.) Delfiinit vaikuttivat hirmuisen iloisilta ja "älykkäiltä", ja mikä ihmeellisintä, niillä oli muhun jotenkin todella terapeuttinen vaikutus. Olin jo ennen reissuamme lukenut siitä, kuinka delfiinejä käytetään mm. jenkeissä eläinterapeutteina. Niin että elämässä kolhiintuneet ihmiset tapaavat delfiinejä, käyvät niiden kanssa uimassa ja puuhailevat yhdessä muutakin, ja voivat tapaamisen jälkeen huomattavasti paremmin. Luulen, että ihmisen mieli piristyy aina eläinten kanssa, että niiden kanssa puuhastelu tekee aina hyvää. Delfiineissä tuntuu kuitenkin olevan jotakin hyvin spesiaalia. Ikään kuin ne suhtautuisivat myötätuntoisesti ja empaattisesti meihin ihmisiin. Vai onko se sitten eläimen inhimillistämistä, että ajattelen näin? Olisikohan delfiineistä kuitenkin kaikkein kivointa elellä oman lajinsa parissa meren syvyyksissä ilman ihmisiä. Joka tapauksessa, ennen kuin lähdimme, Veera tuli "juttelemaan" mun kanssa altaassa olevan lasiseinän toiselle puolelle. Veera oli koko kuvausten ajan aika paljon omissa oloissaan, mutta sitten kun jo pakkailimme tavaroitamme ja kuvaukset olivat päättyneet, Veera lipui katselemaan minua lasin läpi pitkän toviksi. Mulla oli jotenkin onnellisen kevyt olo kun lähdimme kotimatkalle. Ehkäpä mulla oli telepaattinen keskustelu Veeran kanssa. Tai ehkä mä vaan kuvittelen. Mutta tänäkin päivänä musta tuntuu siltä, kuin Veera olisi sillä ikimuistoisella hetkellä vähän niin kuin halannut mua sen lasin läpi. Heippa! Eräänä hyisenä pakkaspäivänä pääsin seuraamaan huumekoirien etsintäharjoitusta. Saavuimme kuvausryhmän kanssa hämärälle tehdasalueelle Suomen Hämeenlinnaan. Paikalle huristeli muutama poliisin pakettiauto, joissa kävi melkoinen haukunta ja ryminä. Isot poliisit isoine saksanpaimenkoirineen olivat valmiina tehtävään. Ylikonstaapeli Heikki Pyykkö oli piilottanut huumetta metalliputkiloissa ympäri varastohallia. Minä höpsönä ihmettelin, miten koirat olivat tehtävästä niin mahdottoman innoissaan, että eivät tohtineet housuissaan pysyä. No koirathan olivat tietysti päässeet leikkimään! Ilmeisesti eläin kuin eläin on hyvä opettaa niin, että tehtävää suorittaessaan se saa hyviä viboja, koska onnistumiset palkitaan ruhtinaallisesti, ja tehtävän suorittamiseen liittyy positiivinen mielleyhtymä. Supervaikutuksen minuun teki pikkuinen Danny- koira, jonka koulutus oli vasta alkamassa (vaivihkaa). Uskoin Dannylle uuden hienon kotini uudet hienot avaimet (piilotin ne, ja Dannyn tehtävä oli etsiä). Etsimisosuus sujui erinomaisesti, mutta takaisinpalautuksessa oli muutaman minuutin viive. Dannyn mielestä tehtävän hauskin osuus oli se, kun se sai juosta avaimeni suussaan ympäriinsä ja pitää minua jännityksessä, pääsisinköhän illalla kotiini ollenkaan. Avaimet palautuivat ehjänä (on se Abloy aika kestävää laatua), mutta heijastinavainperä taisi olla Dannyn käsittelyn jälkeen vähemmän heijastava.