On eri asia joutua aloittamaan elämänsä vaikeista lähtökohdista, kun olla vain hyväksymättä elämän muuttuvia realiteetteja vauvan tulon myötä. Jos on ihan PAKKO päästä ruotsin risteilylle kun vauva on parin kuukauden ikäinen, on se vain prioriteettien raakaa vääristymistä ja itselleen vaikean asian selittelemistä parhain päin, ettei tarvitse kohdata omaa välinpitämättömyyttään äitinä. Sitä paitsi omien traumojensa tunnistaminen on suurimmalle osalle ihmisistä liian rankkaa, joten asiaa ei käsitellä mitenkään ja silti elämä voi tuntua jopa onnelliselta. IHminen on MESTARI kieltämään sen, mitä ei voi kestää.

Mm. terapeutti Alice Miller, entinen psykoanalyytikko, nyttemin siitä irtisanoutunut lastenhoidon ammattilainen puhuu siitä, miten pienikin ero on AINA trauma alle puolivuotiaalle. Elämässä on kuitenkin tilanteita, joissa asioille EI VOI mitään ja vauva joutuu olemaan liikaa yksin/erilaisten hoitajien kanssa, ja siitä JÄÄ trauma. Trauman kanssa eläminen on kuitenkin suurimman osan ihmisistä kohtalo, ja omaa traumaansa kieltäen voi olla elossa, naida, tehdä töitä, harrastaa ja kokea itsensä onnelliseksi.