YLE - Näytetään kieltä | yle.fi

YLE A-Ö

Hae YLEstä:

Puhe- ja kirjakieli

Puhuminen rasittaa äänihuulia siinä, missä juokseminen jalkoja. Näytetään kieltä -sarjan neljännessä osassa kerrotaan, miten puhe syntyy. Nykyisin elämme tekstien ympäröiminä. Mitä on tekstitaitoisuus, entä mikä on kielivirhe? Maailmassa on ainakin 150 erilaista kirjoitusjärjestelmää. Miten meidän käyttämämme kirjaimet ovat syntyneet? Kielessä on yli kahdeksan tuhatta makusolua. Suomen kielessä yli viisi miljoonaa vivahdetta.

Neljännen jakson henkilögalleria löytyy täältä.

Aiheesta lisää:
Puhuttu ja kirjoitettu kieli
Pirjo Hiidenmaa

Ensimmäisistä kirjoitetuista sanoista
Esko M. Laine

Suomen kieli ennen ja nyt
Jussi Maunuksela

PUHUTTU JA KIRJOITETTU KIELI

Ihmisen puhetaito ja kielenkäyttöä tutkitaan usealla tieteenalalla.

Foniatria: lääketieteen ala, joka tutkii puheen ja kielen ominaisuuksia

Fonetiikka: kielitieteen ala, joka tutkii mm. puheen tuottamista, äänteitä ja prosodiaa. Lisätietoa Helsingin yliopiston Puhetieteiden laitoksen sivuilta http://www.helsinki.fi/puhetieteet/esittely/fonetiikan_esittely.htm

Logopedia: monitieteinen kokonaisuus, joka tutkii puhetta, kieltä ja kommunikaatiota sekä niiden häiriöitä ja kehittää hoitomuotoja. Lisätietoa Helsingin yliopiston Puhetieteiden laitoksen sivuilta http://www.helsinki.fi/puhetieteet/esittely/logopedian_esittely.htm

Artikulaatio: ääntäminen, puheen tuottaminen. Lisätietoa professori Erkki Vilkmanin esityksessä osoitteessa http://www.kll.helsinki.fi/osastot/personal/siko/korkl/Pro/vilk.html

Retoriikka: puhetaito, antiikista periytyvä tutkimus- ja opetustraditio. Klassinen retoriikka tutkii niitä keinoja, joilla puheesta saadaan vaikuttava ja puhuja pystyy vakuuttamaan kuulijansa. 1980-luvulta alkaen retoriikka on noussut uudella tavalla tutkimuksen kohteeksi. Nyt ei enää puhuta vain puhetaidosta ja taidokkaan puheen tyylikeinoista vaan erilaisista puheeseen, vuorovaikutukseen, vaikuttamiseen liittyvistä asioista. Tällaisia ovat argumentointi, puheen tai esityksen retoriikka, kielen ja kielikuvien retoriikka. Lisää retoriikasta professori Erkki Karvosen esityksessä osoitteessa http://www.uta.fi/~tierka/S1sy01_05/sld001.htm

Tekstitaito, tekstitaitoisuus: kyky puhua ja kirjoittaa tilanteen mukaisesti, hakea tietoa ja toimia tekstien maailmassa. Ilmaus tekstitaito on kehitetty suomeen kieleen viime vuosien aikana vastaamaan englannin kielen ilmausta literacy 'luku- ja kirjoitustaito'. Luku- ja kirjoitustaito on mekaanisen taidon ohella yhä laajempi ja monimuotoisempi taitojen joukko: pitää osata hakea tietoa, analysoida, arvioida, tulkita ja soveltaa sitä sekä itse kirjoittaa tai puhua. Lisäksi pitää tunnistaa erilaisten tilanteiden ominaispiirteet, eri välineiden toimintatavat. Tätä kokonaisuutta kutsutaan uusissa peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmissa tekstitaidoksi. Äidinkielen ylioppilaskokeen toinen osa on nimeltään tekstitaidon koe (1. kerran vuonna 2007). Tekstitaidon kokeesta lisää ylioppilastutkintolautakunnan sivulta osoitteessa http://www.ylioppilastutkinto.fi/maaraykset/ainekohtaiset/aidinkieli2007.html

Tekstintutkimus: Kielitieteen ala, joka on kiinnostunut tekstien ominaisuuksista, kirjoitetun kielen keinovalikoimasta, tekstin yhtenäisyydestä, tekstilajien piirteistä ja siitä, miten tekstejä laaditaan ja tulkitaan. Tekstisosiologian alaan kuuluvat kysymykset siitä, miksi tekstejä tehdään ja mikä määrittelee, millaisia tekstit ovat.

