16.12.2003 klo 22.55
HERRA GÜNGÖRIN VIIMEINEN KOTI

Kuva: Kuvanauhalta

- millaista on vanheta vieraalla maalla?

Turkkilainen Selahattin Güngör asuu Saksan ensimmäisessä monikansallisessa vanhainkodissa, jossa bingo, moskeija ja kaljakioski sopivat saman katon alle. Duisburgissa Ruhrin alueella sijaitseva vanhainkoti on Punaisen Ristin pilottiprojekti. - Me emme halua muuttaa näitä ihmisiä. Yritämme tarjota jokaiselle mahdollisuuden vanheta niin kuin hän on tottunut elämään, vanhainkodin hoitofilosofian kiteyttää nuori johtaja Ralf Krause.

Asukeista lähes 70 prosenttia on dementtejä, silti ovet eivät ole lukossa ja psyykenlääkkeitä annetaan vain hätätapauksissa. Varsinkin uudet asukit karkailevat usein, mutta tähän mennessä kaikki on saatu terveinä takaisin. Elämässä on riskinsä, Haus am Sandbergissä tuumataan. Ja paljon arkipäivän huumoria.

Herra Güngör tuli Saksaan hiilikaivokseen töihin vuonna 1965. Tarkoitus oli rikastua nopeasti ja palata kotikylään rakentamaan omaa taloa. Toisin kävi: rikastuminen jäi haaveeksi ja paluu siirtyi ja siirtyi. Sitten Selahattin Güngörin toinen puoli halvaantui eläkkeelle jäämisen jälkeen ja nyt edes vierailut kotimaahan eivät ole mahdollisia. Muutto kokonaan Turkkiin on myös mahdoton ajatus: Saksassa hoito ja eläketurva ovat paremmat, Saksassa ovat lapset ja lapsenlapset.

Millaista on vanheta vieraalla maalla? Auttavatko turkkilainen ruoka, TV-ohjelmat ja turkinkielinen henkilökunta koti-ikävään? Millaista lapsille oli laittaa isä vanhainkotiin - Turkissa kun on oman perheen asia huolehtia vanhuksista.

Saksassa asuu nykyään 2 miljoonaa turkkilaista ja kaikkiaan noin 6 miljoonaa maahanmuuttajaa. Siirtotyöläisten ensimmäinen sukupolvi alkaa vanheta ja lähivuosina kymmenet tuhannet siirtotyöläiset tarvitsevat vanhainkotipaikan. Pitääkö heille rakentaa omia vanhainkoteja? Haus am Sandbergissa

[Takaisin]

9.12.2003 klo 22.55
SARAJEVOSTA PARIISIIN

Kuva: Kuvanauhalta

- elämä jatkuu uudessa kotimaassa, muistot säilyvät mielessä

Bosnian pakolaiset rakentavat uutta elämää Pariisissa. Muistot entisestä kotimaasta ovat rakkaat ja kaipuu säilyy sydämessä, mutta elämä uudessa maassa alkaa pikkuhiljaa järjestyä. Vaikka paluu olisi mahdollinen, ei moni enää halua palata, koska monikulttuurinen kotikaupunki Sarajevo ei ole entisensä. Ranskalaisdokumentissa tavataan neljä Bosnian pakolaista, jotka kertovat tarinansa.

Jasmina Prolic jätti kotikaupunkinsa vain 15-vuotiaana. Nuorelle tytölle tanssi oli koko elämä, ilman sitä ei millään ollut merkitystä. Vanhempien luvalla hän astui bussiin ja lähti etsimään uusia väyliä taiteelleen. Lähtiessään hän tosin kuvitteli palaavansa takaisin muutaman viikon kuluttua. Tuosta päivästä on nyt kulunut yli 11 vuotta ja uusi elämä on koreografina Pariisissa. Jasmina kertoo tarinaansa tanssin avulla, koska ei halua unohtaa.

Bosnialainen Enisa Alicehic on kotoisin Sarajevosta. Hän oli jo nuorena suuri demokratian kannattaja ja aktiivinen toimija, mutta joutui sodan sytyttyä huomaamaan kuuluvansa siihen pieneen vähemmistöön, joka vastusti sotaa. Ensimmäinen tunne oli häpeä, kaikki oli vastoin periaatteita. Kun hän huomasi, ettei voinut vaikuttaa asioihin hän päätti jättää kotimaansa ja koko elämänsä. Tänään hän järjestää kirjagalleriassaan Pariisin ydinkeskustassa lukuiltoja, konsertteja ja entisen Jugoslavian alueen taiteilijoiden näyttelyjä.

Milomir Kovacevic ei ole sotavalokuvaaja - hän on sodan elänyt valokuvaaja. Hänen kokoelmissaan on paljon otoksia sodan tuhoista Sarajevossa - hautausmaaksi muutettu jalkapallostadioni, tohjoksi ammuttu Sarajevon olympialaisten maskotti, raunioina oleva työpaikkarakennus. Sodan keskellä hän kuvasi paljon loukkaantuneita lapsia - muistot lasten kärsimyksistä eivät jätä rauhaan.

Sibila Bilanovic jätti 15-vuotisen uransa lehdistössä ja lähti kolmen pienen lapsensa kanssa sotaa pakoon. Lähtö oli hyvin vaikea, sillä puoliso ei saanut lupaa seurata perheensä mukana. Perhe yhdistyi vasta 1,5 vuoden kuluttua eikä jälleennäkeminen ollut helppo - kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt toisensa tilannetta. Kaikki piti aloittaa tyhjästä uudelleen, mutta vanhemmat eivät valita - lapset voivat nyt hyvin ja ovat onnellisia, se riittää. Ajoittain muistot kuitenkin ottavat vallan ja kaihomieli nostaa päätään. - Olemme kuin juurettomia kasveja, toteaa Sibilan puoliso.

Neljä kohtaloa, neljä elämää. Kokemukset sodasta ovat hyvin erilaisia. Elämän täytyy kuitenkin jatkua, nyt uudessa kotimaassa.

Tuotanto Point du Jour, Ranska, 2002.

[Takaisin]

2.12.2003 klo 22.55
PAPAROKADES-ROCKMUNKIT

Kuva: Kuvanauhalta

- kirkossa rytisee

Viimeisen kahden vuoden aikana on Kreikassa herättänyt suurta kohua kreikkalaiskatolisten munkkien rockyhtye nimeltään "Eleftheri". Yhtyeen nimi viittaa vapauteen merkiten muun muassa vapautta himoista ja synnistä. Kreikassa, jossa luostarilaitos on koettu uskonnollisuuden ja perinteisten arvojen tyyssijana, on yhtye herättänyt suurta kohua. Kuinka munkit voivat soittaa modernia hapatusta: rokkia!!??

Yhtyeen aivot on Isä Nektarios, mutta yhtyeen laulaja ja keulakuva sen sijaan on - eräänlainen musiikillinen sielu - Isä Panteleimon. Hän on valovoimainen esiintyjä ja valoisa persoona, mutta laulujen konservatiivisen filosofian takana on ilmiselvästi Isä Nektarios. Isä Nektarios johtaa keski-Kreikassa sijaitsevaa noin 10 vuotta sitten perustamaansa luostaria. Hän on omistanut kreikkalaiskatolisen lähetysluostarinsa Pyhälle Augustinukselle ja Serafim Sarovilaiselle. Nyt luostaria asuttaa noin 20 hengen luostariveljistö. Alunperin luostariin virtasi ihmisiä ympäri Kreikkaa kuulemaan kirkonkellojen konserttia, mutta viimeisen parin vuoden aikana entistäkin enemmän. Nykyisin luostarin asukkaita kutsutaan kansan suussa nimellä Paparokades - rockmunkit.

Tähän mennessä rockmunkkien julkaisemat kolme CD:tä ja niiden pohjalta tehdyt musiikkivideot ovat saaneet Kreikassa suunnattoman suosion. Isä Nektarios on varsinainen mediafriikki, joka perustelee jatkuvan näkymisensä julkisuudessa juuri lähetystoiminnalla. Heidän vuokseen kansainvälinen media on uutisoinut Kreikasta enemmän kuin pitkään aikaan. Isä Panteleimonin kasvot ovat levinneet ihmisten tietoisuuteen maailmalla niin Time-lehden kuin BBC:n kautta. Laulujen sanoitukset ovat täynnä globalisaation vastaisuutta, ihmisiin istutettuja mikrosiruja, joilla ihmisiä orjuutetaan ja josta vapautusta vapaat munkit julistavat. Sama ääriuskonnollisuus ja -nationalismi henkivät laulujen sanoissa kuin Isä Nektarioksen alunperin ideoimasta kellotornista, joka muistuttaa Konstantinopolin, nykyisen turkkilaisen Istanbulin, kristillisestä menneisyydestä. Kellot ovat kopio Konstantinopolin kelloista, jotka tuhoutuivat vuonna 1453, kun muslimit valtasivat kaupungin. Turkki ja Kreikka ovat edelleen EU:n kroonisesti eripuraiset naapurukset.

Rockmunkit ovat saaneet myös runsaasti vastustusta, niin kirkon taholta kuin hartaampien uskovaistenkin suunnalta. Isä Nektarioksen johtama luostari on kuitenkin rockmunkkien suosion myötä yhä itsenäisempi myös taloudellisesti. Isä Nektarioksesta on tullut jonkinlainen kapinallinen kreikkalaiskatolisen kirkon sisällä. Mutta mikä tekee rockmunkeista niin ison jutun? Miten käy luostarielämän rauhan ja maailmasta vetäytymisen? Entä kristillisen sanoman? Näyttää siltä, että Isä Panteleimon, joka jo nuorena halusi olla luokkansa tähti, on joutunut korkeampien voimien vietäväksi: ei sen kaikkein korkeimman vaan Isä Nekatrioksen ja median.

Ohjaaja ja kuvaaja Marianna Economou. Tuotanto Amigos Oy.
(Es. 18.2.2003)

[Takaisin]

25.11.2003 klo 22.55
KURIIRIT

Kuva: Kuvanauhalta

- pyörälähettien matkassa Dublinin vilskeessä

"Kun pari kuukautta istuu pyörän päällä , tietää tarkkaan mikä se on. Sitä alkaa pitää mekaanisena hevosena - siihen rakastuu. Jos pyörä vietäisiin, ei siitä pääsisi yli kuukausiin. Se on sama, kuin tulisi bänksit tyttöystävän kanssa", kuvailee Dublinissa pyörälähettinä työskentelevä Pauraic suhdettaan työvälineeseensä. Gerry puolestaan kokee, että pyörä on vain kulkuneuvo; kaksi pyörää, runko ja ohjaustanko.

Robby puolestaan on ylpeä de luxe -mallin pyörästään ja hän pitää työstään, varsinkin sen vaihtelevuudesta ja pienestä, jatkuvasta kiireestä. Hyviin puoliin lukeutuu myös kuntosaliharjoittelua parempi päivittäinen treeni fillarin selässä. Vaihtelevuutta kuvaavat monenmoiset tehtävät, joita on uran aikana hoidettu: on kuljetettu kaikenlaista suurista rahalähetyksistä huulipuniin ja vuokravideoihin sekä munkkeihin.

Dublinilaiset pyörälähetit suhtautuvat työhönsä kukin tavallaan. Toiset kantavat suunnatonta ammattiylpeyttä, merkitystä on sillä, kuka kiikuttaa lähetykset ripeimmin perille ja millaista palautetta kukakin saa. Toisille työ on vain työ ja tärkeää on pitää pää kylmänä, olla menemättä mukaan yleiseen aggressioon, muuten on pahalla tuulella vielä kotonakin.

Pyörälähetin arki on hektistä. Miljoonakaupungin ruuhkista, tietöistä tai huonosta säästä huolimatta kirjeiden ja pakettien on oltava määräaikaan mennessä perillä. Ketään ei kiinnosta, juuttuiko lähetti liikenteeseen tai tuliko pyörään vika, ainoa millä on merkitystä on se, että asiakas on tyytyväinen ajallaan toimitettuun lähetykseen. Kun kiire hetkeksi hellittää, voi lähetti istahtaa hetkeksi rentoutumaan puistoon tai kahvilaan. Ja vaikka kiire onkin kokoajan läsnä, voi siitä ja paineestakin oppia nauttimaan. Euroopan vuoksi: Kuriirit -ohjelman mukana katsoja pääsee vauhdikkaalle matkalle Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin, jonka ilmapiiri on vireä. Pyörälähettien seurassa saadaan erilainen näkökulma kaupungin meiningistä ja kuullaan, miten nämä "ikiliikkujat" kokevat kaupungin muuttuneen vuosien varrella.

Tuotanto Network Ireland TV, Irlanti 2003.

[Takaisin]

18.11.2003 klo 22.55
PIKKU MURMANSK

Kuva: Kuvanauhalta

- kahden sadan venäläisen yhteisö on vaikuttanut norjalaisen Kirkkoniemen arkeen positiivisesti

Pohjois-Norjassa, lähellä Venäjän rajaa sijaitsee Pikku Murmansk. Itäiseen naapuriinsa viittaavan lempinimensä tämä Kirkkoniemen kuntana tunnettu pitäjä on saanut kahdensadan asukkaan venäläisyhteisöstä. Vuosittain myös 12 000 venäläistä merimiestä odottaa usein kuukausikaupalla laivan korjausta tai miehistön vaihtoa Kirkkoniemellä.

Norjalaiset Kirkkoniemen asukkaat toivottavat naapurinsa lämpimästi tervetulleiksi - ilman venäläisiä eivät paikkakunnan yritykset olisi voimissaan ja ilman venäläislaivoja olisi töitäkin huomattavasti vähemmän. Historiassa norjalaiset elivät jatkuvassa pelossa siitä, miten selvitä huomisesta. Tulevaisuus ei näyttänyt ruusuiselta ja työpaikat vähenivät uhkaavasti, ennen kuin rajan avautui 15 vuotta sitten. Tämän jälkeen kaivostoiminta käynnistyi uudelleen ja Kirkkoniemen huominenkin alkoi taas näyttää lupaavammalta.

