Olen leijonatoiminnassa joutunut näkemään, että yksinhuoltajia ei avustus/lahjoituskohteita kartoitettaessa oteta vakavasti. Heidän yhdistyksensä koetaan vähemmän kiinnostavaksi tai arvokkaaksi tuen saajaksi. Etenkään perheelliset harvoin osaavat samaistua tai käsittää arjen ongelmia, joita yksinhuoltajuus tuo. Ehdotus tukea paikallista yksinhuoltajien yhdistystä saa aikaan vaivautuneen hiljaisuuden ja hieman kummastelevia katseita. Etenkin kun sen tekee mies.

Tuen osoitus ei tuo julkisuutta eikä samanlaista mielihyvää kuin vanhusten, lasten tai vammaisten tuki. Yksinhuoltajuutta pidetään itseaiheutettuna ja yhteiskunnallisesti mitättömänä ongelmana, johon sosiaalitoimella on jo valmiita ratkaisuja.

Tämäkin kommentti osaa antaa vain sympatiaa, mutta toivottavasti osoittaa että aina siellä täällä, silloin tällöin, joku jaksaa muistaa.