Keskusteluntutkimus: tutkimussuunta, joka tarkastelee puhuttua kieltä, erityisesti keskustelua. Tämä nosti esiin puhutun kielen vuorovaikutusluonteen: keskustelussa on ainakin kaksi osapuolta, ja keskustelulle on tyypillistä osapuolten yhteistyö. Keskustelijat tulkitsevat toisiaan, keskeyttävät toisensa ja täydentävät toistensa ajatuksia. Keskusteluntutkimuksen ydin on siinä oivalluksessa, että keskustelu on järjestäytynyttä ja johdonmukaista toimintaa, vaikka sen johdonmukaisuus onkin aivan toisenlaista kuin kirjoitetun kielen järjestäytyneisyys.

Keskusteluntutkimuksessa alettiin kiinnittää huomiota kaikkeen, taukoihin, äänenpainoihin, itsekorjauksiin, keskenjääviin ilmauksiin. Kieli ei olekaan täydellisiä lauseita, jotka rakentuvat predikaattiverbin ympärille, niin kuin monissa kirjakieleen perustuvissa kuvauksissa on opittu näkemään. Valmiiden lauseiden sijaan tutkijat kiinnittivät huomiota prosessiin, siihen, mitä keskustelussa tapahtuu. Mistä osapuolet tietävät, milloin on kenenkin vuoro, milloin voi keskeyttää, milloin keskeytys on yhteistyötä ja milloin se estää toisen puheen, miten myöhempi puhuja tulkitsee kuulemansa. Samaa ilmausta voi pitää neutraalina toteamuksena, kysymyksenä, valituksena. Toisen osapuolen tulkinta käy ilmi hänen ilmauksistaan.

Sivun alkuun

Puhe on maailman luomista

On kielifilosofian suuntauksia, jotka tulkitsevat kielen tehtävän hyvin perustavaksi. Käsitys maailmasta rakennetaan puheella. Kieli ohjaa ihmisen näkemään ja tulkitsemaan maailmaa. Mistä tiedämme, mitä on punainen väri? Lapsesta alkaen olemme tottuneet kuulemaan sanan ja käyttämään sitä tietyissä yhteyksissä. Punaisuus ei itsessään kutsu sanaa punainen, vaan puhujayhteisö, joka yhdessä määrittelee, millä tavalla kuvailemme ominaisuuksia, mm. värejä.

Kun käsityksemme maailmasta syntyy kielen avulla, sitä voidaan myös muuttaa kielen avulla. Hyviä esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi jätteisiin liittyvät sanat. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttiin jätepaperista. Nyt jätepaperi on keräyspaperia. Ilmiö tuli uudelleen nimetyksi ja sai siten uudenlaisen tulkinnan. Ihminen luo kielellään maailmaa uudelleen.

Kieli ja normit

Puhumme kielivirheistä, normipoikkeamista, säännöistä, ohjeista, määräyksistä, opeista ja huolloista. Kuinka monenlaisia määräyksiä kielestä oikein on olemassa?

1) Kielen omat, ns. luonnolliset normit. Kielioppi perustuu omiin säännönmukaisuuksiinsa. Rakastaa-verbin yhteydessä objekti on partitiivissa: isä rakastaa lasta. Lukusanan jälkeen substantiivi on yksikön partitiivissa: kuusi kissaa. Tällaiset luonnolliset normit opitaan kieltä opittaessa, niitä ei erikseen tarvitse opettaa äidinkielen puhujalle. Niitä voidaan oppia ymmärtämään ja tulkitsemaan kieliopin opetuksen avulla. Luonnolliset normit eivät ole ehdottomia, niissäkin voi olla vaihtelua: yksi sanoo mä diggaan heviä, toinen sanoo mä diggaan hevistä.