Toimettomina tai työttöminä eivät venäläisyhteisönkään jäsenet vastoin ennakkoluuloja ole. Venäläisiä on töissä kaupoissa, lastentarhoissa ja teollisuudessa. Monet lapsista oppivat kaksikielisiksi ja erilaisten kulttuurien näkyminen ja sisäistäminen osaksi elämää koetaan rikkaudeksi. Katukyltitkin ovat nykyään kaksikielisiä ja luterilaisten Jumalanpalvelusten rinnalla myös ortodoksit ovat saaneet omat messunsa.

Arki Pikku Murmanskissa sujuu omalla painollaan, venäläisyhteisö on löytänyt paikkansa norjalaisten joukossa ja yhteiselo rinnakkain sujuu muitta mutkitta. Euroopan vuoksi: Pikku Murmansk -ohjelmassa kuullaan sekä norjalaisten että venäläisten ihmisten mietteitä asumisesta lähellä Venäjän rajaa, Pohjois-Norjan Kirkkoniemellä.

Tuotanto Norjan televisio

[Takaisin]

11.11.2003 klo 22.55
UUDEN POLVEN ISÄT

Kuva: kuvanauhalta

- kun ensimmäisen hymyn saa äidin sijasta isä

Suomalaiset isät ovat nauttineet isyysvapaasta ja vanhempainlomasta jo pitkään, mutta muualla Euroopassa isyysloma on edelleen varsinainen kummastelun aihe. Kotiin lapsia hoitamaan jääneet ranskalaismiehet ovat kotimaassaan mediatähtiä ja aikakauslehtien lemmikkejä. Illan dokumentin isät ovat valinneet lapset ja perheen työuran kustannuksella.

Pariisin oopperan ammattitanssijoina toimivat Fabien ja Amélie haluavat kokea toisen lapsensa syntymän yhdessä. Kuukauden esiintymiskiertueelta odotetun perheenlisäyksen vuoksi pois jättäytyneellä Fabienilla on synnytyksessä oma selkeä tehtävänsä äidin tukijana ja kannustajana, ja lapsen synnyttyä saa isä huolehtia vauvan ensimmäisestä kylvetyksestä ja pukemisesta. - Tämä on se hetki, kun isäksi tullaan, hän toteaa liikuttuneena pieni prinsessa käsivarsillaan.

Antoine on 2-vuotiaan tytön ja 3 kk:n ikäisen pojan isä. Suuren kansainvälisen firman myyntipäällikkö työskentelee kerran viikossa päiväkodissa vapaaehtoisena hoitajana ja osallistuu omien lastensa hoitoon varsin aktiivisesti. Hänelle isyys merkitsee tiivistä yhdessäoloa lasten kanssa.

Kun taiteilijana työskentelevä Céleste-äiti lähtee päiväksi pariisilaisateljeehensa maalaamaan, jää valokuvaaja-isä Guillaume kotiin köllöttelemään ja possuääniä päästelemään pienen Apolonia -tytön kanssa. Isä sai nähdä tyttärensä ensimmäisen hymyn. - Onneksi se oli kuitenkin isä eikä lastenhoitaja, Céleste toteaa hieman mustasukkaisuutta äänessään. Guillaumen 58-vuotias isä, joka ei eläissään ollut koskenut vaippaan eikä tuttipulloon, on hämmentyneenä poikansa epätavallisesta ratkaisusta joutunut myös perehtymään lastenhoidon ihmeellisiin salaisuuksiin.

Aiemmin isien tärkein tehtävä oli pitää lapset kurissa, nykyään psykologien mielestä isän läsnäolo synnytyksessä ja tiivis osallistuminen lasten hoitoon tukee lapsen kehitystä yhtälailla kuin äidin huomio. Isyys ei ole uusia asia, uutta on se, että se näytetään avoimesti. Uuden polven isillä on oma selvä ja näkyvä roolinsa, joka on osoitus yleisestä isän roolin tunnustamisesta yhteiskunnassa. Mutta onko nyt kasvamassa oikea isävillitys? Ja kuinka karvas pala äidille onkaan, kun ensimmäisiä askelia todistamassa onkin isä?

Tuotanto France Télevision, 2003.

[Takaisin]

4.11.2003 klo 22.55
LAITAPUOLEN PAPPI

Kuva: Januz Plonski

- Varsovan Pragasta on idylli kaukana

Varsovan pahamaineisin kaupunginosa on Praga, jossa köyhyys ja rikollisuus lyövät kättä. Rapistuneitten talojen katveessa harjoitetaan hämäriä puuhia ja yritetään selvitä päivästä toiseen.

Ahdingon keskelle uskonto tuo toivoa. Pragan pappina toiminut isä Mikulski on rohkeasti mennyt kansan pariin ja osaltaan pyrkinyt tukemaan vähäosasia. Edelleen osa-aikaisena nyrkkeilyvalmentajana työskentelevä Mikulski ei pelkää Pragan kaduilla.

Dokumentti valottaa vanhan kulttuurikaupungin vähemmän tunnettua laitapuolta, jonne turistibussit eivät vahingossakaan eksy.

Dokumentin on tuottanut ZDF-Enterprises.

[Takaisin]

28.10.2003 klo 22.55
ANOREKTIKON PÄIVÄKIRJA

Kuva: kuvanauhalta

"Syön ja oksennan"

Kurkistus anoreksiaa ja bulimiaa sairastavan Chloen yksityiseen helvettiin.

"Tämä on oma yksityinen hetkeni… Elämäni kauheus on tässä. Syön ja oksennan", tiivistää 20-vuotias opiskelijatyttö Chloe elämänsä noidankehän.

Puolituntinen dokumentti Marseillesissa asuvasta langanlaihasta, suurisilmäisestä Chloesta etsii vastauksia kysymykseen, miksi yhä useammat nuoret naiset sairastuvat anoreksiaan.

Onko syy perintötekijöissä, aikuisuuden kieltämisessä vai mallien ihannoinnissa? Olipa syy mikä hyvänsä, anoreksia ja bulimia ovat vakavia sairauksia ja vaativat asiantuntevaa hoitoa. Hoitolaitoksia vain on tarjolla liian vähän tälle joukolle, joista joka kymmenes kuolee sairauteensa tai tekee itsemurhan.

Myös oikeustieteitä opiskeleva Chloe tiedostaa sairautensa vaarat, vaikka ei yksin kykenekään irtautumaan ahmimisen, oksentamisen ja laihduttamisen kierteestä.

Hienovaraisesti tehty dokumentti silmäilee tilanteen hirvittävyyttä paitsi Chloen myös asiantuntijoiden ja perheen kannalta.

API Distribution, Ranska 2002

[Takaisin]

21.10.2003 klo 22.55
JOS SEINÄT PUHUISIVAT

Kuva: kuvanauhalta

- kannanottoja taiteen keinoin

Pohjois-Irlannin levottomuuksien syyt juontavat juurensa vuosisatojen takaa, englantilaisten ja skotlantilaisten protestanttien jälkeläiset ja katoliset irlantilaiset pysyttelevät tiukasti omalla puolellaan muuria. Vaikka rauhanneuvottelut ovat muodollisesti edenneet jo aseidenriisunta-asteelle, jatkuvat levottomuudet ja väkivaltaisuudet edelleen. Muuri erottaa Belfastin kaupungin asukkaat toisistaan, katukuvaa leimaavat muurin ja talojen päätyseinien värikkäät seinämaalaukset, jotka julistavat eri ryhmittymien sanomaa. Uusinta uutta ovat ei-kenenkään-puolella olevien rauhaa julistavat maalaukset, jotka toivovat vihan muurin lopullista murtumista.

Belfastin kaupungissa on yli 300 seinämaalausta. Seinämaalaukset ovat tyypillinen pohjoisirlantilainen erikoisuus, tapa ottaa kantaa, kertoa oma mielipide, ylläpitää väkivaltaisuuksissa kuolleiden muistoa - ja jopa uhkailla. Kaupungin jännittyneessä ilmapiirissä maalauksilla lietsotaan uhmaa, luodaan me-henkeä, mutta myös otetaan kantaa rauhan ja sovun ilmapiirin puolesta. - Aseellisilla ryhmillä on omat maalaukset, jos et tykkää, tulee kuula kalloon, kertoo yksi tuntemattomana pysyttelevä muurimaalari.

Talonomistajat eivät aina ole järin ihastuneita talojensa ulkoseiniin ilmestyvistä kuvista, mutta valittaa ei kannata, sillä puolisotilaallisilla järjestöillä on enemmän sananvaltaa kuin talonomistajilla. Myös osa viranomaisista hyväksyy maalaukset.

Crescent Arts- niminen taidekeskus järjestää yhteisiä seinänmaalauskursseja kummankin uskontokunnan nuorille. Kurssinvetäjät piirtävät ääriviivat, nuoret täydentävät kuvan ja keksivät pysäyttäviä sloganeita. Yhteisille kursseille osallistujille on selvinnyt, että he jakavat samat haaveet, toiveet ja pelot. Kaikkien päällimmäisenä toiveena on rauha ja sopu.

Tuotanto Nancy du Plessis Films, Irlanti, 2001.

[Takaisin]

14.10.2003 klo 22.55
KARU JA SYNKKÄ BLUES

Kuva: Laila Hansen

- kun uusi elämä osoittautuu pettymykseksi

Kööpenhaminassa asuu paljon grönlantilaisia naisia, jotka ovat lähteneet kotikonnuiltaan paremman elämän toivossa. Suurkaupungista ei apua vaikeuksiin juurikaan löydy --kaupungissa odottavat työttömyys, kodittomuus ja viina. Useat naisista ajautuvat surkeisiin olosuhteisiin ja alkoholismiin. Monet eivät säily hengissä kuin muutaman vuoden ja useimmat eivät koskaan palaa saarelleen.

Tanskan tv:n tuottamassa ohjelmassa tavataan ryhmä samalta seudulta kotoisin olevia grönlantilaisnaisia, jotka tilittävät elämäänsä. Monet ovat lähteneet kotisaareltaan pakoon väkivaltaa, työttömyyttä ja vaatimattomia olosuhteita - päätyäkseen vielä onnettomampiin oloihin armottomaan suurkaupunkiin. Useimpien kohtalo on varsin synkkä eikä valoa pitkän tunnelin päässä näy.

Ohjelmassa tavataan kuitenkin myös 25 vuoden juomisen jälkeen kuiville päässyt ja normaalielämästä otteen saanut Rosine Berthels, joka haluaa auttaa kanssasisariaan. Ongelmien ratkominen ei kuitenkaan ole helppoa ja Rosinen mielestä suurin ongelma onkin se, että grönlantilaiset on opetettu kätkemään todelliset tunteensa.

Tuotanto DR, Tanska.

[Takaisin]

7.10.2003 klo 22.55
ASEMAN LASTEN UNELMIA

Kuva: kuvanauhalta

- pieniä ihmisiä, suuria haaveita

Millaista on lapsen elämä, kun ainoa koti on kylmä ja likainen rautatieasema? Tarjoaako tulevaisuus mitään, edes unelmoitavaa - vai onko elämä pelkkää selviytymistä päivästä toiseen?

Kroatian pääkaupungin Zagrebin päärautatieasemalla asuu kymmeniä lapsia. Syitä rautatieasemalla majailuun on useita: alkoholistivanhemmat, kodin väkivalta, liiman haistelu, haluttomuus käydä koulua, oman jengin tärkeys…. Alle 15-vuotiaiden muodostama aseman lasten jengi, jonka nuorimmat jäsenet ovat vain 8-vuotiaita, on kuin suuri perhe, joka pitää omistaan huolta, mutta vaatii kaikkia tekemään osansa hommista. Lasten karuun elämään kuuluu liki päivittäinen väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu.

15-vuotias Miroslav menetti isänsä Balkanin sodassa, äiti lähti työnhakuun Saksaan. Yönsä poika viettää junanvaunuissa, päivät kuluvat kaupungilla kerjäten. Miroslav on kulkenut pitkän tien - lastenkodeista vankilaan, vankilasta sairaalaan ja takaisin kadulle. - Pahinta on huono kohtelu, hän sanoo, ohikulkijatkin voivat lyödä ja töniä, kuin koiraa. Muistot lapsuuskodin jouluista äidin, isän ja veljen kanssa tuovat kyyneleet silmiin - viime joulun Miroslav vietti yksin kylmässä junanvaunussa.

12-vuotias Miro kulkee pikkuveljensä kanssa kerjäämässä. Molemmat vanhemmat jäivät sairaina kotiin, kun pojat pakenivat väkivaltaista opettajaa. Paluuta ei ole.

8-vuotias Renato meinaa nukahtaa istualleen; poliisit ovat vetäneet hänet yöllä kesken unien junanvaunusta ulos ja vieneet poliisiasemalle kuulusteluihin.

Kaiken lohduttomuuden keskellä lasten mielissä kuitenkin itää haave paremmasta. Suuri, komea talo, joka olisi paitsi komea myös ennen kaikkea aina puhdas ja siisti. Vaimo, joka palvelisi. Paljon rahaa.

Tuotanto Factum Kroatia, 2001.

[Takaisin]

30.9.2003 klo 22.55
VIINIPOLIISIT

Kuva: Kuvanauhalta

- kuka takaa viinin laadun?

Ranskalainen viini on vuosisatojen ajan ollut maailman parhaimman viinin maineessa ja viinipullojen etikettien aoc-merkintä on ollut korkean laadun tae. Nyt maine on uhattuna - pahimmat kilpailijat eivät kuitenkaan tule ulkomailta, vaan taistelua käydään kotimaan tuottajien kesken. Petkuttajat yrittävät parantaa vetisten rypäleiden makua erilaisilla uutteilla. Laatuviinien tuottajat ovatkin käyneet vastaiskuun.

