Tottakai lapsen oma alue lisääntyy iän myötä, eikä äidin kuulukaan tietää kaikkea. Ei lapsen elämä ole sama kuin äidin elämä! Tärkeämpää on sellaisen luottamuksellisen suhteen ylläpitäminen, että kertominen on lapselle mahdollista muttei pakollista.

Ihmettelen suuresti muutamia ystäviäni, jotka vielä kolmikymppisinä ja avioliitossa elävinä puhuvat äitiensä kanssa päivittäin puhelimessa ja tekevät ilmeisesti tiliä jokaisesta tekemisestään. Minusta se on outoa. Oma äitini on aina antanut lapsilleen viisaasti tilaa, ja sitä kautta sitä vähitellen kasvoi siihen "omaan elämään" ilman mitään kriisejä kun muutimme kotoa. Vaihdamme tietenkin kuulumisia edelleen ja paasaammekin silloin paljon kaikenlaista maailmanmenosta. Tiedän että äiti on niitä harvoja, jolle voi luottamuksella murheitaan kertoa, mutta koskaan hän ei utele eikä yritä osallistua minun elämäni valintoihin. Kaverit taas eivät kykene hankkimaan uutta pesukonetta saatikka asuntoa eivätkä järjestämään juhlia, ellei mamma ole paikan päällä sanomassa, onko hyvä vai ei.

Enkä kyllä ymmärrä tässä kirjoituksessa sitäkään, että jos lapsi tarhassa saa jonkin rangaistuksen, sen syytä vähätellään. Samahan toistuu nykyään koulumaailmassa, ja vanhemmat vievät näin pohjan koulun kasvatustyöltä. Voi selittää ettei lepohetkellä saa riehua koska se häiritsee muita mutta että ulkona voi sitten mekastaa vapaasti. Se pitää tietenkin muistaa kertoa, ettei ole vaarallista eikä se ketään huononna jos joskus tekee virheitä, kaikki tekevät.