2) Tehdyt normit, tehdyt ohjeet. On pieni joukko tietoisesti tehtyjä ohjeita. Nämä koskevat ennen muuta oikeinkirjoitusta: missä käytetään isoa alkukirjainta, miten teksti jaksotellaan kappaleiksi, miten virkkeet ja lauseet välimerkitetään, miten yhdyssanoja, lyhenteitä, päivämääriä, mittoja ym. Merkitään. Oikeinkirjoitusta ei olisi, ellei sitä olisi vuosisatojen aikana kehitetty. Ihmiskieli elää ilman kirjoitusjärjestelmiäkin.

3) Valitut ohjeet. Suomen kirjakielessä on joukko piirteitä, joissa on tietoisesti valittu jokin muoto kirjakielessä käytettäväksi. Tällaisia ohjeita on niissä kohdin, joissa kielessä on vaihtelua eri murteissa. Yksi muoto on omaksuttu käytettäväksi kirjakielessä, ja muut muodot ovat jääneet murteellisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi ohjeet alkaa-verbin yhteydessä käytettävästä muodosta.

4) Tyyliohjeet. On joukko ohjeita, joilla pyritään ohjaamaan kirjoittajia ilmaisun tai tyylin kannalta sujuvampaan, parempaan, suomalaisempaan, tiiviimpään tai muuten vain arvokkaampaan ilmaisuun. Tällaisia ohjeita on annettu substantiivityylistä: ”suorittaa ongintaa” ei varsinaisesti ole väärä muoto, mutta asian voisi ilmaista myös yhdellä sanalla ”onkia”. Tällaiset ohjeet ovat usein maku- ja tyyliseikkoja. Se, mikä yhden mielestä on kömpelöä, voikin toisen mielestä olla täsmällistä.

5) Sosiaaliset normit. Monet kielenkäytön ohjeet ovat samanlaisia kuin käyttäytymisnormit. Monet niistä ovat näkymättömissä, niihin vain kasvetaan ja sosiaalistutaan. Näitä voidaan myös opetuksen keinoin tietoisesti kehittää. Kieli tai kielioppi ei ohjaa meitä sinutteluun tai teitittelyyn. Tätä ohjaavat yhteisön käyttäytymisnormit. Käyttäytymisnormit ohjaavat myös sitä, miten ventovieraiden kesken puhutaan. On erilaisia vakiintuneita tapoja, aloittaa ns. kyhnytyspuheella, lämmittelevällä kuulumisten vaihdolla, jotta ei tuntuisi töksähtelevältä. Kyhnytyspuhe on tuttua kaikille ihmisille. Se ilmestyi kuitenkin tietoisuuteemme uutena, kun viestintäkouluttajat alkoivat opettaa suomalaisille ”small talkia”.

Ihmiselämä on aina monimuotoinen ja vaihteleva. Samaan tapaan käyttäytymisnormit vaihtelevat. Yhden mielestä tilanne on arvokas ja vakava, toisen mielestä arkinen, enintään pompöösi. Yhden mielestä sinuttelu on tuttavallista ja osoitus ystävällisyydestä, toisen mielestä se on tavattoman tunkeileva ja loukkaava. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuoda esiin erilaiset tulkinnat ja oppia kunnioittamaan toisten normeja, tarvittaessa myös mukautumaan niihin. Maailma muuttuu myös näiltä osin. Puheella voidaan muuttaa maailmaa, myös näkymättömiä käyttäytymisnormeja.

Sivun alkuun

Puheen ja kirjoituksen eroja ja yhtäläisyyksiä

Kirjoitus on yleensä suunniteltua. Arkinen keskustelu voi olla suunnittelematon ja jos suunnitelma onkin, se on usean ihmisen mielessä, ei yhden puhujan ohjattavissa. Nykyisessä viestinnän maailmassa on runsaasti myös interaktiivisia kirjoituksen muotoja.

Kirjoitusta voi katsoa valmiina tuotteena. Keskustelu on yleensä prosessi, joka muuntuu matkan varrella. Keskustelussa osapuolet voivat korjata toisiaan, keskeyttää, puhua päälle ja palata aikaisempaan. Kirjalliset keskustelut, esimerkiksi chat-palstoilla, hyödyntävät sekä puheen että kirjoituksen piirteitä.