Huijarit halutaan kitkeä pois viinitilojen yllätystarkastuksilla ja laboratoriotesteillä. Kansallinen viini-instituutti vastaa viinien testauksesta ja aoc-merkintöjen myöntämisestä. Makutesti on äärimmäisen tärkeä, mutta viinien arvostelu makutestien perusteella on varsin epäluotettavaa. Raadissa on mukana viininviljelijöitä, jotka ovat yhtä aikaa sekä arvostelijoita että arvosteltavia ja lopullinen arvio viinille annetaan vasta kolmannen maistelukerran jälkeen. Tämä altistaa monet viininviljelijät kiusaukselle epärehellisin konstein muuttaa viininsä makua saatuaan ensimmäisellä maistelukerralla kieltävän päätöksen.

Viini-instituutin tarkastajilla ei kuitenkaan ole valtuuksia antaa rangaistuksia. Todelliset viinipoliisit työskentelevät tullilaitosten petosten torjuntaan erikoistuneessa yksikössä. Heidän toimivaltansa on rajaton, ja he tulevat tekemään tarkastuksia viinitiloille aina ilman ennakkovaroitusta. Tarkastajien ja viinipoliisien arkipäivää ovat uhkaukset - hurjistunut viininviljelijä saattaa olla vastassa aseella varustautuneena.

Ranskalaisdokumentissa seurataan myös laittoman viininmyynnin paljastusoperaatiota.

Tuotanto Capa Presse TV, 2002.

[Takaisin]

23.9.2003 klo 22.55
KYLÄ NIMELTÄÄN B

Kuva: Ceska Televize

Tsekkiläinen Bisany on maailman pienin kylä, jolla on jalkapallojoukkue maansa ykkösliigassa. Näin väittää piskuisen kyläkoulun rehtori Jaroslav Triska, joka ryhtyy etsimään asuinsijansa erinomaisuuden syitä kamera kädessään. Löytyykö menestyksen salaisuus? Olisiko siitä malliksi myös muille?

Jalkapallojoukkueen menestyksestä huolimatta Bisanyn asukkailla riittää huolia. Kurkistus kylän arkeen paljastaa, että koulu on lopetusuhan alla, työtä ei riitä kaikille ja yhdistystoiminta on loppunut. Kun ei ole pakko osallistua poliittisiin rientoihin, ihmiset viettävät aikansa mieluiten television ääressä tohvelit jalassa.

Verkkainen elo vilkastuu aina kahden viikon välein, jolloin poliisit ja jalkapallofanit marssivat kylän kaduille. Bisany on täynnä ihmisiä ja autoja, ja paikallisten mukaan meno on puoli päivää kuin eläintarhassa. Seuran tuoma taloudellinen hyöty on olematon, mutta maineen ja kunnian määrä korvaa sen, sillä länsiböömiläinen "takapajula" on harva se viikko uutisen aihe.

Säilyttääkö jalkapalloseura paikkansa liigassa? Kuinka käy yksiluokkaisen kyläkoulun? Ja ennen kaikkea: sujuuko elo sittenkään paremmin kuin kommunismin aikana?

Tuotanto FAMU & Czech television ja YLE Asiaohjelmat.

[Takaisin]

16.9.2003 klo 22.55
VESISOTA ESPANJALAISEEN TAPAAN

Kuva: kuvanauhalta

Yleensä Euroopan unionilta halutaan ja haetaan rahaa. Toisin on kuitenkin Espanjassa, missä Pyreneillä asuvat kyläläiset taistelevat vesistöjensä puolesta ja kieltäytyvät tarjotuista euroista jyrkästi.

Euroopan vuoksi -ohjelman reportaasissa seurataan espanjalaiseen tapaan taisteltavaa vesisotaa, joka huipentuu Barcelonassa pidettävään mielenosoitukseen. Valtiovallalle suunnattu viesti on selkeä: Vesi on elämä - ei pelkkä kanava!

Espanjan hallitus sai Brysselistä rahaa vesistöjensä kohentamiseen, mutta Ebro-joen alueen asukkaat pelkäävät hankkeen tuhoavan luonnon lisäksi koko heidän olemassaolonsa. Uusi tekojärvi hautaisi alleen ainakin yhden kylän ja useita laaksoja, mutta kaiken kaikkiaan suunnitelmissa on 120 padon rakentaminen tai laajentaminen.

Professori Pedro Arrojo vakuuttaa, että vesisodassa ei ole kyse vain Espanjan sisäisestä asiasta. Hän kulkee pitkin maita ja mantuja, jotta kestävän kehityksen vastainen vesisuunnitelma saisi väen vastarintaan ja taistelumielelle. Eres-kylän asukkaita ei kuitenkaan liiemmin tarvitse barrikadeille houkutella, sillä he ovat vastustaneet asuinsijansa hävittämistä jo vuosia. Tekojärvi hukuttaisi kylän lähes kokonaan, ja vain kirkon torni pilkistäisi vesimassan alta hankkeen toteuduttua.

Nykyiset suunnitelmat ovat jatkoa 1900-luvun politiikalle, jolloin kaikki Pyreneiden laaksot muutettiin vesialtaiksi Francon toimesta. Lakimuutokset sallivat yksityiset vesimarkkinat, jotka mahdollistivat pörssisijoittamisen - yksityisen keinottelun, mutta yhteisillä varoilla.

Kansalaisliikkeiden edustajat pistävät nyt kaiken toivonsa EU:hun, sillä ilman Brysselin miljardeja ainakin uusimpien suunnitelmien toteutus on vaarassa. Viime vuoden maaliskuussa Barcelonaan kokoontui Katalonian alueen kaikkien aikojen suurin määrä mielenosoittajia, yli 450 000 henkeä. Solmussa oleva putki symboloi kaduille kerääntyneiden espanjalaisten ajatuksia: jättäkää jokemme rauhaan!

Tuotanto AG-DOK German, Espanja ja YLE Asiaohjelmat.

[Takaisin]

9.9.2003 klo 22.55
PAPPIEN NAISET

Kuva: kuvanauhalta

Sadoilla ranskalaisilla naisilla on synkkä salaisuus: suhde selibaattilupauksen antaneen katolisen papin kanssa. Mutta nyt moni naisista on päättänyt sanoa ei asian peittelylle ja vaatii oikeutta elää avoimesti kumppaninsa kanssa.

Francoisen valokuva-albumissa ei ole yhtään otosta miehestä, jonka kanssa hänellä oli suhde 40 vuotta. Rakkauden kohde sattui olemaan pappi, jonka elämässä kirkko vei etusijan - nainen ja lapset jäivät auttamatta toiseksi. Francoise katuu elämänsä loppuun asti, ettei hän voinut aikanaan kertoa kolmelle lapselleen heidän isänsä nimeä.

Jean-Francois Vernay puolestaan irtisanottiin miehen kutsumusammatista; syynä oli naisen rakastaminen. Seurakuntalaiset taistelivat tuloksetta pappinsa puolesta, sillä selibaattisäännöstä ei tehdä poikkeuksia. Nuorena tämän ikuisen lupauksen antaminen ei ollut tuottanut Vernaylle vaikeuksia, sillä uskonto oli hänelle aurinko ja naiset sen rinnalla pieniä tähtiä. Kaikki muuttui Michélen myötä.

Rakastunut pappi on edelleen Ranskassa sensaatio ja kiivasta keskustelua herättävä uutinen. Uskonto on usein sekä pareja yhdistävä että erottava tekijä, mutta vain harva uskaltaa paljastaa uhmanneensa tabua. Jos salaisuus paljastuu, seuraukset saattavat muistuttaa kehnon rikosromaanin juonta. Vaikenemisen palkka voi olla esimerkiksi elatusavun saaminen.

Pappien lapset eivät ymmärrä kirkon lakeja, mutta vaikeaa se tekee monelle aikuisellekin. Mistä säännöt ovat saaneet aikanaan sysäyksensä? Mitä piispat ajattelevat aiheesta? Ja kuuleeko Jean-Francois Vernay toivomiaan vastauksia Vatikaanissa?

Ohjelman on suunnitellut ja ohjannut Maarit Virkkula. Tuotanto YLE Asiaohjelmat.

[Takaisin]

2.9.2003 klo 22.55
AUSCHWITZIN TYTTÖ

Kuva: TV2 Tiedotus

- Esther Bejaranon tarina aloittaa syksyn uutuudet

Vuodet Auschwitzin keskitysleirillä eivät murtaneet Esther Bejaranoa, joka tänään johtaa Saksassa nuoria aktivisteja taistelussa uusnatseja vastaan. Mielenosoitukset käyvät jo voimille, mutta vakaumus velvoittaa: ihmisyyden asiasta ei pidetä vapaapäiviä.

- Vannoimme toisillemme, että selviämme hengissä. Ainoa tavoite oli päästä kertomaan ihmisille kaikista niistä raakuuksista, joita jouduimme kokemaan, sanoo Bejarano.

Hänet kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille karjavaunussa vuonna 1942, ja jo sitä ennen natsit olivat murhanneet perheen isän ja äidin. Isosisko ja hänen tuore aviomies kuolivat SS-miesten luoteihin Sveitsin ajettua suojapaikkaa etsineet juutalaiset pois maasta.

Tuolloin 18-vuotiaan Estherin hengen pelasti lapsuudenkodissa opittu soittotaito. Nuori nainen poimittiin pakkotyövankien joukosta koesoiton jälkeen hanurinsoittajaksi natsien perustamaan Auschwitzin tyttöorkesteriin.

- Henkisesti raastavinta oli soittaa iskelmiä ja muuta musiikkia junista suoraan kaasukamariin marssiville. Kohti kuolemaa kävelleet perheet ajattelivat, että eihän tämä niin paha paikka voi olla, kun on orkesteri ja kaikki. Kaikki oli natsien irvokasta huumoria.

Ennen sodan loppumista Esther Bejarano joutui pakkotyöhön sukellusveneen varusteita valmistavaan tehtaaseen. Rauhan tultua hän lähti tuhansien muiden juutalaisten tavoin laivalla Israeliin, suoritti asevelvollisuutensa armeijan orkesterissa, opiskeli laulajaksi, avioitui ja synnytti kaksi lasta. Ulkoisesti kaikki oli kunnossa, mutta uuden kotimaan politiikka alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä. Protestiksi Israelin hallituksen toimille Bejarano poistatti palestiinalaislääkärillä Auschwitzissa käsivarteen tatuoidun numeron ja palasi perheineen syntymämaahansa Saksaan.

Yllätys oli suuri, kun juutalaiset paluumuuttajat huomasivat natsien valtaavan uudestaan tilaa katukuvassa. Uusnatsien esiintymisestä ja viranomaisten suhtautumisesta pöyristynyt Esther Bejarano päätti ottaa elämäntehtäväkseen taistella fasismia ja unohtamista vastaan. Nuorien antifasistien kanssa hän on valmis nousemaan barrikadille aina siellä missä tarvitaan.

Bejaranojen perheorkesteri Coincidence on eräs mielipidevaikuttamisen tärkeimmistä työkaluista. Tytär Edna ja poika Joram esittävät äitinsä kanssa useilla eri kielillä fasismin, rasismin ja sodan vastaisia lauluja. Konsertin kohokohta on juutalaisten Vilnan ghetossa laulama jiddishinkielinen vastarintalaulu Mir lejbn ejbig, suomeksi Elämme siitä huolimatta.

- Laulun sanat kertovat, että ihminen ei saa antaa koskaan periksi, sanoo 78-vuotias Esther Bejarano.

Auschwitzin tytön tarina aloittaa syksylläkin nähtävän Euroopan Vuoksi -sarjan uudet ohjelmat. Ne jatkavat jo tutuksi käyneellä linjalla: kiinnostavia ja koskettavia reportaaseja ihmisten arjesta, suruista ja iloista niin Euroopasta kuin sen reunaltakin. Tämänkertaisen jakson on suunnitellut ja ohjannut Pertti Rönkkö.

Tuotanto YLE Asiaohjelmat

[Takaisin]

26.8.2003 klo 22.55
OMAPÄISIÄ NAISIA

Kuva: G. Weiss-Film

Turkkilaisen naisen monet kasvot

Modernin Turkin isähahmo Kemal Atatürk nousi valtaan vuonna 1923. Atatürk halusi länsimaistaa maansa, ja niinpä esimerkiksi miesten turbaanit sekä naisten hunnut ja huivit kiellettiin. Atatürkin mielestä naistenkin oli sallittava katsoa maailmaa ja maailman heitä.

Yhä nykyään huivinkäyttökielto koskee koululaisia, opiskelijoita ja valtion virkamiehiä. Niin vapauttavalta kuin käytäntö tuntuukin, sillä on myös haittapuolensa. Monet tiukkaa islamilaisuutta kannattavat naiset tahtovat peittää päänsä. Koska yliopistoihin ei ole asiaa huivi päässä, joutuvat opiskelemaan tahtovat uskovaiset miettimään keinoja, joilla voivat kiertää huivikieltoa.

Petrus van der Letin ja Andrea Simonin ohjaamassa dokumentissa Omapäisiä naisia (Mein kopf gehort mir) Istanbulissa vaikuttavat naiset puhuvat naisten asemasta nykyajan Turkissa. Huivien ja huntujen käyttömääräykset ja -kiellot kertovat yhteiskunnasta paljon enemmän kuin äkkiseltään vaikuttaa. Tärkeintä ei ole päätä peittävien vaatekappaleiden epämukavuus vaan se, että naiset tahtovat itse päättää, käyttävätkö he huivia vai eivät.

Ohjelman naiset tarjoavat hyvin erilaisia näkökulmia Turkin tilanteeseen. Istanbulin tärkeintä mainostoimistoa johtava Betül Mardin kertoo, kuinka hän nuorena tyttönä tahtoi opiskelemaan, mutta isä ja isoisä päästivät opin tielle vain perheen pojat. Itävaltalainen sosiologi Barbara Pusch on tutkinut nuoria turkkilaisia naisia, joilta on huivin takia evätty oikeus yliopisto-opintoihin. Feministisesti ajatteleva taiteilija Tomur Atagök uskoo huivin kuuluvan välivaiheeseen, jossa ikivanhasta naisvaltaisesta yhteiskunnasta siirrytään nykyiseen miesten hallitsemaan maailmaan.

