Pitäisivätköhän hulluna kanssaihmiset, jos kaupassa tomaatteja pyöritellessäni nauraa hähäyttäisin ja sitten heittäisin muutaman loisteputkivalaisimen päälle. Osuisinko. Miksei sitä ikinä oppinut lyömään pesäpallossakaan niin, että aikuisena voisi heitellä tomaatteja täydellisin osumatarkkuuksin, että viuh ja pläts vaan, hähä.

Mitenköhän olen ikinä kyennyt lukemaan Markus Kajon Armoa heti -jutelman Kettusen kolmannesta, kun aina sitä aivohermostossani pyöritellessäni alan hekottaa. Eihän ole kirja alun perin voinut pysyä käsissä kun olen juttua ensi kertaa lukenut! Ja miksi aina, kun joku mainitsee sanan "armo", vaikka pappi kirkossa, muistan "Armoa hedin", ja hervoton hytkynä alkaa edetä vatsanpohjasta kohti ylempiä mahakerrostumia.

Mihin on unhettunut astevaihtelu, ja miksi moniosaisia nimiä on vaikea taivuttaa, etenkin nykyisten indiebändien nimiä. Pidänkö Minä ja Ville Ahosestan?

Jos on ulkoa tulemisen jälkeen aivan naatti ja samalla jäässä, onko silloin pakastevihannes?

Miksihän ne nais- ja miesihmiset, joille viikset eivät sovi, ehdoin tahdoin kasvattavat niitä, ja ne, joita moiset naamakarvat komistaisivat, nylkkyävät ne kiireesti pois.

Onko huijausta se, että harjoittelee tikkuristiä teippaamalla mattoon ristin ja loikiskelemalla siinä tätä tanhutanssia, eikä siis käytä oikeita kepukoita ristin merkkinä. Kansanperinteeseen kaiketi kuuluisi kompuroida keppeihin, tilppi-tilppi-tilppi-töks, eiku.

Missä vaiheessa kuvio lakkaa näyttämästä kuviolta ja muuttuu tasaiseksi pinnaksi.

Kuinkahan paljon rikkaampi sitä olisi (euroissa), jos aina joku maksaisi pennin ajatuksista. Olisiko voinut ostaa enemmän tomaatteja, kun taas loppuivat kesken eikä päässyt harjoittelemaan jonglöörausta seuraavaa kauppareissua varten.