Kirjoitus on yleensä ajasta ja paikasta riippumaton. Teksti sisältää informaatiota ehjemmin, koska tekstiä voidaan lukea vuosien kuluttua aivan eri yhteydessä. Puheessa voidaan viitata käsillä oleviin asioihin osoittamalla tai pronomineilla, ja kaikki läsnäolijat ymmärtävät ne. Tekstiviestit ja tuttujen sähköpostit saattavat hyödyntää yhteistä kontekstiä samalla tavalla kuin puhekin.

Kirjoitettu kieli, teksti on yleensä niukempaa kuin puhe, ehkä peräti yksikanavainen. Se hyödyntää ennen muuta kirjoitusta. Tosin siinäkin kirjasinlajit, otsikoiden koot, sivujen asettelut, kuvat, nykyisin myös hymiöt ja muut merkit luovat merkityksiä. Puheessa on äänenpainoja, taukoja, sävelkulku. Saman ilmauksen voi sanoa kysyvästi, moittivasti, hämmästyneenä. Nykykirjoituksessa hymiöllä voidaan muuttaa lauseen merkitystä.

Kirjoituskieli hyödyntää nimenomaan kirjakielen rekisteriä. Se kuuluu yleensä julkisen toiminnan alaan. Puhuttu kieli on tuttavallisempaa, kahdenkeskistä ja tilannesidonnaista. Televisiossa ja radiossa voi olla keskusteluja, jossa sekoittuu kahdenkeskisyyden ja julkisuuden piirteet: tuttavat keskustelevat samalla tavalla kuin kotonaan mutta keskustelulla on runsaasti kuulijoita.

Kirjoitettu kieli on luonteeltaan yhtenäinen. Sen muoto- ja lauserakenne ovat olleet kovin yhtenäisiä. Viime vuosikymmenten aikana tämä yhtenäisyys on muuttunut. On esimerkiksi alettu kirjoittaa murteita. Kaunokirjallisuus hyödyntää muitakin kuin kirjallisia kielen muotoja, lehtiteksteissä puhetta jäljitellään mm. Haastattelusitaateissa. Painettu mainonta hyödyntää runsaasti puhutun kielen muotoja, sanontoja ja puhemaisuutta.

Kirjakieli on yleensä muodoiltaan konservatiivisempi kuin puhuttu kieli. Uudet sanat, sanonnat, iskulauseet, lausahdukset tulevat yleensä ensin puhekieleen. Ilmaus ”aikuisten oikeesti” esiintyi vuosia puhuttuna, ennen kuin sitä alettiin kirjoittaa.

Kirjakieleen ja kirjoittamiseen on kuulunut harjoittelu, tyylin kehittäminen ja taidon harjaannuttaminen. Puhekieli omaksutaan spontaanisti. Nykyisten viestintävälineiden ja esilläolovaatimusten aikana myös puhetaidon harjaannuttaminen on tullut entistä tärkeämmäksi. Puhutaan sosiaalisista taidoista, ei niinkään oikeamuotoisesta puhekielestä. On tärkeää osata muotoilla täsmällisesti vastaus, on tärkeää vaistota, miten laajasti kysymykseen on syytä vastata, on tärkeää osata olla tyylikkäästi ja loukkaamatta eri mieltä, on tarpeen osata vaihtaa puheenaihetta tai löytää sopiva aihe. Kirjoituksessa taas on päinvastaisia suuntia: sähköpostien ja tekstiviestien voi joskus olla tarpeen reagoida ripeästi, ei niinkään hautoa ja kypsytellä tekstin muotoa ja hioa sanontaa.

Sivun alkuun

Onko kirjoitus parempaa kuin puhe?

Vuosikymmenten ajan olemme tottuneet puhumaan kirjakielestä kuin se olisi kielen tyypillinen ja oikea olomuoto. Puhuttua kieltä on tarkasteltu kirjakielisten silmälasien läpi: puheelle tyypillisiä muotoja on nimitetty tilke- tai täytesanoiksi ja puheen viimeistelemättömyyteen on kiinnitetty huomiota monin tavoin. Kirjoitukseen tulevia puhekielisiä muotoja on opeteltu karsimaan, ja tämä – sinänsä ihan hyödyllinen kirjakielen kouluopetus – on luonut mielikuvan, että puhekieli on puutteellinen, vajavainen ja haitallinen kielen muoto.