Kaikki naiset eivät tahdo eroon huivista. Opiskelijatyttö Mine kulkee huiviin verhoutuneena eikä kuvittelekaan menevänsä diskoihin ja baareihin, kuten monet muut hänen ikäisensä.

Turkin parlamentissa on erittäin vähän naisia, mutta yliopistoissa naisten osuus opettajakunnasta on Euroopan suurin. Professori Nilüfer Gölen mielestä tärkeintä on, että naiset ovat mukana julkisessa elämässä, olivat he sitten huivi päässä tai ilman.

[Takaisin]

12.8.2003 klo 22.55
KESTÄVÄT KUPLAT

Kuva: Seppo Bergman

Henkiin jääneet saati menestyneet itäsaksalaiset merkkituotteet ovat harvassa. Saksojen yhdistyminen pyyhki kauppojen hyllyiltä pois tutut tuotteet ja samassa rytäkässä meni suuri pala itäsaksalaisten identiteettiä ja itsetuntoa.

Yksi harvinainen ja melko tuntematon menestystarina on itäsaksalainen kuohuviini Rotkäppchen Sekt. Sitä tehdään enemmän kuin koskaan DDR-aikana ja kupliva juoma on alkanut maistua myös länsisaksalaisille - Rotkäppchen on noussut Saksan markkinajohtajaksi. Ulkomaille sitä ei ainakaan vielä viedä.

Rotkäppchen Sekt on tärkeää eliksiiriä myös itäsaksalaisten itsetunnolle. Toistasataa vuotta vanhat kuohuviinikellarit ja runsaat maistiaiset vetävät yritykseen vuosittain lähes 100 000 turistia. Myös Rotkäppchenin kotikaupunki, viiden tuhannen asukkaan Freyburg, uhkuu menestystahtoa. Freyburg on Euroopan pohjoisimman viininviljelyalueen keskus; viininviljelyllä on Saale ja Unstrut -jokien varsilla tuhatvuotiset perinteet. Nyt alueelle on syntynyt uusia yksityisiä viinitiloja.

Uusia työpaikkoja on ollut myös pakko keksiä, sillä DDR:n aikaan freyburgilaiset työllistänyt kemian teollisuus on hävinnyt lähikaupungeista tyystin. Nuoria on lähtenyt työn perässä länteen myös Freyburgista. Silti Freyburg on pärjännyt paremmin kuin moni muu. Saksojen yhdistymisen jälkeen kaupunki eli pitkään pelkästään valtion tuen varassa, nyt se tulee toimeen omilla verotuloillaan.

Euroopan vuoksi vierailee itäsaksalaisen menestystarinan lähteillä Freyburgissa vuoden huipennuksen, viinijuhlien, aikaan.

- Viimeisten vuosien aikana ihmiset ovat taas oppineet juhlimaan - oli heillä sitten työtä tai ei, kertoo yksi juhlien kävijä. Mutta mikä on Rotkäppchenin ja Freyburgin menestyksen salaisuus? Rotkäppchen Sektkellerein pitkäaikainen työntekijä Wolfgang Wiegandt sanoo, että "me teemme sen sydämellä".

- Emmekä anna länsisaksalaisten komennella itseämme.

Oman tarinansa yrittäjyyden tuntemattomilla poluilla kertovat myös nuoret viinitilalliset sekä omaisuutensa takaisin saanut hotelliyrittäjäpariskunta.

Ohjelman on suunnitellut ja ohjannut Taina Kanerva.

[Takaisin]

5.8.2003 klo 22.55
LABYRINTTI

Kuva: TV2 Tiedotus

Teatteriterapia murtaa vammaisuuden asettamia muureja

Puolassa elää yli neljä miljoonaa vammaista ihmistä. Suurin osa heistä asuu yksin eikä juurikaan poistu omasta asunnostaan. Teatteriterapia on Lublinin kaupunkiin viisi vuotta sitten perustettu työpaja, jonka jokainen näyttelijä on kehitysvammainen. Ryhmätyöskentelyn, vaihtuvien roolien ja onnistumisen elämysten avulla ryhmän jäsenet ovat kyenneet murtamaan vammaisuuden heille asettamia muureja.

Teatteriterapiassa valmis esitys muodostuu siihen johtavasta prosessista. Ryhmäläisiä valmennetaan paitsi esiintymään lavalla myös toimimaan yhdessä ja kehittymään omassa elämässään.

- Teatteri ei tietenkään ole elämästä irrallaan. He eivät luonnollisesti opi teatterissa tietynlaista viekkautta. Mutta he oppivat rakkautta. He oppivat kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. He muodostavat ryhmän. Se on kaikkein tärkeintä, sanoo Labyrintin, ryhmän esityksen, ohjaaja Jacek Kasprzak.

Verstaassa kukaan ei pääse helpolla. Kolus ei kykene käyttämään jalkojaan, mutta silti hänen kuuluu roolissaan kävellä.

- Aivan tietoisesti johdatan heitä tielle, jonka päämäärän olen ennalta määrännyt. Kerron heille, että tämä päämäärä on vaikea saavuttaa. Sillä sinä et osaa vielä puhua. Ja sinä et puhu vielä sujuvasti. Sinä et osaa vielä tanssia. Mutta minä opetan sinulle tanssia, kertoo Teatteriterapian luoja Maria Pietrusza-Budzynska.

Verstaan jäsenet selviävät koitoksestaan tavalla, joka ei jätä kenellekään mahdollisuutta sääliä heitä. Puhtaan muodon saavuttanut esitys herättää ainoastaan kunnioitusta.

[Takaisin]

29.7.2003 klo 22.55
ELÄMÄÄ SUUREMPIA ELÄIMIÄ

Lemmikit siirtyvät takapihoilta makuuhuoneisiin

Belgiassa jo useammassa kuin joka toisessa kotitaloudessa on lemmikkieläin. Eläinten asema ihmisten kumppaneina ja seuralaisina on vähitellen muuttunut: lemmikit ovat siirtyneet takapihoilta olohuoneisiin ja jopa makuuhuoneisiin ja ovat nykyisin perheenjäseniä siinä missä ihmisetkin.

Monen mielestä mikään ei ole kyllin hyvää omalle lemmikille. Rakasta eläintä käytetään psykiatrilla ja sille ostetaan kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta vain eläimille tarkoitetuista supermarketeista. Viimeisen leposijansakin lemmikki saa yhtä arvokkaasti kuin ihminen. Tosin isännän tai emännän laatima värssy eläimen hautakiveen saattaa tätä nykyä olla jopa syvällisempi tunteen ilmaus kuin mitä ihminen voi toiselta koskaan odottaa.

- Lemmikki otetaan usein, kun toivotaan parannusta elämään. Halutaan antaa rakkautta ja saada eläimiltä vastarakkautta. On makuasia, haluaako helliä koiraa, kissaa, frettiä, kania vai chinchillaa. Syy eläimen ottamiseen on kuitenkin yleensä sama. Ilman lemmikkiään moni kärsisi syvästä masennuksesta, toteaa eläinlääkäri Jacques Rauis.

[Takaisin]

22.7.2003 klo 22.55
LAPSUUS POMMIN VARJOSSA

Kuva: TV2 Tiedotus

Faye Lawsonin, 22, perhe muutti neljätoista vuotta sitten Suomeen - pakoon Pohjois-Irlannin jatkuvia levottomuuksia. Perheen suomalaissyntyinen äiti kyllästyi pommiuhkaan, otti kolme lasta kainaloonsa ja lähti laivalla Suomeen. Muuttonsa jälkeen Faye ei ole käynyt kotiseudullaan Belfastissa ja sen ympäristössä.

Protestanttien ja katolisten välillä on vuosisatojen ajan käyty kiistaa siitä, kenelle maa kuuluu. Verisimmät yhteenotot ja mellakat käytiin 1970-luvulla, jolloin moni nuori mies menetti henkensä väkivaltaisissa taisteluissa Belfastissa. Kaiken kaikkiaan kolmenkymmenen viime vuoden aikana yli 3000 ihmistä on saanut surmansa.

Vaikka eri puolet jakaantuvat uskonnon mukaan, ei kyseessä ole kuitenkaan pelkästään uskontojen välinen sota. Syyt ovat paljon syvemmällä, Irlannin historiassa. Vuosisatojen ajan lapset on kasvatettu valitsemaan puolensa. Valinta näkyy jokapäiväisessä elämässä: jo puseron väri voi kertoa onko sen kantaja tasavallan vai kuningaskunnan puolella. Parin vuoden takainen rauhansopimus ei vieläkään ole tuonut pysyvää rauhaa Belfastin kaduille. Viimeisimmät uutiset raportoivat jälleen mellakoiden uhreista.

Tällä hetkellä Faye sisaruksineen asuu Helsingissä. Myös isä John Lawson muutti perheen perässä Suomeen. Vanhemmat tosin erosivat, ja tätä nykyä isä on uusissa naimissa ja toimii Helsingissä kansainvälisen koulun kuvaamataidon opettajana. Irlantilainen kulttuuri on isän myötä ollut aina tärkeällä sijalla Fayen elämässä. Silti jotakin on aina jäänyt myös vieraaksi. Faye lähtee nyt hakemaan Pohjois-Irlannista paitsi lapsuuttaan myös irlantilaisuuden merkitystä omaan elämäänsä. Suvun ja koulumuistojen lisäksi Faye yrittää löytää myös kadottamansa kauniin Irlannin.

Todellisuus on kuitenkin jotakin muuta kuin pelkkiä kauniita vihreitä niittyjä, lampaita ja kultaisia lapsuusmuistoja. Fayen haave on päästä tapaamaan isän ystävää Johnny Walkeria, joka on elänyt todeksi Pohjois-Irlannin erimielisyydet hyvin konkreettisella tavalla. Walker on yksi kuuluisasta Birmingham six -ryhmän jäsenestä. Kuusi miestä tuomittiin syyttömänä vankilaan, vaikka tuomion epäoikeudenmukaisuus oli selvillä jo pidätystä seuraavana päivänä. Mitä tekee ihmiselle istua kuusitoista ja puoli vuotta vankilassa syyttömänä koko ajan tietäen tuomion epäoikeudenmukaisuudesta?

Johnny Walkerin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä Fayen isä ei halua antaa hänen puhelinnumeroaan ja osoitettaan. Faye tietää lähtiessään ainostaan sen, että Johnny Walker on muuttanut Pohjois-Irlannista tasavallan puolelle, Irlannin luoteisosaan, Donegalin maakuntaan.

Millainen Irlanti Fayelle matkan aikana avautuu?

[Takaisin]

15.7.2003 klo 22.50
LAITAKAUPUNGIN LAPSET
(Such is my karma)

Kuva: TV2 Tiedotus

Miten kertoa lasten elämästä olematta liian opettavainen, setä- tai tätimäinen, holhoava? Puolalainen ohjaaja Grzegorz Pacek ratkaisi ongelman antamalla varsovalaisille lapsille kameran ja käskemällä heidän kuvata itse omaa elämäänsä. Näin syntyi hauska ja liikuttava reportaasi lapsen elämän iloista ja suruista.

Nämä lapset elävät Varsovan syrjäkujilla, köyhällä alueella, jossa työttömyys, vanhempien alkoholinkäyttö ja perheiden hajoaminen ovat tuttuja asioita. Eivät lapset ja nuoret mitään pulmusia itsekään ole. Tupakka, liima ja pikkurötökset kuuluvat arkipäivään.

Miten pitkälle lapsen asuinympäristö määrää ihmisen elämän suunnan? Yksioikoista vastausta kysymykseen on vaikea antaa. Reportaasia katsoessa alkaa kuitenkin väistämättä miettiä, millaista lasten elämä olisi ollut aineellisesti paremmissa oloissa. Nyt lapset tuntuvat käyttävän kaiken vapaa-aikansa päämäärättömään hengailemiseen: potkitaan palloa seinää vasten, tapellaan, piiloudutaan junatunneliin, kiipeillään muureilla.

Kaduilla oleilevat lapset käyttävät kovaa kieltä. He kiroilevat jatkuvasti ja turpiin vetämisen kulttuuri on ainakin puheissa jatkuvasti läsnä. Kysyttäessä kuitenkin paljastuu, että lapset tahtovat jollakin tapaa vaikuttaa tulevaisuuteensa. Osa paljastaa haluavansa jatkaa opiskeluja koulujen jälkeen ja yksi pieni poika myöntää tahtovansa eroon huumeista. Aika näyttää, toteutuvatko lasten haaveet.

[Takaisin]

8.7.2003 klo 22.55
OMA KUOLEMA
(Dying with dignity)

Kuva: TV2 Tiedotus

Kolmen ihmisen elämä lähestyy päätepistettään hollantilaisen sairaalan syöpäklinikalla Arnheimissa. Kuolema herättää pelkoa ja epävarmuutta, mutta tällä klinikalla kuolemasta puhutaan avoimesti. Tärkeintä on, että kipua voidaan lievittää.

Vaikka lääketiede on kehittynyt ja sairaalan henkilökunta tekee aina parhaansa, vastaan tulee tilanteita, joissa lääkärien on myönnettävä, etteivät he enää pysty auttamaan potilasta. Yksi näistä kolmesta potilaasta haluaa siksi valita elämänsä päättymishetken itse.

Hollanti on ensimmäinen valtio, jossa lääkäri voi lain tarkasti määrittelemissä tapauksissa suorittaa aktiivisen eutanasian tai avustaa parantumattomasti sairasta potilasta kuolemaan joutumatta itse syytetyksi. Eutanasia-lakia edelsi vuosikymmenten oikeustaistelu ja lakiin otettiin voimakkaasti kantaa, sekä puolesta että vastaan. Nyt kohu asian ympärillä on Hollannissa jo laantunut, ja vuosittain noin 2000 potilasta saa avustusta kuolemaansa. Aktiivinen eutanasia herättää silti yhä ristiriitaisia tunteita.

