En ymmärrä halua saada lapsi yksin - kun se kerran ei edes ole mahdollista, koska emme ole kaksineuvoisia. Tai ymmärrän halun, mutta en kyllä itse haluaisi tehdä sitä lapselle. Lapsi tarvitsee kaksi vanhempaa. Tarvitsee, oli niitä sitten saatavilla tai ei. Pärjää yhdelläkin - joutuu usein pärjäämään ilmankin vanhempia, jos kummastakaan ei ole siihen, jos vanhempia vie muut asiat.

Pojallani ei ole isää. Isä ei lopulta ollutkaan "valmis", vaikka ensin kovasti vouhotti perheen perustamisesta. Kirjoitus oli mielestäni hyvä. Juuri näin olen toiminut: luonut pojalle mielikuvaisää siitä miehestä, jonka tunsin. Ja sille kuvalle on kysyntää. Isä on tärkeä.

En silti usko, että aion yrittää ottaa isään yhteyttä. Yritin ensimmäiset ajat ja hän osoitti toistuvasti ja hyvin nöyryyttävästi, että häntä ei enää kiinnosta, lapsi jouti syrjään äidin mukana. Poika saa itse yrittää yhteydenpitoa sitten vanhempana, jos haluaa. Onneksi meillä on toimiva yhteys lapsen isän puolen sisaruspuoliin.

Usein olen saanut kuulla, että tuotan pojalle turhaa kipua kertomalla isästä. Minä toimin kuitenkin sen ajatuksen johdattamana, että kipu ei näissä olosuhteissa ole mitenkään vältettävissä. Haluan, että pojalla on tietoa jo ennen kysymyksiä. Että isä on tällä tavalla tehty eläväksi ja arkiseksi puheenaiheeksi, henkilöksi, josta voi vaihtaa sanan, pari ja sitten pohtia muita kiinnostavia asioita. Lapsi suhtautuu ihmeen luontevasti, suruun ja kuolemaankin.