Uusi tutkimus, erityisesti keskusteluntutkimus, on nostanut puhutun kielen keskeiseksi ja kuvannut puheelle ja keskustelulle tyypillistä säännönmukaisuutta. Näin on syntynyt monipuolisempi käsitys kielestä kuin kirjakieleen keskittyvien tutkimusten avulla.

Puhutun ja kirjoitetun kielen ominaispiirteiden ymmärtäminen auttaa näkemään kummastakin enemmän. Puhe ei ole heikentynyt kieltä, eikä kirjoitus jalostunutta kieltä. Kumpaakin ohjaavat omat kielioppinsa. Joiltain osin tämä kielioppi on yhteinen, joiltain osin täysin erillinen. Ja sekä puhetta että kirjoitusta ohjaavat yhteistoiminnan lainalaisuudet, jotka ohjaavat ihmiselämää muutenkin.

Kirjoitetun kielen poliittinen mahti

Euroopan kirjakielet syntyivät varsinaisesti 1500-luvun jälkeen. Joitakin tekstejä on jo varhemmalta ajalta. 1500-luvulla uskonpuhdistus innosti pappeja kääntämään Raamattua. Uskonpuhdistuksen periaatteisiin kuuluu, että jokaisen tulee voida itse ottaa selvää Jumalan sanasta. Raamatun kääntäjät kehittivät kirjakieliä.

Kun kieltä alettiin kirjoittaa, se synnytti uudenlaisen yhteenkuuluvaisuuden ihmisyhteisöjen välille. Puhekulttuurissa ihmiset kuuluvat yhteen niiden kanssa, joita he tapaavat. Kirjallisessa kulttuurissa syntyy laajempi yhteisö. Kaikki ne, jotka käyttävät samaa kieltä, kuuluvat samaan yhteisöön. Kirjoitettu kieli loi käsityksen kansasta, kansakunnasta. Tämä ajatustapa vahvistui 1700- 1800-lukujen Euroopassa. Tutkijat puhuvat mielikuvayhteisöstä, mielikuviin perustuvasta yhteenkuuluvuudesta.

Kansakunta nähtiin romanttisesti yhtenäisenä. Sen yhtenäisyyttä vahvistettiin kokoamalla ja kirjoittamalla kansalliseepoksia, jotka kertovat kansakuntien loistokkaasta menneisyydestä ja omista sankareista. Oma Kalevalamme on hyvä esimerkki tällaisesta kansakuntaa rakentaneesta ja yhdistäneestä eepoksesta.

Puhe kansasta, kansakunnasta, kansallisuudesta synnytti Eurooppaan kansallisvaltiot. Kieli, kansa ja valtio olivat yhdistyneet: yksi kieli, yksi kansa, yksi valtio. Tällainen kansallisvaltio on hyvin eurooppalainen ilmiö. Samoin ajatus kansalliskielestä.

Nykyisin kansallisvaltion asema on muuttunut. On myös ymmärretty, että kansakunta on puheella luotu luomus, eikä se vastaa todellisuutta; päinvastoin, kansallisen yhtenäisyyden korostaminen on johtanut kestämättömiin ajattelutapoihin. Kansakunnat eivät ole ominaisuuksiltaan (”kansaluonteiltaan”) yhtenäisiä, ja ihmiset ovat aina muuttaneet paikasta toiseen.

Jäljelle jää kieli. Paraikaa kaikkialla Euroopassa keskustellaan siitä, mikä on ns. kansalliskielen asema muuttuvassa, globalisoituvassa ja entistä kansainvälisemmässä maailmassa. Keskustelun lopputulos ei ole vielä näkyvissä, mutta sen voi jo nyt sanoa, ettei maailma ainakaan parempaan suuntaan mene, jos kielten moninaisuus katoaa ja globalisaation ansiosta yksi valtakieli leviää kaikkialle käyttökieleksi.

Pirjo Hiidenmaa

Sivun alkuun

ENSIMMÄISISTÄ KIRJOITETUISTA SANOISTA

Kaisa Häkkisen mukaan (Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia, 1994) ensimmäiset kirjoitetut, keskiajalta tunnetut suomenkieliset sanat olivat henkilöiden tai paikkojen erisnimiä tai rajalinjojen kuvailuun tarvittuja paikanmääritelmiä.