[Takaisin]

1.7.2003 klo 22.55
ASFALTTIURHEILIJAT
(Sports in the city)

Kuva: TV2 Tiedotus

Euroopan vuoksi -sarja tuo syksyllä ruutuun uusia ihmisenmittaisia selityksiä maanosamme myllerryksiin. Yhden ihmisen, perheen ja yhteisön tarinat aukeavat koko yhteiskunnan kuviksi tässä tiistai-iltaisin nähtävässä sarjassa.

Syksyn aloittaa ranskalainen dokumentti Asfalttiurheilijat, joka kertoo eurooppalaisten suurkaupunkien uusista urheilijoista. Kun moni perinteinen laji on saanut huonon maineen milloin dopingin, milloin sopupelien takia, uudet ja oudot lajit ovat nostaneet suosiotaan. Lähiöiden nuoret ovat ottaneet betoniviidakot käyttöönsä, ja aseina ovat koripallo, skeittilauta ja rullaluistimet.

Ohjelmassa saavat suunvuoron niin lajien harrastajat kuin tutkijatkin. Huikeiden temppujen lomassa kuullaan, mikä katukoriksessa viehättää, mikä merkitys äänellä on skeittaamisessa ja millainen on bmx-pyöräilijöiden ja breikkaajien suhde. Dokumentti pyrkii löytämään katu-urheilun syvimmän olemuksen.

Skeittausta tutkinut sosiologi Claire Calogirou muistuttaa, että skeittaajissa on monenlaisia ihmisiä. Joillekin skeittaaminen on elämäntapa, jotkut ovat tiiviisti kiinni yhteiskunnassa, ja jotkut vähät välittävät kaikesta. Mielikuvissa skeittaukseen yhdistetään usein kova meteli ja töherretyt seinät. Tähän ongelmaan on haettu Ranskassa ratkaisua mm. kieltokylteillä ja rajoitetuilla skeittipuistoilla.

Ohjelmassa tutustutaan myös todella harvinaisiin kaupunkilajeihin. Jean-Yves Blondeau on kehittänyt Buggy Rolling -nimisen vekottimen, eräänlaisen asun, johon on kiinnitetty 27 pientä pyörää. Tämän laitteen avulla hurjapäät voivat rullailla tiellä missä asennossa tahansa: selällään, mahallaan tai vaikkapa kyynärpäiden varassa. Parhaimmillaan tämä "hyönteinen" kulkee jopa 80 kilometrin tuntivauhtia.

Tuotanto Transparences.

[Takaisin]

17.6.2003 klo 22.55
HENNIE, KITTY JA JUUL

Kuva: TV2 Tiedotus

Hennie, Kitty ja Juul ovat heteroseksuaaleja, joiden kaikkien sisällä asuu nainen. Kokonainen päivä miehenä on heille kaikille nykyään jo silkkaa piinaa. Identiteettikriisi ei sekään ole kaukana, sillä miehinä he kokevat olevansa liian pehmoja ja mukautuvaisia, naisen roolissa puolestaan vahvoja ja itsevarmoja.

Hennin on tehtaanjohtaja ja onnellisesti naimisissa. Hänellä naisena olo tuntuu perhosina vatsassa. Öisin Hennie ja hänen vaimonsa Joke tutkivat Hennien feminiinistä puolta tekemällä yhdessä naisten juttuja, kuten laittamalla ruokaa ja siivoamalla.

Kees on kirvesmies, joka viettää jokaisen mahdollisen hetken Kittynä. Kees muuttui naiseksi ensimmäisen kerran teini-iässä, salaa siskon vaatekaapilla. Nykyisin hänen työtoverinsa rakennustyömaalla tietävät Kittystä, mikä helpottaa Keesin elämää. Juul, joka pitää vaimonsa kanssa naisten alusvaateliikettä, muuttui aluksi naiseksi vaimonsa vaatteilla.

Hennien, Keesin ja Juulin feminiinisyydellä on merkittävä vaikutus heidän yksityiselämäänsä. Kuinka suvaitsevaisia heidän vaimonsa ovatkaan, he avioituivat kuitenkin aikoinaan miehen, eivät naisen kanssa. Myöskään lapset eivät aina voi ymmärtää, miksi heidän isänsä pukeutuu äidin vaatteisiin.

Euroopan vuoksi seuraa Hennien, Keesin ja Juulin päivää ja heidän astumistaan julkisuuteen naisina.

[Takaisin]

3.6.2003 klo 22.55
TAISTELIJAN PÄIVÄKIRJA

Kuva: kuvanauhalta

- kuinka paljon Robilla on aikaa?

Tällä kertaa Euroopan Vuoksi -sarja vie katsojat Sheffieldiin, Englantiin. Rob Dawson työskenteli rautateillä, kunnes Britannian rautateiden yksityistäminen vei häneltä työpaikan. Hän alkoi työstää vanhaa haavettaan, elokuvakäsikirjoitusta. Mutta samaan aikaan hänellä todettiin keuhkoissa pahanlaatuinen kasvain, mesothelioma, ja Robille sanottiin, että parantavaa hoitoa ei ole.

- Mutta enhän minä voi kuolla, minulla on tehtävää, elokuva pitää saada valmiiksi eikä nuorin tyttärenikään ole vielä täysi-ikäinen, tilittää Rob videopäiväkirjassaan syöpäviestin kuultuaan.

Rob alkaa taistella aikaa vastaan. Hän kirjoittaa vimmatusti rautateistä kertovaa elokuvaansa ja etsii samaan aikaan hoitoa sairauteensa. Hän onnistuu taivuttelemaan kotikaupunkinsa Sheffieldin sairaalan antamaan hänelle sytostaattihoitoa, vaikka sitä ei ensin luvattu antaa. Kaikkien ihmeeksi Rob alkaa toipua. Toipuminen on kuitenkin aina hetkellistä, sillä kasvain ei hellitä eikä sitä voida leikata pois.

Taistelijan päiväkirja kertoo Robin valtavasta tahdonvoimasta, jolla hän jyrää monien vaikeuksien läpi. Rob selaa internetiä hoitoa etsiessään ja päätyy Yhdysvaltoihin hakemaan parannuskeinoa. Kun kuuluisa brittiohjaaja Ken Loach alkaa kuvata Robin käsikirjoitusta elokuvaksi, hän toimii sekä näyttelijänä että asiantuntijana kuvauksissa. Samaan aikaan hän taistelee oikeudessa saadakseen korvauksia sairaudestaan, jonka hän katsoo olevan asbestin aiheuttama.

Koko ajan polttava kysymys kuitenkin kuuluu: onko Robilla aikaa? Hän palaa säännöllisesti kameransa ääreen tilittämään tuntojaan. Elokuva on valmistumassa ensi-iltaan. Mutta istuuko Rob ensi-iltakatsomossa?

[Takaisin]

27.5.2003 klo 22.55
SAIRASVUOTEEN ÄÄRELLÄ

kuva: Point du Jour

Kun lapsi sairastuu vakavasti, koko perheen elämä muuttuu. Lapsen hoitaminen vaatii vanhemmilta niin henkistä kuin fyysistäkin kestävyyttä, sillä päivät sairasvuoteen äärellä voivat venyä pitkiksi. Huoli sairaasta lapsesta on suuri, mutta silti myös sairaalan ulkopuolisesta elämästä on kyettävä huolehtimaan. Palasten yhteensovittaminen on vaikeaa.

Euroopan vuoksi: Sairasvuoteen äärellä -ohjelmassa tavataan syöpää ja leukemiaa sairastavien lasten äitejä. Kolmen kuukauden ikäisen Lallyn äidin elämä on muuttunut täysin lapsen sairauden myötä. Päivät kuluvat sairaalassa eikä arkielämän velvollisuuksille tahdo jäädä aikaa. Kotona odottaa toinen pieni lapsi, joka hänkin haluaisi osansa äidin huomiosta.

Sairaalan henkilökunta tekee kaikkensa auttaakseen sairaita lapsia, mutta myös lasten vanhemmat tarvitsevat tukea selviytyäkseen uudenlaisesta arjesta. Nantesin sairaalassa Ranskassa henkistä tukea tarjoaa sosiaaliavustaja Sylvie Babin, jonka luona vanhemmat voivat käydä juttelemassa niin tuntemuksistaan kuin arkielämän järjestelyihin liittyvistä ongelmista.

-Sylvie tuntee perheet ja tietää kaiken lapsistamme. Hän seuraa taudin kehitytä ja paljon muuta. Hän kannustaa meitä ja antaa meille toivoa, toteaa vakavasti sairaan 13-vuotiaan Luigin äiti.

Sylvie joutuu työssään usein sairaalan henkilökunnan ja potilaiden välikädeksi. Hän kertoo potilaiden ja heidän vanhempiensa tunnoista lääkäreille ja toisaalta selittää henkilökunnan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä potilaille.

Sylvien neuvottelutaitoja tarvitaan mm. silloin, kun toista lastaan odottava, entinen narkomaani Sophie masentuu sairaalan työntekijöiden ennakkoluuloisuudesta. Kukaan ei tunnu uskovan, että Sophie on päässyt irti huumeista, ja työntekijöiden kommentit saavat Sophien ahdistumaan.

Dokumentin Sairasvuoteen äärellä (Hôpital, le droit d´être parent) on ohjannut Francoise Davisse.

Tuotanto Point du Jour, Ranska, 2002.

[Takaisin]

20.5.2003 klo 22.55
HEVOSKUISKAAJA

- voivatko ihminen ja pohjimmiltaan villi ja vapaa eläin löytää yhteisen kielen?

Häntä kutsutaan hevoskuiskaajaksi. Saksalaissyntyinen Donald Newe on Ranskassa edelläkävijä uudella alalla, jonka tarkoituksena on saavuttaa aito hevosmiestaito, sopusointu ratsun ja ratsastajan välillä ilman kannuksia ja piiskaa. Voivatko ihminen ja pohjimmiltaan villi ja vapaa eläin löytää yhteisen kielen?

Donald Newe tiesi jo lapsena, että hevoset merkitsevät hänelle enemmän kuin muille. Hän alkoi tutkia ja tarkkailla hevosia 8-9-vuotiaana. Klassinen ratsastus ja hallitsija-alamainen asetelma herätti hänessä vastenmielisyyttä ja hän halusi selvittää, miten kaikki tapahtuu hevosen maailmassa, miten ne kommunikoivat keskenään ja miten niihin voisi luoda yhteyden. Poikkeukselliset taitonsa hän oppi vanhalta, edesmenneeltä sioux-intiaanilta ja hevosilta. Tänään hän kiertää ympäri Eurooppaa nukkavierulla maastoautollaan valmiina rientämään ongelmiin ajautuneiden hevosmiesten ja ratsukoiden avuksi, mutta jokaiseen hevosenomistajan avunpyyntöön hän vastaa ensin kysymyksellä "oletko varma, ettet itse aiheuta ongelmaa".

Ranskalaisdokumentissa päästään Donaldin mukana tapaamaan vastasyntynyttä varsaa, joka on tarkoitus imprintoida eli leimauttaa ihmiseen, mikä edesauttaa varsan käsittelyä ja kouluttamista tulevaisuudessa. Kohtalokkaita hetkiä eletään pelon valtaaman, vastikään kuohitun orin luona - Donaldin on laitettava kaikki kykynsä peliin, sillä mikäli luottamusta pelokkaan hevosen ja ihmisten välille ei löydy, hevonen päätyy teurastamolle.

Tärkeintä on osata mukautua hevosen maailmaan ja ymmärtää, mitä asiat merkitsevät eläinten kommunikaatiossa. Todellinen yhteys voi syntyä vain molemminpuolisesta kunnioituksesta. Hevosen hyväksynnän ja luottamuksen voittamiseen tarvitaan kuitenkin paljon kärsivällisyyttä, mikään ei suju käden käänteessä.

Vuorovaikutus on molemminpuolista. Donald kertoo löytäneensä sisäisen tasapainonsa paljolti hevosilta oppimiensa ominaisuuksien avulla - kärsivällisyyden, kunnioituksen ja suvaitsevaisuuden.

Tuotanto Point du Jour - Arte, 2000.

Kuva: Point du Jour

[Takaisin]

13.5.2003 klo 22.55
VALKEA TIE

Kuva: kuvanauhalta

- huumevirtaa on vaikea pysäyttää

Kymmenen vuotta sitten Neuvostoliitto romahti ja sen mukana kaatui Euroopan jakanut rautaesirippu. Kansalaiset saivat ulkomaanpassit, katkaistuja yhteyksiä solmittiin uudelleen ja matkustaminen vapautui.

Ensimmäisinä uuden tilanteen hyödynsivät huumerikolliset, joille avautui uusi kuljetusreitti Afganistanin oopiumin tuotantoalueilta markkinoille. Yksi reitin haaroista johtaa Venäjän halki Balttiaan ja Pohjoismaihin. Heroiini tuhoaa tämän reitin, ns. "Valkean tien" varrella yhtälailla käyttäjiä, joiden ura jää useimmiten lyhyeksi ja päätyy jollekin unohdetulle hautausmaalle kuin köyhyysloukussa ponnistelevia tavallisia ihmisiä, joille yhden huumepaketin salakuljetus voi merkitä vuoden ansiota tai kuoleman tuomiota.

Suomen vankiloissa on kymmenittäin virolaisia ja venäläisiä huumetuomiota kärsiviä vankeja. Kiinni jäävät tavalliset "muulit", joiden salakuljetuspalkkiot mitataan sadoissa euroissa. Autonkuljettaja Enn otti mukaansa television Tallinnasta Suomeen. Korvaukseksi sovittiin 200 kroonia. Kun hänelle luettiin tuomiota, tuli jokaisesta televisioon kätketystä Amfetamiinikilosta vuosi, yhteensä yhdeksän vuoden tuomio.