Novgorodin tuohikirjeessä, joka on ajoitettu 1200-luvulle on jo joitain sanojakin, mutta tutkijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä, ovatko sanat suomea vai karjalaa. Joka tapauksessa tekstissä on myös venäläisiä lainasanoja. Häkkinen on julkaissut tuohikirjeen tekstin (1994, 78)ja se on seuraava:

jumolanuoli i [tässä on oikeastaan i, jonka päällä on kaksi pistettä. Venäläisissä lähteissä se tarkoittaa kymmentä] nimizi / nouli se han oli omo bou / jumola soud'ni iohovi.
Nykysuomeksi: Jumalan nuoli, kymmenen [on sinun] nimiäsi, nuoli 4 se hän oli oma Jumalan [bou lienee venäjän bog=jumala], jumala tuomitsi [soud, nykyvenäjässä sydit = tuomita] ja johtaa.

Kirjeen perusteella ainakin Jumala ja nuoli; sekä sanat "oma", "hän" ja "nimi" voidaan tästä kirjeestä erottaa.

1500-luvulta ennen Agricolaa tunnetaan ns. Mathias Westin käsikirjoitus. West oli Rauman kappalainen, mutta ei tiedetä, oliko hän kääntäjä, kopioitsija vai pelkästään niteen omistaja. Käsikirjoituksen sanat ovat eri-ikäisiä, eikä tiedetä, mikä niistä on Agricolaa vanhempaa mikä nuorempaa sanastoa. Vertailun vuoksi olen merkinnyt vierelle vuoden, jolloin sana tunnetaan Agricolalta. Mielenkiintoisia ovat erityisesti sellaiset sanat, joita Agricola käyttää vasta Uuden testamentin suomennoksessaan 1548, kuten esimerkiksi: kuolema, vapaus, vanhurskauttaa, ylösnousemus. Ainakin niissä Westin teksti on Agricolaa vanhempaa

Westin käsikirjoituksessa esiintyvät mm. seuraavat sanat:

Aika - Agricola (1544)
Ansio - Agricola (1544)
Armo - Agricola (1543)
Aviokäsky [avioliitto]- Agricola (1544)
Hyvä - Agricola (1543)
Ilo - Agricola (1543)
Jumala - Agricola (1543)
Kadotus - Agricola (1544)
Kunnia - Agricola (1543)
Kuolema - Agricola (1548)
Lunastus - Agricola (1543)
Lähimmäinen - Agricola (1543);
Luonto - Agricola (1544)
Maailma - Agricola (1543)
Pappi- Agricola (1544)
Parannus - Agricola (1544)
Piispa - Agricola (1544)
Pyhä - Agricola (1543)
Raamattu - Agricola (1544)
Rauha- Agricola (1543)
Rippi - Agricola (1543)
Risti - Agricola (1543)
Rukous - Agricola (1544)
Sakramentti - Agricola (1543)
Siunaus - Agricola (1544)
Synti - Agricola (1543)
Taivas - Agricola (1543)
Totuus - Agricola (1544)
Tunnustus - Agricola (1544)
Uhri - Agricola (1544)
Usko - Agricola (1544)
Valtakunta - Agricola (1543)
Vanhurskaus - Agricola (1543); Vanhurskauttaa (Agricola 1548)
Vapaus - Agricola (1548)
Virka - Agricola (1544)
Ylösnousemus - Agricola (1544)

Vuodelta 1544 tunnetaan painetussa muodossa epäilemättä paljon vanhempi suomalainen isä meidän -rukous, joka ei pohjaudu Agricolaan. Se on julkaistu saksalaisen maantieteilijän teoksessa Cosmographia, johon sisältyy antologia erikielisiä isä meidän -rukouksen versioita. Kaisa Häkkisen mukaan tämä isä meidän -rukous on kielellisesti Agricolaa itäisempää murretta. Häkkinen ei arvaile sen alkuperää, mutta voisi ajatella että se perustuisi suulliseen isä meidän -rukoukseen, jonka papit olivat velvollisia jo 1400-luvulla lukemaan suomeksi Ave marian ja uskontunnustuksen ohella.