Tadzhikistanin pääkaupungissa Dushambessa reitin toisessa päässä poltetaan takavarikoitua heroiinia satoja kiloja ikään kuin juhlistaakseen kaupunkiin kokoontunutta kansainvälistä huumekonferenssia. Tadzhikistan on ensimmäinen etappi reitillä ja varsin konkreettinen huumeiden vastaisen taistelun etuvartio. Rajaa vartioivat venäläissotilaat ampuvat turhia kyselemättä. Televisioon huumeiden vastaista ohjelmaa tehnyt miliisi ammuttiin keskellä kaupungin lähiötä. Hänen poikansa Alsiher opiskelee miliisiksi ja haluaa jatkaa isänsä työtä

Samaan aikaan Dusamben poliisiaseman sellissä istuu pidätettynä mm. entinen miliisi, joka päätti kokeilla onneaan voidakseen hankkia perheelleen paremman elannon. Nyt Afganistanista tuotu kilo voi tuoda hänelle kuolemantuomion.

Astrakanissa Irina on pääsemättömästi heroiinikoukussa ja elättää itsensä prostituutiolla. Tytärtä näyttää odottavan sama karu kohtalo.

Suomessakin on moni käyttäjä jo päätynyt kirkkomaalle. Syyt jäävät omaisten mietittäväksi. Kaikkialla reitin varrella valkea huume vaatii omat uhrinsa. Viranomaiset tekevät parhaansa estääkseen salakuljetuksen, mutta tehtävä tuntuu lähes mahdottomalta. Kun muita mahdollisuuksia elannon hankkimiseksi ei ole, on salakuljetuksen tuoma satumainen ansiomahdollisuus paitsi houkutteleva myös usein ainoa mahdollisuus yrittää muuttaa elämäänsä.

Kun dokumenttia kuvattiin oopiumin viljelyä ainakin väitettiin rajoitettavan. Nyt tilanne on muuttunut vain huonompaan suuntaan ja Valkean tien heroiinivirta on muuttumassa tulvaksi. Ohjelma nähdään osana Kakkosen Huumeinen aika -teemaohjelmistoa.

Ohjaus ja käsikirjoitus Mart Taevere,
tuotanto Illume Oy ja OÜ Filmistuudio.

[Takaisin]

6.5.2003 klo 22.55
VAPAA SUKELLUS

"Just relax!"

"Jos saavutat rentouden ja itsehallinnan syvällä meressä, jossa henkesi on vaarassa, opit hallitsemaan stressin myös työelämässä." Tanskalainen sotilas Peter on yksi kolmestakymmenestä Sardiniaan hengenpidätystä ja sukeltamista ilman happilaitteita opettelemaan saapuneista kurssilaista. Sardinian pohjoisimman niemen kärjessä sukelluskeskusta pitävän gurun Umberto Pelizzarin kurssit ovat aina loppuunmyytyjä. Moninkertaisen maailmaennätysmiehen neuvoille mielen ja kehon hallinnasta on kysyntää.

Ilmaa pinnan alle saa ottaa mukaan vain sen verran kuin keuhkoihin mahtuu. Mitä kauemmin voit pidättää hengitystäsi, sitä syvemmälle voit sukeltaa. Suomalaisen Jarin tulos 6 minuuttia 18 sekuntia on kovaa luokkaa kansainvälisestikin. Liika yrittäminen voi kuitenkin kostautua, kuten saksalaisella Janilla: "Luulin pääseväni helposti viiteen minuuttiin, mutta sitten kaikki pimeni. Kaverit saivat vedettyä minut vedestä."

Vapaasukellus on osalle extremeä, omien rajojen hakemista ja vaaran voittamista. Useimmille se on kuitenkin matka sisimpään, tie mielen hallintaan. Hapen loppuessa ja supistusten alkaessa psyyke on kovilla. Umberton viesti on selkeä: "Supistus on merkki siitä, että sinun täytyy rentoutua. Älä vastaa supistukseen jännittämällä. Just relax!" Opituista taidoista on hyötyä myös arjen puristuksessa. "Teen kahta työtä, arkkitehtiprojekteja sekä informaatiojärjestelmiä. Haluan oppia rentoutumaan ja rauhoittamaan mieleni", toteaa Brasiliasta kotoisin oleva Roberto. Ranskalainen pankkiiri Vincent kertoo vapaasukelluksen auttavan selviämään yhä kasvavasta työtaakasta: "Pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Toivon että työnantajanikin on huomannut sen."

Vapaasukelluksen suosio on voimakkaassa kasvussa erityisesti Euroopassa. Eniten harrastajia löytyy Italiasta ja Ranskasta. Suomessa rekisteröityjä harrastajia on tällä hetkellä vajaat 100, uusia jäseniä tulee päivittäin. Kurssin pitäjä Umberto Pelizzari oli vapaasukelluksen kiistaton kuningas noin 10 vuotta sitten korostaen psyyken merkitystä sukeltajalegenda Jacques Mayolin tapaan. Tällä hetkellä Umberto keskittyy oman koulutusorganisaationsa luomiseen. Syvimmillään Umberto on käynyt 150 metrissä - yhdellä keuhkollisella ilmaa.

Kuva: TV2 Tiedotus

[Takaisin]

29.4.2003 klo 22.55
TIE TÄHTIIN

Kuva: Point du Jour

- Shakiraksi Shakiran paikalle

Monet nuoret haaveilevat laulajatähden urasta ja kuuluisuudesta. Madonna -kopiot lienevät vaihtuneet Britney Spears - tai Shakira -kopioihin, mutta haaveet ovat pysyneet samanlaisina - nousta maineeseen ja sitä kautta mammonaan musiikkimaailmassa. Ranskalaisdokumentissa Tie Tähtiin (Un Jour je serai Chanteur) vieraillaan pariisilaistuneen laulajattaren Alice Donan tähtikoulussa, joka pyrkii seulomaan jyvät akanoista satojen nuorien laulajakykyjen joukosta.

Millaisin keinoin kohti huippua sitten pyritään? Riittääkö hyvä ulkonäkö, karisma ja raisu tyyli vai tarvitaanko myös aitoa musikaalista lahjakkuutta? Voiko kenestä tahansa tulla tähti? Ranskalainen laulajatar Alice Dona testaa koulussaan vuosittain satoja tähteydestä haaveilevia nuoria. 19-25-vuotiaat laulajanalut joutuvat panemaan itsensä täysillä likoon, kun tiukka opettaja pyrkii löytämään heistä sitä jotain - lahjakkuutta, päättäväisyyttä, rohkeutta - jonka turvin nousta pitkin menestyksen tikapuita.

Alice ja hänen tiiminsä pyrkivät myös kouluttamaan nuoria - kurssiin sisältyy sekä esiintymisvalmennusta että musiikinopiskelua. Tahti on kuitenkin tiukka ja vaatimukset kovat eikä monen kantti kauaa kestä.

Tuotanto Point du Jour, Ranska, 2001.

[Takaisin]

22.4.2003 klo 22.55
SYNNYIN SIRKUKSESSA

Kuva: TV2 Danmark

- sirkuselämää nuoren klovnin silmin

11-vuotias moskovalaispoika Victor on sirkustaiteilija. Sirkus on hänen maailmansa - näin on ollut niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Sirkuslaisten elämäntyyli on eksoottinen - paljon matkustamista, seikkailuja, uusia paikkoja ja uusia ihmisiä kuin liukuhihnalta. Mutta sirkuselämällä on myös kääntöpuolensa: jatkuva kiertäminen, yksinäisyys ja rankka työtahti ovat arkipäivää.

Victorin rooli vanhempien ohjelmanumerossa on tärkeä. Victor on myös vanhempiensa tulevaisuuden turva ja suvun perinteiden jatkaja - myös isovanhemmat ovat olleet kuuluisia sirkustaiteilijoita. Victor on pieni aikuinen, joka asettaa työn ja siinä onnistumisen kaiken muun edelle. Hänen on opittava kaikki vanhempien temput ja vaalittava sukunsa perinteitä - sirkustaitojen on siirryttävä sukupolvelta toiselle.

Pitkä kesä kuluu saksalaisen sirkuksen matkassa. Joka viikko siirrytään uudelle paikkakunnalle. Illan puolitoistatuntisesta showsta suuri osa lepää Victorin ja hänen vanhempiensa ohjelmanumeroiden varassa - he astuvat areenalle viidesti joka ilta. Yleisön suosionosoitukset jaksavat kantaa myös pientä klovnia, mutta lataavat samanaikaisesti huikeat onnistumisen paineet.

Talven Victor, äiti ja isä viettävät pienessä yksiössä kotikaupungissa Moskovassa. Vihdoinkin Victorilla on mahdollisuus tavata kavereitaan ja maistaa tavallisen pojan elämää. Koulunpenkille ystäviensä seuraksi Victor ehtii vain kolmeksi kuukaudeksi vuodessa, muulloin opetuksesta vastaa äiti - kurssit on kuitenkin tentittävä samassa tahdissa muiden kanssa. Arkielämä tuntuu vaihteeksi hyvältä, mutta jo parin viikon paikallaanolon jälkeen Victorin mieli palaa jo takaisin kiertueelle.

Tuotanto Sfinx Film/TV, Tanska, 2002.

[Takaisin]

15.4.2003 klo 22.55
LUPA KÄNNYTTÄÄ

- mistä käännytystyössä on kyse?

Lontoon katukuvassa yhä useampi kävelijä on syntyperältään muu kuin britti. Iso-Britanniaan saapuu vuosittain noin 80 000 pakolaista ja turvapaikan hakijaa, jotka tuovat mukanaan myös oman kulttuurinsa ja uskontonsa.

Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys on tehnyt jo 30 vuotta lähetystyötä Lontoossa. Työ alkoi aasialaisten parissa ja on tällä hetkellä aktiivisinta afgaanipakolaisten ja muiden islaminuskoisten keskuudessa. Lähetystyössä on työntekijöitä ympäri maailmaa yhteensä sata, heistä kaksi toimii Lontoossa.

Tutustumme ohjelmassa käännytystyön arkeen. Jumalasta puhuminen islaminuskoisen kanssa on paljon helpompaa kuin vaikkapa kotimaassa luterilaisen kanssa. Miksi lähetit tekevät työtään? Onko oikein viedä pakolaiselta hänen oma uskonsakin? Mistä käännytystyössä on kyse?

Kuva: Harri Hinkka

[Takaisin]

1.4.2003 klo 23.00
TALLINNAN PUNKIT

Kuva: TV2 Tiedotus

Esti on 17-vuotias tallinnalainen punkkarityttö. Hän on kasvanut itsenäisessä Virossa eikä juuri muista Neuvostovallan aikoja. Päinvastoin kuin vanhempansa, Esti on tottunut lausumaan mielipiteensä avoimesti ja toimimaan yleisten odotusten vastaisesti. Punkkaritytön rooli eroaa perinteisestä virolaisesta naisen kuvasta - vai eroaako sittenkään?

Euroopan vuoksi: Tallinnan punkkarit -ohjelmassa esiintyy Estin ja hänen poikaystävänsä Oton lisäksi myös virolaisen punkin "vanha" ikoni, Villu Tamme. Useat suomalaisetkin muistavat vielä Villun ja "Tere perestroikan" parin vuosikymmenen takaa.

Tuore EU-tulokas Viro elää voimakasta taloudellisen murroksen aikaa. Itsenäisyys ja lähentyminen länteen ovat tuoneet ilmapiiriin vapautta mutta myös koventaneet asenteita putoajia kohtaan. Nuoret punkkarit eivät ole mukana muutoksessa yhtä varauksettomasti kuin tavalliset ikätoverinsa. He kyseenalaistavat maan uusia arvoja ja vanhempiensa kauhuksi nousevat osoittamaan mieltään kaduille, mielenosoituksiin.

Helmikuinen sodanvastainen mielenosoitus keräsi ihmismassoja kaikissa suurissa pääkaupungeissa. Tallinnassa mukaan uskaltautui kourallinen virolaisia, pääasiassa juuri näitä "pelottavan näköisiä" punkkareita ja anarkisteiksi itseään kutsuvia nuoria.

Nelikymppinen Villu Tamme myöntää, ettei itse ole niin yhteisöllinen kuin tämän päivän nuoret punkkarit. Hän käy yhä keikoilla, mutta muutoin haluaa viettää aikaansa kuin "pensasfilosofi", omissa oloissaan.

[Takaisin]

25.3.2003 klo 22.55
SAIRASVUOTEEN ÄÄRELLÄ

kuva: Point du Jour

Kun lapsi sairastuu vakavasti, koko perheen elämä muuttuu. Lapsen hoitaminen vaatii vanhemmilta niin henkistä kuin fyysistäkin kestävyyttä, sillä päivät sairasvuoteen äärellä voivat venyä pitkiksi. Huoli sairaasta lapsesta on suuri, mutta silti myös sairaalan ulkopuolisesta elämästä on kyettävä huolehtimaan. Palasten yhteensovittaminen on vaikeaa.

Euroopan vuoksi: Sairasvuoteen äärellä -ohjelmassa tavataan syöpää tai leukemiaa sairastavien lasten äitejä. Kolmen kuukauden ikäisen Lallyn äidin elämä on muuttunut täysin lapsen sairauden myötä. Päivät kuluvat sairaalassa eikä arkielämän velvollisuuksille tahdo jäädä aikaa. Kotona odottaa toinen pieni lapsi, joka hänkin haluaisi osan äidin huomiosta.

Sairaalan henkilökunta tekee kaikkensa auttaakseen sairaita lapsia, mutta myös lasten vanhemmat tarvitsevat tukea selviytyäkseen uudenlaisesta arjesta. Nantesin sairaalassa Ranskassa henkistä tukea tarjoaa sosiaaliavustaja Sylvie Babin, jonka luona vanhemmat voivat käydä juttelemassa niin tuntemuksistaan kuin arkielämän järjestelyihin liittyvistä ongelmista.

-Sylvie tuntee perheet ja tietää kaiken lapsistamme. Hän seuraa taudin kehitytä ja paljon muuta. Hän kannustaa meitä ja antaa meille toivoa, toteaa vakavasti sairaan 13-vuotiaan Luigin äiti.

Sylvie joutuu työssään usein sairaalan henkilökunnan ja potilaiden välikädeksi. Hän kertoo potilaiden ja heidän vanhempiensa tunnoista lääkäreille ja toisaalta selittää henkilökunnan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä potilaille.