Esko M. Laine

Sivun alkuun

SUOMEN KIELI ENNEN JA NYT

Näytetään kieltä -sarjan neljäs jakso innoitti katsojamme Jussi Maunukselan pohtimaan kielen muutoksia:

Ennen sanottiin "sekä miehet että naiset ovat ihmisiä", nykyään "kaduilla oli paljon sekä miehiä, naisia ja lapsia".

Ennen: "niin minä, sinä kuin naapuritkin ovat suomalaisia", nykyään: "haavoittuneissa oli niin miehiä, naisia ja myös lapsia".

Ennen olivat sanat "oikeastaan, varsinkin, varsinaisesti". Nykyään "itse asiassa".

Ennen sanottiin säätiedotuksessa: "saderintama tulee/saapuu/leviää maahamme lännestä", nykyään: "saderintama kiertyy lännestä".

Ennen: "Hallitusneuvottelut olivat hankalat. Liikenne on sekaisin." Nykyään: "Neuvottelut takkuavat. Liikenne takkuaa."

Ennen: "jotain on vialla lastenkasvatuksessa", nykyään: "jokin mättää lastenkasvatuksessa".

Ennen: "30 miestä käveli kadulla, ja vain ne, jotka olivat viisaita, pääsivät perille", nykyään: "30 miestä kävelivät kadulla, ja näistä vain he, jotka olivat...".

Ennen: "Yhdysvallat on suurvalta. Puolustusvoimat käyttää paljon aseita." Nykyään: "Yhdysvallat ovat suurvalta. Puolustusvoimat käyttävät aseita."

Ennen oli maa nimeltään "Portugali", jossa puhuttiin "portugalia". Nykyään porttukalia puhutaan Porttukal-nimisessä maassa.

Ennen Barcelona lausuttiin "barselóna", nykyään "pársseloona".

Kun Bush lentää Brasilian Rio de Janeiron kautta Belgian Brysseliin, uutistenlukija sanoo" "pus lentää prasilian riio de tsaneiron kautta pelkian prysseliin."

"Itse asiassa onkin alkanut ihmettelemään, ollen itse syntynyt 1950-luvulla, että miten paljon itse asiassa turhia sanoja on tullut käyttöön, esim. itse asiassa. Ja sekä minä, että myös kai sinäkin, olette huomannut, että sekä kesä ja talvikin, on kylmentynyt. Oletko sinä sitten mies, tai nainen, jokin mättää Pelkradissa, joka oli ennen Jukoslaviassa. Ainakin sekä minä, ja myös vaimonikin alamme nyt seuraamaan televisiolähetystä, missä jalkapallon pelaajat pelaavat hyvää peliä pelikentällä, ja selostaja alkaa itse asiassa pian, suorittamaan selostusta."

Jussi Maunuksela

Sivun alkuun

Osa 4: Puhe- ja kirjakieli
HENKILÖGALLERIA

FT Auli Hakulinen on suomen kielen professori Helsingin yliopistossa.

Tapani Harviainen on Helsingin yliopiston seemiläisten kielten professori.

Antti Iivonen on professori puhetieteiden laitoksella Helsingin yliopistossa.

Oikeustieteen tohtori, professori Jukka Kemppinen on myös kirjailija, kriitikko, runoilija ja kolumnisti sekä mm. latinankielisten tekstien suomentaja.

Heli Laaksonen on lounaismurteella kirjoittava kirjailija ja runoilija.

Esko M. Laine on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa sekä helsinkiläisen Malmin seurakunnan pappi. Hän on myös toimittanut perinnejumalanpalveluksia 1600- ja 1700-lukujen jumalanpalvelusjärjestyksen mukaan.

Professori Minna-Riitta Luukka on Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen johtaja Jyväskylän yliopistossa. Hän on myös verkostoperiaatteella toimivan Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen instituutin johtaja.

FT Harri Mantila on suomen kielen professori Oulun yliopistossa sekä Suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja.

Isä Mitro on Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi.

Erkki Vilkman on foniatrian professori HYKS:issä.

Sivun alkuun

Koukku, liekkinousu, jyrkkä lasku ja silmukka. -Näin syntyy A-kirjain!
	Professori Auli Hakulisen A on mallikelpoinen.
Kirja-sanan alkuperäinen merkitys on ollut piirto tai merkki.