Sylvien neuvottelutaitoja tarvitaan mm. silloin, kun toista lastaan odottava, entinen narkomaani Sophie masentuu sairaalan työntekijöiden ennakkoluuloisuudesta. Kukaan ei tunnu uskovan, että Sophie on päässyt irti huumeista, ja työntekijöiden kommentit saavat Sophien ahdistumaan.

Dokumentin Sairasvuoteen äärellä (Hôpital, le droit d´être parent) on ohjannut Francoise Davisse. Tuotanto Point du Jour, Ranska, 2002.

[Takaisin]

18.3.2003 klo 22.55
TAKAISIN KARJALAAN

Kuva: Kuvanauhalta

Synnyinseutu rajan takaisessa Karjalassa ei unohdu. Kymmenisen vuotta sitten alkanut kotiseutumatkailu on nyt jo kuihtumassa. Entisten evakkojen ja heidän lastensa täyttämät linja-autot eivät enää seiso raja-asemien jonoissa kesäviikonloppuisin. Nyt näkee henkilöautoja kattokuormineen ja peräkärryineen. Ihan kuin mökille menossa, ja niinhän se onkin. Suomalaisilla on kesämökkejä myös Venäjällä. Uskomatonta, vaiko sittenkään? Jo kymmenen vuoden ajan on ollut mahdollista saada vuokratontti Suomen entisiltä alueilta joko Karjalan tasavallasta tai Kannakselta. Kuinka moni on käyttänyt tilannetta hyväkseen ja palannut takaisin Karjalaan tällä tavoin osa-aikaisesti, ei ole tarkkaan tiedossa. Tapauksia arvellaan olevan satakunta . Ulkomaalainen voi Venäjällä ostaa taloja, mutta ei maata. Vuokrasopimus, missä toisena osapuolena on paikallishallinto syntyy useimmiten helposti. Venäjän Karjala on enimmäkseen harvaan asuttua.

Suomalaistyyppistä haja-asutusta ei neuvostoaikana suvaittu, joten tilaa löytyy. Vanhan kotipaikan maisema ja talon kivijalka saattaa olla lähes entisellään. Vasta nyt, tosin harvakseen ovat myös venäläiset alkaneet asettautua kylien ulkopuolelle ja perustaa itsenäisiä tiloja.

Venäjälle suunniteltu mökkihanke kysyy ennakkoluulottomuutta ja myös rohkeutta. Viranomaisten kanssa pärjää hyvin, suomalaiset ovat jopa toivottuja asukkeja. Oma lukunsa on turvallisuus, siellä ollaan omalla riskillä. Kokemukset ovat vaihtelevia. Haja-asutuksessa hyvät naapurit ovat elintärkeitä. Taajamissa taas suhteet viranomaisiin auttavat ratkaisevasti. Jos mafia haistaa, että raha liikkuu se pyrkii helposti kahmimaan osansa. Mitä tehdä, maksaako "suojelusta" vai luottaa onneensa. Kokemuksia on monenlaisia. Ainakaan vakuutuksiin ei kannata turvata, mikään yhtiö ei ota riskiä Venäjän puolella.

Uusintana nähtävä Takaisin Karjalaan -ohjelma esittää muutamien osa-aikaisten paluumuuttajien kertomana millaista on elämä meidän entisillä kotitanhuvilla venäläisten naapureiden parissa. Pankaapa merkille, ettei kenelläkään ole aivan päällimmäisenä ajatus Karjalan palauttamisesta. Ei sitä sentään unohdettu ole, mutta nyt kokeillaan tämänkaltaista rinnakkaiseloa. Neuvostoaikaiset fraasit kansojen välisestä ystävyydestä voi jättää omaan arvoonsa. Tärkeää on ystävyys ihmisten kesken.

(es. 9.4.02)

[Takaisin]

11.3.2003 klo 22.55
JALKAPALLOTÄHDET MILANOSSA

kuva: TV2 Danmark

Morten Jensen ja Peter Palland ovat nuoria tanskalaismiehiä, joiden intohimona on jalkapallo. Nuorukaisten suuri haave toteutuu, kun he pääsevät jalkapallomatkalle Italiaan. Euroopan vuoksi -sarjan tämänkertaisessa ohjelmassa lähdetään Mortenin ja Peterin kanssa tutustumaan jalkapallosankareiden luvattuun maahan.

Morten ja Peter ovat molemmat kehitysvammaisia, heillä on downin-syndrooma. Sympaattiset ystävykset saavat helposti uusia ystäviä, ja etenkin Peter on innokas luomaan kontakteja muihin. Huumori on vahvasti läsnä poikien elämässä, mutta irtiotto tutuista kotiympyröistä herättää myös uusia tunteita.

Matkallaan ystävykset pääsevät katsomaan AC Milanin harjoituksia, ja seuran riveissä pelaava tanskalainen Thomas Helveg esittelee pojille joukkueen tiloja. Muistoksi tapaamisesta Thomas antaa vierailleen pelipaidat.

Morten ja Peter pääsevät tutustumaan myös Udinesen joukkueeseen. Jälleen pojat saavat oppaakseen tanskalaisen huippupelaajan - Martin Jörgensen ottaa vieraansa vastaan avosylin. Martin esittelee pojille nähtävyyksiä, kyyditsee heitä Porschellaan ja näyttää heille kotinsa. Poikia pyydetään myös mukaan joukkueen harjoituksiin, ja Peter ottaa kutsun innokkaana vastaan, mutta Morten tyytyy seuraamaan rehkimistä kentän laidalta.

Lämminhenkisen ohjelman Jalkapallotähdet Milanossa on ohjannut Nick Hörup. Tuotanto TV2 Danmark.

[Takaisin]

4.3.2003 klo 22.55
KOSOVON NAISET

Kuva: Point du jour Int’l

- mitä tulevaisuus lupaa perinteiden kahlitsemille naisille?

Vanhat perinteet rajoittavat naisen elämää Euroopassakin. Kosovossa muinaiset sosiaaliset säännöt säätelevät elämää ja varsinkin maaseutujen pienissä kylissä noudatetaan perinteitä tarkkaan. Ennalta järjestetty avioliitto on monille nuorille arkipäivää. Paluu perinteisten arvojen pariin tuo mukanaan turvaa, mutta samanaikaisesti hämmennystä, pelkoa ja tyytymättömyyttä.

Euroopan vuoksi -sarjassa nähtävässä ohjelmassa Kosovon naiset (Etre femme au Kosovo) tavataan perinteiden kahlitsemia naisia, mutta myös toisenlaisia naisia - niitä, jotka tukevat toinen toistaan taistelussa vapaamman tulevaisuuden puolesta.

Shehrije Kastrati oli raskaana menettäessään miehensä. Kolme vuotta myöhemmin hän elää poikansa kanssa miehensä sukulaisten luona. Isoisä leikkii nyt pojanpoikansa kanssa kuten oma isäkin olisi tehnyt - jos olisi joskus saanut mahdollisuuden tutustua poikaansa. Vaikka ilman aviomiestä elävät naiset ovat Shehrijen mielestä kaikkein surkeimmassa ja alistetuimmassa asemassa, ei uusi avioliitto nouse edes mahdollisuutena hänen mieleensä.

17-vuotias Spresa Hajdari valmistautuu vakavana häihinsä. Perhe ja suuri suku ovat kokoontuneet ympärille surullisissa tunnelmissa: tytär on lähdössä miehelään ja sodassa menetetty poika itkettää vieläkin. Naimakauppa on järjestetty välittäjän kautta eikä Spresa ole koskaan nähnyt miestä, jonka kanssa tulee viettämään loppuelämänsä. Sulhanen on 20-vuotias sotaveteraani ja hänellä on oikeus lähettää Spresa häpeällisesti takaisin, ellei tämä pysty saamaan poikalasta.

Kansainvälisen avun turvin on Drenicaan saatu toimiva ja hyvin varusteltu sairaala, jonka henkilökunta omalta osaltaan yrittää kannustaa paikallisia naisia uusiin ajatusmalleihin. Vanhat tavat elävät kuitenkin sitkeässä ja poikalasten merkitys on edelleen suuri. Jos ultraäänitutkimuksessa todetaan lapsen olevan tyttö, nainen valitsee abortin joko omasta päätöksestään tai perheen painostuksesta. Tilanne on johtanut siihen, että poikia syntyy jatkuvasti enemmän kuin tyttöjä.

Osa alueen tytöistä on kuitenkin saanut mahdollisuuden lähteä kaupunkien islamilaisiin oppilaitoksiin ja heihin on ladattu suuret odotukset. Mutta mikä on Kosovon naisten tulevaisuus? Ehkä jo seuraava sukupolvi muuttaa vanhoja, naisen elämää rajoittavia tapoja.

Tuotanto Point du Jour, Ranska, 2002.

[Takaisin]

25.2.2003 klo 23.15
EPÄILYKSEN AIKA

Kuva: Kuvanauhalta

- syytettynä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, pedofilia, on noussut julkiseksi puheenaiheeksi. Entisaikojen salattu ja häpeällinen rikos on tämänpäivän uutislööppien suosikkiaihe. Aiemmin syyllisyyden taakkaa hiljaisuudessa salaa kantaneet pedofiilien uhrit tilittävät tuntemuksiaan avoimesti lehtien palstoilla ja televisiossa. Asiasta keskusteleminen ja syyllisten edesvastuuseen saattaminen on tietenkin hyvä asia, mutta onko asioiden uudella julkisuudella ja sitä myötä tapahtuvalla asioiden arkipäiväistymisellä myös kääntöpuolensa? Onko pedofiliasyytteen nostamisen madaltunut kynnys aiheuttanut myös väärien syytösten tulvan? Onko syyttöminä tuomituilla tai syytetyillä oikeuksia?

Illan ranskalaisdokumentti, Epäilyksen aika (L'ère du soupcon) kertoo opettaja Pascal Rémondin elämästä. Ohjelma on kuvattu kahden vuoden aikana, jolloin hän oli syytettynä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ohjelma pureutuu pienen ranskalaiskaupungin, Montbéliardin, elämään ja ilmapiiriin, joka on kuin luotu pohjaksi kaikenlaisten panettelujen ja väärien huhujen leviämiselle. Pascalin oikeudenkäynnin "pääosanesittäjät" tulevat kukin kertomaan oman versionsa tapahtumasta: Pascalin oppilaiden vanhemmat, opettajakollegat, juttua seuranneet lehtimiehet, tuomari, syyttäjä, puolustusasianajajat, paikalliset viranomaiset, poliisin edustajat, koulutarkastajat…..kaupunkilaisten kertomusten myötä luodaan kuva koko tapahtumaketjusta. Koko synkkää tosielämän draamaa leimaa vain yksi asia - pelko.

Opettaja Pascal Rémond ei ole piinassaan yksin. Kuluneiden viiden vuoden aikana on Ranskassa istunut syytettyjen penkillä peräti 370 opettajaa. Peräti 73% tapauksista on päättynyt vapauttavaan tuomioon - todisteita väitetyistä lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä ei ole löydetty.

Ohjelman on tuottanut Point du Jour, Ranska ja se on valmistunut vuonna 2002.

[Takaisin]

18.2.2003 klo 22.55
PAPAROKADES - ROCKMUNKIT

Kuva: Kuvanauhalta

- kirkossa rytisee

Viimeisen kahden vuoden aikana on Kreikassa herättänyt suurta kohua kreikkalaiskatolisten munkkien rockyhtye nimeltään "Eleftheri". Yhtyeen nimi viittaa vapauteen merkiten muun muassa vapautta himoista ja synnistä. Kreikassa, jossa luostarilaitos on koettu uskonnollisuuden ja perinteisten arvojen tyyssijana, on yhtye herättänyt suurta kohua. Kuinka munkit voivat soittaa modernia hapatusta: rokkia!!??

Yhtyeen aivot on Isä Nektarios, mutta yhtyeen laulaja ja keulakuva sen sijaan on - eräänlainen musiikillinen sielu - Isä Panteleimon. Hän on valovoimainen esiintyjä ja valoisa persoona, mutta laulujen konservatiivisen filosofian takana on ilmiselvästi Isä Nektarios. Isä Nektarios johtaa keski-Kreikassa sijaitsevaa noin 10 vuotta sitten perustamaansa luostaria. Hän on omistanut kreikkalaiskatolisen lähetysluostarinsa Pyhälle Augustinukselle ja Serafim Sarovilaiselle. Nyt luostaria asuttaa noin 20 hengen luostariveljistö. Alunperin luostariin virtasi ihmisiä ympäri Kreikkaa kuulemaan kirkonkellojen konserttia, mutta viimeisen parin vuoden aikana entistäkin enemmän. Nykyisin luostarin asukkaita kutsutaan kansan suussa nimellä Paparokades - rockmunkit.

Tähän mennessä rockmunkkien julkaisemat kolme CD:tä ja niiden pohjalta tehdyt musiikkivideot ovat saaneet Kreikassa suunnattoman suosion. Isä Nektarios on varsinainen mediafriikki, joka perustelee jatkuvan näkymisensä julkisuudessa juuri lähetystoiminnalla. Heidän vuokseen kansainvälinen media on uutisoinut Kreikasta enemmän kuin pitkään aikaan. Isä Panteleimonin kasvot ovat levinneet ihmisten tietoisuuteen maailmalla niin Time-lehden kuin BBC:n kautta. Laulujen sanoitukset ovat täynnä globalisaation vastaisuutta, ihmisiin istutettuja mikrosiruja, joilla ihmisiä orjuutetaan ja josta vapautusta vapaat munkit julistavat. Sama ääriuskonnollisuus ja -nationalismi henkivät laulujen sanoissa kuin Isä Nektarioksen alunperin ideoimasta kellotornista, joka muistuttaa Konstantinopolin, nykyisen turkkilaisen Istanbulin, kristillisestä menneisyydestä. Kellot ovat kopio Konstantinopolin kelloista, jotka tuhoutuivat vuonna 1453, kun muslimit valtasivat kaupungin. Turkki ja Kreikka ovat edelleen EU:n kroonisesti eripuraiset naapurukset.

Rockmunkit ovat saaneet myös runsaasti vastustusta, niin kirkon taholta kuin hartaampien uskovaistenkin suunnalta. Isä Nektarioksen johtama luostari on kuitenkin rockmunkkien suosion myötä yhä itsenäisempi myös taloudellisesti. Isä Nektarioksesta on tullut jonkinlainen kapinallinen kreikkalaiskatolisen kirkon sisällä. Mutta mikä tekee rockmunkeista niin ison jutun? Miten käy luostarielämän rauhan ja maailmasta vetäytymisen? Entä kristillisen sanoman? Näyttää siltä, että Isä Panteleimon, joka jo nuorena halusi olla luokkansa tähti, on joutunut korkeampien voimien vietäväksi: ei sen kaikkein korkeimman vaan Isä Nekatrioksen ja median.

Ohjaaja ja kuvaaja Marianna Economou.
Tuotanto Amigos Oy.

[Takaisin]

11.2.2003 klo 22.55
TÄYOSUMA

Kuva: TV2 Danmark

- raha ratkaisee?

Moni unelmoi lottovoitosta. Rahankiilto silmissään ihmiset raaputtavat arpoja ja pettyvät aina uudelleen, kun haaveiltu suurvoitto osoittautuukin vain seuraavan arvan ostohinnan suuruiseksi. Rahahuolista vapaa elämä ja taloudellinen turvallisuus siintävät monen unelmissa. Mutta tuoko raha onnen?

Euroopan vuoksi -sarjassa nähtävä Täysosuma! kertoo tanskalaisten Benten ja Knutin matkasta todellisesta köyhyydestä miljonääreiksi. Elettyään pitkään yhteiskunnan portaiden alimmalla puolalla sosiaaliavun varassa, muuttui Benten ja Knutin elämä yhdessä yössä. Elämä sai yhtäkkiä täysin uudenlaisen suunnan, kun tilille kolahti lottoarvonnan päävoitto - 3.9 miljoonaa tanskan kruunua.

Bente ja Knut kutsuvat tapahtunutta ihmeeksi ja melkein uskovat päässeensä taivaaseen. Upouusi unelmatalo ja uutuuttaan kiiltävä auto saavat Knutin silmiin kyyneleet vielä kuukausien ajan lottoarvonnan jälkeenkin.

Mutta tuoko raha onnen? Onko miljonäärielämä niin ihanaa kuin useimmat kuvittelevat? Täysosuma! kulkee Benten ja Knutin matkassa kahden vuoden ajan. Onnistuvatko he kuluttamaan voittamansa rahat? Ja mitä kaikkea suuri elämänmuutos tuo tullessaan?

Tuotanto TV2, Norja

[Takaisin]

4.2.2003 klo 22.55
TURVAPAIKKAA HAKEMASSA

Kuva: kuvanauhalta

- sudanilaisen Annan pitkä piina

Ranskaan saapuu vuosittain 40 000 turvapaikanhakijaa, joista yli 80% saa kielteisen päätöksen. Suurin osa tulee maahan ilman henkilöllisyyspapereita ja kertomukset turvapaikanhakemisen syistä vaihtelevat täydellisestä muistamattomuudesta väkivallantäyteisiin kokemuksiin.

Osana Euroopan vuoksi -sarjaa nähtävä Turvapaikkaa hakemassa (Political asylum) kertoo sudanilaisen 17-vuotiaan Annan tarinan. Anna rantautuu Marseilleen pakolaislaivassa ilman matkalippua ja henkilöllisyyspapereita. Pakolaisneuvonnassa häntä pyydetään kertomaan ne syyt, miksi hän joutui jättämään kotimaansa Sudanin. Annan muistikuvat ovat hyvin hatarat; hän muistaa vain sotilaat ja kauhuissaan pakenevat ihmiset. Kaoottisessa tilanteessa Anna on kadottanut perheensä ja ajautunut ihmisvirran mukana Keniaan ja sieltä laivaan, jonka hän kuvitteli olevan matkalla kohti Espanjaa.

Kielitaidon kanssa on suuria ongelmia, sillä Annan englanti on varsin heikkotasoista eikä mandaren kielen tulkkia löydy. Sudanin virallista kieltä arabiaa Anna ei puhu lainkaan, jonka vuoksi pakolaisviranomaiset alkavat epäillä hänen todellista kansalaisuuttaan. Annan kertomuksessa on myös paljon aukkoja ja epätäsmällisyyksiä ja hänen aggressiivinen ja yhteistyöhaluton asenteensa alkaa vähitellen aiheuttaa ongelmia.

Ranska soveltaa YK:n pakolaissopimusta ja ulkomaalaisvirasto päättää mahdollisesta turvapaikasta lähes yksinomaan hakijan kertomuksen perusteella. Lapsiperheet ovat aina etusijalla ja joka tapauksessa hakuprosessi kestää useita kuukausia. Hakupaperien huolellinen täyttäminen onkin ensiarvoisen tärkeää ja kaksi kuukautta vaiettuaan Annakin alkaa täydentää kertomustaan.

Päätöksen odottelu on tuskaista aikaa, majoitus- ja toimeentuloasiat vaativat monta käyntiä viranomaisten luona ja arkielämään tarttuminen on epävarmuuden leijuessa yläpuolella varsin vaikeaa. Annan tapauksessa päätöksen saaminen kestää 11 kuukautta.

Tuotanto ARTE.

[Takaisin]

28.1.2003 klo 22.55
EESTI KALLIS ISÄNMAA

Kuva: TV2 Tiedotus

Marian ja Luulen arkea Saarenmaalla

Viro itsenäistyi reilut kymmenen vuotta sitten ja nyt maa on matkalla kohti Naton ja Euroopan Unionin jäsenyyttä. Yhteiskunnan rajut muutokset näkyvät Tallinnan kaupunkikuvassa, prameissa liikerakennuksissa ja bisneshenkisessä hyörinässä. Mutta onko tämä koko totuus nyky-Virosta?

Viron maaseudulla asukkaat vähenevät ja vanhenevat. Muutoksen myötä myös palvelut katoavat. Virolaisidyllissä, Saarenmaan kaukaisimmissa kylissä, vanhojen myymälöiden varustelu ei täytä EU:n vaatimuksia, joten kauppoja joudutaan sulkemaan. Silti maaseudulla asuu paljon elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, kuten Maria ja Luule.

Maria Pendis on kuin elävä Viron historiankirja, sillä hän on kokenut maan lähihistorian kaikki dramaattiset vaiheet. Lähes 80-vuotias Maria asuu Läbaran kylässä, joka on Saarenmaan kauimmaisia asuttuja paikkoja. Sota ja neuvostoaika hävittivät vauraan kylän melkein kokonaan ja nykyisin jäljellä on enää kuusi taloa. Vastuksista huolimatta Maria sinnittelee kotiseudullaan kylän ainoana ympärivuotisena asukkaana. Oma puutarha on elintärkeä ja kauppa-asiat hoituvat pojan ja postimiehen avustuksella.

Luule Kuning on uudemman ajan kasvatti. Hän työskenteli kotikylänsä lastentarhassa yli 20 vuotta, kunnes henkilökuntaa nelisen vuotta sitten vähennettiin ja Luulen työt päättyivät. Luule oli kuitenkin onnekas, sillä hän sai töitä kenkätehtaalta kaupungista. Työpaikasta huolimatta Luulen elämisen puitteet ovat edelleen vahvasti maalla. Hän asuu perheineen suvun vanhalla maatilalla, jonka nurmella käyskentelevät lampaat ja kanat.

Luule eli lapsuutensa ja nuoruutensa neuvostoyhteiskunnan hoivassa. Hän ei näe aikaa pelkästään mustana vaan muistelee hyvällä esimerkiksi lasten kesäleirejä. Viron itsenäisyyttä ei hänen perheessään edes uskallettu toivoa. Nyt Luule ei tiedä, miten EU-jäsenyyteen tulisi suhtautua. Hänen mukaansa kolme neljästä virolaisesta ei koe liittymisestä olevan hyötyä, mutta uskoo, että se saattaa osittain johtua positiivisen tiedon puutteesta.

Vuonna 2002 valmistuneen dokumentin on ohjannut Pertti Hintikka. Tuotanto YLE Asiaohjelmat.

[Takaisin]

14.1.2003 klo 22.55
INTOHIMORIKOKSIA

Kuva: TV2 Tiedotus/kuva kuvanauhalta

- rikoksia rakkauden tähden

Lyhyet uutiset päivälehtien sivuilla ja iltapäivälehtien kirkuvat otsikot ovat tuttuakin tutumpia. Mies puukotti vaimoaan. Perheriita päättyi kuolemaan. Mies surmasi perheensä ja sen jälkeen itsensä. Intohimorikoksista ja niihin johtaneista tapahtumasarjoista suurten otsikoiden takana puhutaan kuitenkin vähän, vaikka ne ovat kaikkein tavallisimpia surmatöitä.

Kuulostaa suorastaan romanttiselta tehdä rikos rakkauden vuoksi. Ajatuskin siitä, että rakastaa toista niin paljon, että on valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin rakkautensa tähden, on kuin suoraan romanttisen hömppäkirjan sivuilta. Intohimorikos ei ole sananakaan ruma. Tekona se on mitä karmaisevinta laatua oleva rikos. Euroopan vuoksi -sarjassa nähtävä ranskalaisreportaasi tuo ruutuun niin rikoksen uhriksi joutuneita naisia kuin rikoksia tehneitä miehiäkin. Mutta kummat heistä todella ovat uhreja?

Kolme vuotta sitten Cécile haki tytärtään päiväkodista. Matka katkesi lyhyeen, sillä perässä seurannut ex-mies ja tyttären isä väijyi kulman takana, veti aseen esiin ja ampui 4 laukausta kohti Cécileä. Kaksi laukauksista osui päähän, yksi ranteeseen ja yksi olkapäähän. Cécile selvisi hengissä, mutta vammautui pysyvästi. Fyysinen kipu on jo laimentunut, mutta raukkamaisen teon muisto säilyy sydämessä.

Jean Luc, Cécilen ex-mies, kertoo tehneensä tekonsa rakkaudesta. Hän ei kestänyt eroa puolisosta ja tyttärestä ja tarttui aseeseen itse asiassa tappaakseen itsensä. Hän syyttää teostaan myös lapsuutensa onnettomia kokemuksia ja anoo anteeksiantoa Cécileltä ja tämän perheeltä. Pienelle tyttärelleen hänen on hyvin vaikea selittää tekoaan. - En ole mikään murhaaja. Olen vain tavallinen mies, hän sanoo. - Yhtenä päivänä vain laukaisin aseen.

Kuusikymppinen Amedeo tappoi vaimonsa ja tämän rakastajan 20 vuotta sitten. Häntä ei koskaan tuomittu surmatyöstä, koska oikeus katsoi vaimon aviorikoksen lieventäväksi tekijäksi. Vapauttavaa päätöstä juhlittiin neljän lapsen ja muiden sukulaisten kesken. On vaikea uskoa, että tämän päivän arvostettu ja charmantti ravintoloitsija on tehnyt kaksoismurhan. Mies ei pysty vieläkään tekoaan selittämään, mutta sanoo katuvansa hautaan saakka. - Muistan kaiken kuin eilisen, hän kertoo. - Outo tunne virtasi päästä jalkoihin asti. Ajattelin vapautuvani kaikesta.

Amedeon poika Alain oli teon tapahtumahetkellä 17-vuotias ja joutui hyvin nuorena tekemään valinnan isän ja äidin välillä. Hän kuitenkin päätyi tukemaan isäänsä oikeudenkäynnissä säilyttääkseen edes yhden vanhemman. Isänsä tekoa hän ei kuitenkaan pysty unohtamaan eikä antamaan anteeksi.

Véronique puolestaan menetti 6- ja 8-vuotiaat lapsensa mustasukkaisen aviomiehen surmattua isäänsä tapaamaan tulleet lapset. Véronique on taistellut lujasti saadakseen elämänsä takaisin raiteille, mutta syyllisyys ja avoimet kysymykset kalvavat kuin tauti ja tapahtuneen kanssa on hyvin vaikea elää.

Mutta saako oikeuden ottaa omiin käsiinsä? Saako rakkauden tähden tappaa? Ja ovatko lopulta vastakkain kaksi syyllistä vai kaksi uhria?

Tuotanto France 2.

[Takaisin]

7.1.2003 klo 22.55
"62" ERÄÄN KAPPALEEN TARINA

Kuva: Tuukka Temonen

Neljä vuotta sitten jyväskyläläinen erityisopettaja Timo Rautiainen törmäsi pysäyttävään uutiseen: 62 naista, lasta ja vanhusta oli surmattu eräässä kylässä Kosovossa. Miksi he kuolivat, kuka heidät tappoi? Syntyi laulu nimeltä 62, josta tuli Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen suurimpia hittejä.

Mutta kylä ei jättänyt Timoa rauhaan . Niinpä kun yhtye sai viime vuonna kutsun tulla esiintymään suomalaisille KFOR-joukoille Kosovoon, Timo päätti etsiä kylän, jossa joukkomurha tapahtui. Suomalaiset sotilaat lähtevät oppaiksi, ja matka kulkee monen surullisen näkymän läpi. On kyliä, joissa sankarihautoja vartioivat sotilaat, on kyliä, joiden hautausmailla lepää suurin osa kylän asukkaista. Mutta mikä niistä on kylä nimeltä 62?

Tässä dokumentissa seurataan Timo Rautiaisen matkaa sodanjälkeiseen Kosovoon. Suomalainen opettaja ja muusikko joutuu tiukan paikan eteen: väkivalta ja pahuus koskettavat, mutta ne myös turruttavat. Miten ihmiset koskaan selviävät tämän kaiken yli, kysyy Timo itseltään ja muilta. Syntyy matka paitsi sodan runtelemaan Kosovoon, myös matka ihmismielen pahaan - ja hyvään.

Ohjaaja Tuukka Temonen.

[Takaisin]